Kadotettu sukupolvi

Kirja, jota tällä hetkellä luen, on Ville-Juhani Sutisen kirjoittama Kadotettu sukupolvi. Nimensä mukaisesti kirja kertoo kadotetusta sukupolvesta, jolla viitataan erityisesti 1920-luvulla Ranskan Pariisissa vaikuttaneisiin yhdysvaltalaisiin kirjailijoihin, mutta myös hieman laajemmin ajan tiettyihin kirjailija- ja taideryhmiin, joita yhdisti enemmän elämäntyyli kuin varsinaisesti taidetyyli. Tyypillisimpänä kadotetun sukupolven edustajana on monesti pidetty Ernest Hemingwayta.

En nyt tässä varsinaisesti halua kirjoittaa itse kirjasta. Siihen tutustumista voin kyllä suositella, jos kadotettu sukupolvi ja sen tarina kiinnostaa. Kadotettu sukupolvi -kirja käy kattavasti läpi kadotetun sukupolven vaiheet sekä ryhmään vaikuttaneet asiat. Samalla se antaa kadotetusta sukupolvesta ehkä hieman realistisemman kuvan kuin mitä sukupolven omat teokset usein tekevät. Hyvänä esimerkkinä tästä on Hemingwayn Nuoruuteni Pariisi, joka on osittain nuoruuden nostalgisointia sekä Hemingwayn ja kadotetun sukupolven legendan pönkittämistä. Mutta niin. Erityisesti haluan nyt kirjoittaa omista ajatuksistani, joita Kadotettu sukupolvi -kirja on nostanut esiin. Osittain nämä ajatukset liittyvät omiin kirjailija- ja taiteilijahaaveisiini, joihin kadotettu sukupolvi ja siihen kuuluvat taiteilijat ovat vaikuttaneet.

Kadonnut sukupolvi on ollut itselleni tietynlainen kultakausi, jonne olen aina halunnut päästä vierailemaan ja josta olen saanut innoitusta. Olisi monella tapaa perusteltua pitää Suomen taiteen kultakautta 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alkuvuosina tai belle époquen ajan Pariisia samoina vuosina ehdottomana vierailukohtana taiteen historiassa. Eivätkä nuo ole lähellekään ainoita ajankohtia tai sijainteja, jotka olisivat näkemisen ja kokemisen arvoisia. Kuitenkaan mikään niistä ei silti nouse samalle tasolle maailmansotien välisen ajan, erityisesti 1920-luvun, Pariisin kanssa. Ei ainakaan omissa ajatuksissani.

Tämän vuoksi jo mainitsemani Hemingwayn Nuoruuteni Pariisi on ollut itselleni syvästi vaikuttava kirja. Sama kirja on myös varmasti ollut merkittävässä asemassa kadoneen sukupolven ja tuon aikakauden merkityksen luomisessa itselleni. Samasta syystä pidän todella paljon Woody Allenin elokuvasta Midnight in Paris ja pystyn samaistumaan elokuvan päähenkilöön. Hän pohtii elokuvassa hieman samankaltaisia asioita, joita nyt itse tässä tekstissä ruodin.

Kadotettu sukupolvi -kirja.

Kadotettua sukupolven ja sen ajan Pariisin ihailu on vaikuttanut siihen, miten olen ajatellut kirjoittamisesta ja taiteen tekemisestä yleisemminkin. Aikaisemmin ajattelin, että sitten voisin kirjoittaa hyvin, kun pääsisin Pariisiin. Tai en välttämättä edes Pariisiin, mutta johonkin sellaiseen paikkaan, joka tarjoaisi innoitusta, jonka voisi kanavoida tekstiksi. Nyttemmin olen tullut hieman toisenlaisiin ajatuksiin.

Ensinnäkin, jotta voisi kanavoida inspiroivan ympäristön hyväksi tekstiksi, pitää osata kirjoittaa hyvää tekstiä. Sama koskee tietysti kaikkia muitakin taidemuotoja, ei vain kirjoittamista. Taito kasvaa vain taitoa kehittämällä. Eli tekemällä. Paikalla, jossa asiaa tekee, ei ole niinkään suurta merkitystä. Toki se helpottaa, jos paikka mahdollistaa keskittymisen. Keskittymiseen sopivat paikat ovat erilaisilla ihmisillä erilaisia. Monestikaan se ei kuitenkaan ole suurkaupungin katukahvila, vaan pohjoisen pikkukaupungin opiskelija-asunto. Ainakin itselläni.

Toisekseen olen alkanut kyseenalaistamaan Pariisin kaltaisten myyttisten paikkojen merkitystä. Varmasti Pariisi 1920-luvulla ja muulloinkin on ollut, ja varmasti tänäkin päivänä on, inspiroiva ympäristö. Joillekin ihmisille. Pariisikaan ei kuitenkaan enää ole se paikka, mitä se on kadonneen sukupolven siellä ollessa ollut. Samoin kuin Helsinkikään ei ole sama paikka kuin mitä se oli Suomen taiteen kultakaudella. Eikä niiden pidäkään tai tarvitsekaan olla.

Sen sijaan, että menisin jonnekin hienoon paikkaan ja kirjoittaisin siellä jotakin hienoa tekstiä, voin kirjoittaa mitä haluan siellä missä jo olen. Minun ei tarvitse päästä 1920-luvun Pariisiin, vaan voin luoda itse omasta ympäristöstäni sen myyttisen inspiraatiolähteen, joka pulppuaa vielä pitkään minun jälkeenikin. Vaikka oikeastihan inspiraatio on vain kovaa työtä ja hyviä istumalihaksia. Tätäkään tekstiä en ole kirjoittanut Ranskan Pariisissa. Olen kirjoittanut sen Suomen Rautalammilla vanhempieni talossa entisessä makuuhuoneessani.

Tärkeintä ei siis ole saavuttaa täydellisiä olosuhteita, täydellistä paikkaa tai täydellistä hetkeä. Mikään näistä ei ole millään tavalla olennaista. Tämä jo siitä yksinkertaisesta syystä, että täydellisyyttä ei ole olemassa. Sen tavoittelu on vain itse keksitty tekosyy, jolla estän itseäni ryhtymästä toimeen ja tekemään asioita. Tärkeintä on kirjoittaa. Tai piirtää. Tai mitä ikinä se on, mitä haluat tehdä.