sunnuntai 30. kesäkuuta 2013

Sanahaaste VIII



Sanahaasteessa ideana on, että molemmat haasteen osalliset sanovat kuukauden ensimmäisenä päivänä yhden sanan ja molemmat kirjoittavat näistä molemmista sanoista. Aikaisemmista kerroista poiketen nyt valitsimme kuitenkin sanaparit. Sanapareiksi tulivat Viha ja rakkaus ja Yksi ja ääretön, joista Viha ja rakkaus on Sailan ja Yksi ja ääretön minun sanapari. Sailan kirjoitukset löytyvät tästä: [linkki].


Viha ja rakkaus


Kaukana tarinoiden ja haaveiden toisella puolella on maa. Tuossa maassa virtaa suuri joki. Joki on siitä erikoinen, että sen vesi on puoliksi tummansinistä ja puoliksi kirkkaanpunaista. Joen sininen puoli on viha ja punainen puoli rakkaus.

Vaikka viha ja rakkaus ovat toisistaan vastakkaisiksi kutsuttuja asioita, ne virtaavat samassa joessa. Joen puoliskot eivät kuitenkaan sekoitu vaan värien välinen ero on murtumaton. Niin on aina ollut ja tulee aina olemaan.

Maa joen sinisen puolella on karua ja kuollutta. Sen sijaan punaisella puolella jokea maa on vehreää ja hyvää kasvualustaa. Näillä mailla elää kaksi kansaa, joita kutsutaan joen mukaan vihaksi ja rakkaudeksi.

Maasta johtuen viha on köyhä kansa ja rakkaus rikas. Vihan kansa on pääosin paimentolaisia, joilla ei pysyvää asuinsijaa ole vaan ravintoa etsitään liikkumalla paikasta toiseen. Kotieläiminä vihalaisilla on lampaita, vuohia ja suuria nautoja sekä kameleita. Vihalaiset ovat nöyrää ja sitkeää väkeä. Rakkauden kansa puolestaan viljeli maata ja rakensivat kaupunkeja. Kotieläiminä heillä on pienempiä nautoja ja sikoja. Rakkautelaiset ovat ylpeää ja muiden huolia ja murheita heikosti ymmärtävää väkeä.

Eroistaan huolimatta joen kahta puolta asuvat kansat eivät koskaan sodi keskenään. Muiden kanssa, sekä yhdessä että erikseen, sotia on kyllä käyty aika ajoin. Vihan ja rakkauden joki on kuitenkin raja, jota kumpikaan kansa ei halunnut sotaisin aikein ylittää.

Vaikeaa jokea on pahoin aikein ylittääkään, sillä se on syvä ja virtasi petollisesti. Joen yli kulkee vain yksi silta, joka toimii molempien kansojen tärkeimpänä kauppapaikkana. Joen molemmin puolin sillan kummassakin päässä ja hieman varrellakin levittäytyy kaupunki, joka on kauppapaikan ympärillä alkanut kukoistamaan. Kaupunkia kutsutaan nimellä Helmi, joka on perua molempien kansojen vanhasta sanonnasta: ”Kaupunki on vihan ja rakkauden helmi.”

Kaupunki on kaunis katsella. Sen kaikki rakennukset on rakennettu valkoisesta kivestä ja kadun päällystetty vaaleanruskealla kivellä. Joen ylittävä silta sen sijaan on rakennettu harmaasta kivestä. Kummankaan kansan tarinat eivät kerro sitä, mistä silta on tullut tai kuka sen on rakentanut. Yleensä puhutaankin, että silta on jumalten rakentama. Toinen ehdotus sillan rakentajiksi ovat muinaiset jättiläiset. Virallista tietoa asiasta ei kuitenkaan ole.

Näin kahden puolen jokea elää kaksi kansaa ja viha ja rakkaus virtaavat heidän välissään.


Yksi ja ääretön


Makaan maassa ja katson tähtitaivasta. Tuhansien valovuosien päässä kiiluvat plasmapallot kertovat omaa tarinaansa minulle. Tarina kulkee avaruuden äärettömyyden läpi minulle, joka makaa yksin nurmikolla ja kuuntelee. Tarina on kaunis ja ruma, pitkä ja lyhyt, aina tiedetty ja ikuisesti tuntematon.

Kauan sitten tähtisumujen toisella puolella eli kaunis neito. Neito käyskenteli pitkin universumia vailla huolia ja murheita iloiten päivä toisensa jälkeen. Vuosisatojen ja tuhansienkin ajan neito loi uutta ja rakasti kaikkea jo olevaa kaunista, mitä kaikkeudesta löytyi. Koskaan neito ei tuntenut oloaan yksinäiseksi tai surulliseksi vaan kaikki päivät ja ajat olivat ilon täyttämää.

Eräällä hetkellä neito kuitenkin kohtasi nuorenmiehen. Samalla hetkellä neidon sydämessä heräsi tunne, jota neito ei ollut koskaan aikaisemmin tuntenut ja yhtäkkiä hän tunsi olonsa yksinäiseksi koko maailmankaikkeuden keskellä. Lopulta neito ymmärsi, että hän oli rakastunut tuohon nuoreenmieheen heti ensisilmäyksellä. Niinpä neito päätti lähestyä miestä, kun ei kyennyt olemaan häntä ilmankaan.

Vuosien ajan neito yritti tutustua mieheen ja saada tätä lämpenemään itselleen. Mies ei kuitenkaan piitannut neidon seurasta vaan keskittyi omiin tekemisiinsä. Nuorukaisella kun oli tärkeä työ kesken, kun hän yritti saada kaukaisten galaksien tähtiä oikeaan järjestykseen.

Vaikka neito ymmärsi, että nuorenmiehen työ oli tärkeää, oli hän silti murheen murtama. Murheissaan hän palasi omien luomustensa pariin, mutta asiat, mitä olivat aikaisemmin tuottaneet loputtomasti iloa, tuottivat nyt vain tuskaa.

Tuska kasvoi niin suureksi, että neito muuttui iloisesta ja energisestä synkäksi ja surumieliseksi. Lopulta vanhat iloiset asiat alkoivat tuottaa neidolle niin paljon tuskaa, että hän alkoi järjestelmällisesti tuhota kaikkia niitä iloisia asioita, joista osa oli vielä hänen itsensä luomiakin.

Jossakin vaiheessa kaiken tuhon keskellä neito muisti työn, jota nuorimies oli tekemässä ja neito oli jo niin syvällä vihan ja rakkauden kierteessä, että hän päätti lähteä tekemään tyhjäksi kaiken nuorenmiehen työn. Niin galaksit, tähtijärjestelmät ja tähtien väliset sumut alkoivat sinkoilla pitkin maailmankaikkeutta, kun neito purki vihaansa ja rakkauttansa niihin.

Aikoja myöhemmin nuorimies sai työnsä valmiiksi ja hän päätti ihailla työnsä jälkeä. Pian hän kuitenkin saapui alueelle, missä neito oli tehnyt tuhojaan ja suuri raivo syttyi hänessä. Nuorimies päätti kostaa tuhon aiheuttajalle. Raivonsa voimalla nuorimies kulki kauas ja nopeasti tuhon aiheuttajaa etsien.

Samaan aikaan neito oli tyhjyyden keskellä itkemässä yksinäisyyttään, suruaan ja kaikkea tekemäänsä tuhoa. Täältä tyhjyyden keskeltä nuorimies neidon löysi ja nyt ensimmäistä kertaa tämän kunnollisesti rekisteröi mieleensä.

Nuorimies ei ollut saattanut uskoa, että maailmassa oli jotakin niin kaunista kuin neito. Neidon suru sai nuorenmiehen vielä kaksin verroin kovemmin kiintymään tähän ja niinpä mies meni lohduttamaan neitoa. Neito puolestaan ei osannut uskoa todeksi, että hänen niin kauan epätoivoisesti rakastava mies tuli häntä lohduttamaan. Samalla hän kuitenkin tajusi miehen puheista, että tämä ei tulisi missään tapauksessa hänen tuhotöitään hyväksymään. Mies kun vannoi ikuista kostoa sille, joka tuon tuhon oli aiheuttanut. Niinpä neito päättikin salata asian.

Neito ja nuorimies viettivät aikoja onnellisena ja yhdessä. Neidon vanha jo kadonnut kirkkaus alkoi sekin hieman hohtaa uudelleen. Neito kuitenkin salasi tuhotyönsä visusti ja sen hänen käsiinsä jättämät palojäljet.

Eräänä yönä neidon nukkuessa nuorimies kuitenkin heräsi omia aikojaan ja onnellisena suuteli nukkuvaa puolisoaan poskelle. Poskea suudellessaan mies kuitenkin huomasi neidon avonaisen kämmenen ja siinä olevat palojäljet. Mies ei heti käsittänyt mistä jäljet olivat tulleet, mutta lopulta hän ymmärsi, että ainoa asia kaikkeudessa, mikä teki sellaiset jäljet, oli tähtien polte. Neito oli se, joka oli tähdet paiskonut paljain käsin radoiltaan pitkin avaruutta.

Nuorimies lähti neidon luota eikä neito epäonnekseen herännyt ennen kuin yhteinen sänky oli jo kylmentynyt. Heti herättyään neito aavisti pahaa ja hän lähti miestään etsimään. Pitkän etsinnän jälkeen hän miehensä löysi synkkänä tähtien keskeltä. Mies oli kerännyt suuren joukon tähtiä yhteen mikä sai avaruudenkin lämpenemään.

”Sinäkö sen tuhon olet saanut aikaan, rakkaani?” Mies kysyi neidolta, kun havaitsi tämän tulleen luokseen tähtien keskelle.

Neito koki tekemästään tuhosta niin suurta häpeää ja tuskaa, ettei hän uskaltanut vastata rakkaalleen mitään.

Tämä oli kuitenkin virhe, sillä se vain sai nuorenmiehen raivon lopullisesti läikkymään yli. Miehen raivo purkautui niin, että mies räjähti valtavana supernovana, joka oli surmata neidonkin mukanaan, ja vajoten sitten valtavaksi mustaksi aukoksi. Musta aukko imi miehen keräämät tähdet sisälle itseensä ja niistä voimaa saaneena myös satoja lähigalakseja tähtijärjestelmineen. Tämän tuhon keskellä neito oli jo valmiiksi supernovasta haavoittuneena pahassa pulassa.

Jollakin ihmeen kaupalla neito kuitenkin onnistui väistämään tähdet ja planeetat ja pääsemään mustan aukon vaikutusalueen ulkopuolelle. Sieltä valtavaa mustaa aukkoa katsellessaan neito vajosi uudelleen suruun, joka oli syvempi kuin mikään koskaan aikaisemmin hän tuntemansa. Tämän surun keskellä neidon viimeinenkin kirkkaus ja hohto hävisivät lopullisesti.

Niin neito jäi yksin äärettömyyteen ja katosi sinne.

torstai 27. kesäkuuta 2013

Portti karshaanien maahan II



Betula nana, osa 89

Porttia vartioiva varustus koostui pääosin puusta, kivestä ja maapenkereistä. Alimpana oli maapenkere, sen päällä kiveä ja päällimmäisenä puinen varustus. Varustus oli taitavasti rakennettu ja se näytti vankalta ja uhkaavalta, vaikka sen rakennusmateriaalit olivat yksinkertaisia.

Narsha suositteli, että he jäisivät varustukseen majoittumaan ja muut suostuivat. Päätös oli kaikkien mielestä hyvä, sillä he pääsivät tutustumaan paremmin karshaanien tapoihin ja pääsivät näkemään varustuksen läpi kulkevaa liikennettä.

Matkalaiset majoittuivat juuri alimpien muurien sisäpuolella olevaan vierastupaan, joka oli aivan varustuksen portin läheisyydessä. Vilkram myös salli heille varsin vapaan kulkemisen varustuksen ulkopuoliseen lähiympäristöön, mitä he hyödynsivätkin varsin runsaasti varustuksella vietettävien päivien aikana.

Emily ja Mihail myös jatkoivat taikojen harjoittelua, nyt Narshan johdolla, minkä he tekivät metsän suojissa. Emily ei kuitenkaan harjoitellut puunkirouksen kanssa, Navin mielestä niin oli parempi. Nav ei jostain syystä luottanut myöskään karshaaneihin kuten ei ollut luottanut Rafaeliin.

Matkalaiset ehtivät viettää varustukseen tutustuen ja jo hieman kyllästyenkin kaksi viikkoa ennen kuin Vilkram kutsui heidät uudestaan torniinsa. Tällä kertaa hänen seurassaan oli Narshaa hieman lyhyempi ja turkistaan hieman vanhuuttaan harmaantunut karshaani sekä tämän karshaanin jaloissa lepäävä noin puolen metrin säkäkorkuinen violettiturkkinen sapelihammaskissa. Vanhempi karshaani oli pukeutunut valkoiseen kaapuun ja kaavun päällä oli punaisesta langasta kudottu köysi vyönä.

”Päivää. Kuinka aikanne on sujunut täällä pienessä varustuksessamme?” Vilkram kysyi heiltä.

”Hyvin. Kelit ovat suosineet, kesän viimeisistä aurinkoisista päivistä on ollut ilo nauttia”, Narsha vastasi.

”Hienoa, että olette viihtyneet”, Vilkram sanoi ja kääntyi vanhemman karshaanin puoleen: ”Tässä matkalaiset ovat koko seurueensa voimin.”

Myös Emilyn lintuystävät olivat mukana.

Vanhempi karshaani katseli seuruetta viiksiään sukien.

”Enpä ole pitkään aikaan nähnyt näin nuoria ja virkeitä ihmisiä”, vanhempi karshaani sanoi.

”Mitenkä on? Pääsenkö takaisin vanhaan kehooni?” Mihail kysyi malttamattomana.

”Mihail!” Narsha torui.

”Nuoria, virkeitä ja malttamattomia tosiaan”, vanhempi karshaani sanoi ja naurahti.

Vanhemman karshaanin puhe oli hidasta ja miettelevää. Jo puhetyylistä tiesi, ettei puhujalla ollut mikään kiire yhtään minnekään.

”Pahoittelen hänen puolestaan”, Narsha sanoi.

”Pahoittelu hyväksytty. Minusta on vain hauskaa nähdä, että nuoressa miehessä riittää energiaa, vaikka ei omassa kehossaan olekaan”, vanhempi karshaani sanoi.

Narsha nyökkäsi kunnioittavasti vanhemmalle karshaanille.

”Mutta sitten asiaan. Minä olen vanhimpien neuvoston avustaja Kaemon Salanti. Voisimme aloittaa siitä, että kerrotte nimenne minulle”, vanhempi karshaani sanoi.

Kaikki, Emilyn lintuystävät mukaan lukien, kertoivat nimensä Kaemonille.

”Hienoa. Sitten voimme siirtyä seuraavaan vaiheeseen. Haluan haastatella teitä jokaista yksitellen”, Kaemon sanoi.

”Mikä tarkoitus siinä on?” Mihail ihmetteli.

”Siinä on oma tarkoituksensa. Sinä, Mihail, vaikutat innokkaimmalta kaikista, joten haastattelen sinut ensimmäisenä. Loput voitte mennä. Lemmikkini Hainix tulee teitä sitten hakemaan seuraavaa, kun olen Mihailin haastatellut”, Kaemon.

Matkalaiset olivat väittämässä vastaan, mutta Vilkram viittoi heidät tottelemaan. Niin Mihail jäi Kaemonin kanssa Vilkramin huoneeseen.

torstai 20. kesäkuuta 2013

Portti karshaanien maahan



Betula nana, osa 88

”Meidän on parasta laskeutua tässä kohden maahan ja kävellä varustukselle”, Narsha sanoi ja Sarnel ohjasi lentävän maton maahan.

He nostivat matkatavaransa selkäänsä ja Sarnel häivytti lentävän maton pois.

”Miten luulet heidän suhtautuvan?” Mihail kysyin Narshalta.

”Luulen, että emme pääse vielä tänään sisälle”, Narsha vastasi.

”Onneksi meillä on teltta mukana”, Emily sanoi.

”Luulen, että heillä sen verran on kuitenkin vieraanvaraisuutta, että pääsemme vartiotupaan nukkumaan”, Narsha sanoi.

”Kävellään varustuksen alaportille ja otetaan asiasta selvää”, Mihail sanoi.

Varustuksen alaportin vartijoilta ei kuitenkaan juuri vieraanvaraisuutta herunut ihmisille. Narshan he olisivat ehkä juuri ja juuri ottaneet yöksi vartiotupaan, mutta Narsha ei halunnut hylätä matkaseuralaisiaan. Niinpä he pystyttivät teltan polun varteen puiden lomaan.

Sen verran vartijat kuitenkin matkalaisia säälivät, että he saivat lämmintä ruokaa ja lupasivat välittää varustuksen päällikölle viestin heidän saapumisestaan. Varustuksen päällikkö kutsuikin heidät luokseen heti seuraavan päivänä puoliltapäivin. Yhteisellä päätöksellä Sija, Nav, Nev ja Niv jäivät teltalle odottamaan.

Narshan kanssa samankokoinen, mutta lihaksikkaampi nahkasuojuksiin varustautunut vartija avasi heille varustuksen alaportin ja toinen vartija lähti johdattamaan heitä kohti päällikön tornia. Päällikön torni löytyi varustuksen keskeltä ja siellä heitä odotti Narshaa hieman kookkaampi ja paljon järeämpi karshaani, jolla oli vasemmassa poskessa näkyvä arpi.

”Narsha Sabenon! Mitä sinä tällä kertaa olet matkoiltasi tuonut mukanasi?” Varustuksen päällikkö kysyi Narshalta heidän astuttua sisään päällikön huoneeseen.

”Olen tuonut mukanani uusia ystäviä, Vilkram Noistramo”, Narsha vastasi varustuksen päällikölle.

”Olet valinnut ihmisiä uusiksi ystäviksesi? Oletpa sinäkin vajonnut alas”, Vilkram sanoi.

Emily ja Mihail vilkaisivat toisiaan miettien, että kannattaako Vilkramin kommentista loukkaantua. Molemmat tulivat siihen tulokseen, että ei kannattanut.

”Heistä muutamat ovat vieraassa kehossa ja tulimme siksi, että he pääsisivät takaisin omiin kehoihinsa”, Narsha selitti.

”Haluatte siis päästä asioimaan vanhusten kanssa. Voi mennä kauan ennen kuin saatte siihen lupaa, mikäli edes saatte luvan päästä portista sisälle”, Vilkram sanoi.

”Uskon, että heillä ei ole kiire minnekään. Uskon myös, että he ovat vanhimpien ajan arvoisia”, Narhsa sanoi.

”Uskot varmasti, mutta et ole edes esitellyt heitä”, Vilkram sanoi.

Narsha tajusi virheensä ja rykäisi.

”Tässä on Mihail, hän on nuorimies vanhuksen kehossa”, Narsha aloitti.

”Kyllä minä sen näen”, Vilkram huomautti.

”Tämä sammakko on hänen demoninsa, hänkään ei ole omassa kehossaan”, Narsha sanoi.

”Tämähän kuulostaa mielenkiintoiselta”, Vilkram sanoi ja nyökkäsi, mutta antoi Narshan jatkaa.

”Lisäksi tässä on Emily, joka on Mihailin ystävä”, Narsha lisäsi.

”Ja ilmeisesti porukan ainoa, joka on omassa kehossaan”, Vilkram sanoi.

”Kyllä ja lisäksi hänen linnut ovat ulkona vartioimassa hänen telttaansa”, Narsha sanoi.

”Minkälaisia lintuja?” Vilkram kysyi.

”Yksi kuukkeli ja kolme varista”, Emily vastasi ennen Narshaa.

”Kutsu heidät tänne”, Vilkram sanoi ja avasi ikkunan.

Emily epäröi hetken ja meni sitten ikkunalle viheltämään. Sija saapui paikalle nopeasti ja kävi sitten hakemassa muut.

”Tässä on siis koko joukko?” Vilkram kysyi.

”Kyllä”, Narsha vastasi.

”Ja salaisuuksia teillä kyllä piisaa”, Vilkram sanoi, mikä sai matkalaisten tunnelmat kiristymään.

”Mutta onneksenne minä en ole niistä kiinnostunut. Lähetän viestiä porttien sisäpuolelle ja lähetän teille viestiä aiheesta sitten, kun saan vastauksen. Saatte valita haluatteko majoittua varustuksen vierastuvassa vai teltassanne”, Vilkram sanoi ja viittoi heidät poistumaan.

torstai 13. kesäkuuta 2013

Matka karshaanien maahan


Betula nana, osa 87

Matka karshaanien maahan alkoi suoraan etelään lentämisellä. Kun matkalaiset olivat päässeet vuorista hieman etelämmäksi, ohjasi Sarnel lentävän maton kaakon suuntaan. Vuorten eteläpuolella virtaavan joen jälkeen vastaan tulivat tunturit, joita jatkui pohjoisen tasangolle saakka. Matkalaiset nukkuivat tuntureiden välisessä turvallisessa kurussa ennen tangolle siirtymistä.

Kun he olivat jättäneet tunturit taakseen ja siirtyneet tasangolle, Narsha neuvoi Sarnelia lentämään suoraan itään päin.

”Voit lentää hieman lähemmäksi tasangon etelälaitaa, mutta pääsuuntana pitää olla itä”, Narsha sanoi.

Pohjoinen tasanko oli kapeimmillaankin pohjois-eteläsuunnassa viikkojen jalan taivallettava. Lentävällä matolla matka sujui toki jalkaisin liikkumista nopeammin, mutta nyt he liikkuivat itä-länsisuunnassa. Tasanko oli leveydessä huomattavasti pidempi ja se ylsikin koko valtavan mantereen poikki mereltä merelle.

”Olemmeko me liikkuneet mihinkään sen jälkeen kun tulimme tänne tasangolle?” Emily kysyi kun maisemat olivat vajaan viikon ajan näyttäneet täsmälleen samanlaisilta.

Pohjoisessa kaukana näkyivät tunturit pieninä kumpuina ja etelässä tarkkasilmäinen saattoi kaukaisen vuoriston juuri ja juuri erottaa taivaanrannasta. Idässä ja lännessä ei sen sijaan näkynyt mitään muuta kuin tasankoa.

”Olemme, mutta tasanko on laaja”, Narsha sanoi.

”Meneekö meillä yhtä kauan tasangon ylittämiseen kuin viimeksi?” Emily kysyi pääasiassa Mihaililta.

”Viimeksi ylititte tasangon toiseen suuntaan. Näin päin tasanko on paljon pidempi”, Narsha vastasi Emilylle.

Emily huokaisi ja kävi makaamaan matolle.

Emily ei kuitenkaan ollut matkalaisista ainoa, joka oli kyllästynyt maisemien samana pysymiseen. Niinpä heidän päivittäin kulkemansa matka alkoi lyhentyä, kun kukaan ei jaksanut samaa muuttumatonta taivaanrantaa tuijottaa enää yhtä kauaa joka päivä. Viikon aikana heidän päivittäinen matkustusaika lyheni kahdestatoista tunnista kahdeksaan tuntiin ja lopulta hieman sen allekin.

Tässä vaiheessa Narshan hermot olivat pettää. Hän oli ainoa, joka olisi halunnut jatkaa joka päivä aina vähän pidemmälle, mutta oli ryhmän painostuksessa joutunut taipumaan. Nyt Narsha oli kuitenkin päättänyt puuttua asiaan toden teolla.

”Ryhdistäytykää nyt. Mitä enemmän kuljemme joka päivä, sitä nopeammin pääsemme pois tältä tasangolta”, Narsha ärtyneellä äänellä.

”Eihän täällä edes tiedä liikkuuko eteenpäin”, Emily valitti.

”Jos ei liiku, niin ei varmasti pääsekään eteenpäin”, Narsha sanoi.

”Meidän kannattaisi liikkua hieman nopeammin”, Mihail sanoi.

”Onko se sitten mahdollista?” Narsha kysyi.

Kaikkien katseet kääntyivät Sarneliin.

”Voin nopeuttaa mattoa hieman, mutta en ole varma kuinka kauan pystyn pitämään vauhtia yllä”, Sarnel sanoi.

”Kuinka kauan pystyt varmasti pitämään nopeampaa vauhtia yllä?” Narsha kysyi.

”Se tietysti riippuu ihan siitä, että kuinka paljon nopeammin liikumme, mutta puolet nopeampaan vauhtiin luulisin pystyväni yli viikon ajan tässäkin kehossa. Normaalisti pystyisin kyllä pidempään kaksinkertaiseenkin vauhtiin”, Sarnel sanoi.

”Eiköhän se puolet nopeammin ole riittävästi. Ohjaa meitä myös hieman etelämmäksi ja lähemmäs vuoria, niin saamme maiseman edes hieman muuttumaan”, Narsha sanoi.

Niinpä heidän matkansa lähti etenemään hieman nopeammalla vauhdilla ja kaartoi hieman etelään.

Suunnanvaihdos alkoi näkyä jo seuraavana päivänä, kun vuoret olivat selvästi lähempänä. Seuraavan viikon aikana vuoret muuttuivat suuremmiksi ja lopulta niitä alkoi näkyä myös heidän edessä. Samalla idästä alkoi puhaltaa suolaisen tuoksuinen ilma.

Aluksi meren tuoksi oli niin kevyt, että sitä tuskin pystyi haistamaan. Tuoksu kuitenkin voimistui päivä päivältä. Lopulta he olivat aivan vuorten juuressa ja merituuli puhalsi heidän kasvoilleen koillisesta.

”Nyt meidän pitää tähdätä tuonne vuorten ja meren väliin”, Narsha sanoi ja osoitti idän ja koillisen väliin, missä loputon vuorijono yhtäkkiä loppui.

Sarnel ohjasi lentävän maton Narshan osoittamaan suuntaan.

Vuoret jatkuivat heidän oikealla puolellaan, mutta tasanko hävisi heidän vasemmalta puoleltaan. Tilalle ilmestyi meri. Matka jatkui meren ja vuorten välissä.

Muutaman päivänä päästä vuoret kuitenkin loppuivat kokonaan ja jäljelle jäi vain meri. He olivat tulleet niemeen, jonka kärkeen saakka vuoristo jatkui.

”Lennä tuonne aivan kärkeen. Voit seurata tuota maassa näkyvää polkua”, Narsha neuvoi.

Maassa oli leveä polku, joka johti vain loivasti kiemurrellen suoraan kohti niemen kärkeä.

Polun molemmin puolin kasvoi vanhoja puita. Puut olivat hoidetun näköisiä ja puusto kattoi lähes kaikki puut mitä koko maailmasta löytyi. Seassa oli aivan tavallisia tammia, kuusia, koivuja ja haapoja, mutta moni puista oli sellaisia, etteivät Emily ja Mihail olleet koskaan sellaisia nähneet. Osa puista oli yksinäisiä ja toisen ympärillä polusta poispäin kasvoi niiden lajikumppaneita.

”Puut ovat kansamme tänne vuosituhansien aikana keräämiä. Monia lajeja ei ole enää olemassa missään muualla kuin täällä”, Narsha kertoi.

He jäivät majoittautumaan puiden sekaan vielä viimeiseksi yöksi ennen karshaanien maahan saapumista.

”Muistutan teitä, että kansani on ylpeää emmekä suhtaudu vieraisiin kovinkaan ystävällisesti”, Narsha sanoi.

”Se on kiva kuulla”, Emily sanoi.

”Missä tämä kansasi maa on? Näin aikaisemmin vain merta joka puolella”, Mihail ihmetteli.

”Kyllä se on siellä. Tulet vielä hämmästymään”, Narsha sanoi.

Enempää Narsha ei kuitenkaan suostunut kertomaan vaan heidän oli odotettava seuraavaa päivää.

Seuraavana päivänä muutaman tunnin matkan jälkeen he saapuivat aivan niemen kärkeen. Aivan niemen kärjessä oli pieni varustus, joka vartioi suurta porttia, joka näytti osoittavan suoraan merelle.

”Tuon portin takana on kansani maa”, Narsha sanoi osoittaessaan punaisena ja kultaisena hohtavaa porttia.

tiistai 11. kesäkuuta 2013

Mitä haluan elämältä?



Tässä eräänä iltana syntyjä syviä miettiessäni aloin miettimään sitä, että mitä minä pohjimmiltani elämältäni haluan. Jonkin aikaa pohdittuani päädyin tällaiseen kiteytettyyn ajatukseen:


Haluan työn, joka saa minut hymyilemään, kun katson aamulla töihin lähtiessä peiliin. Haluan vaimon, joka saa minut hymyilemään, kun iltapäivällä palaan takaisin kotiin. Haluan lapsia, jotka saavat minut hymyilemään, kun katson heitä illalla unessa.


Mitä sitten näillä tarkoitan? Selvennän. Lisäksi huomautan, että kohdat eivät varsinaisesti ole toteutusjärjestyksessä eivätkä varsinkaan tärkeysjärjestyksessä. Käytännössä toteutus järjestys kuitenkin näyttää ainakin tällä hetkellä kyseiseltä järjestykseltä, ihan sattuneesta syystä.

Ajatukseni ensimmäinen osa koski työtä. Haluan työn, johon oikeasti olen tyytyväinen. Minulle ei riitä se, että saan työstä rahaa vaan haluan myös nauttia työstä. Haluan myös saavuttaa paljon ja innostaa ja inspiroida muita saavuttamaan enemmän. Haaveeni saattavat johtaa siihen, että työstä tulee enemmän kuin työtä, eli elämää, tai sitten käy toisinpäin, että elämästä tulee työtä. Itse en kyllä näe asiaa niin, että työn ja muun elämän välissä pitäisi olla muuria. Tietysti ajattelen oman unelmatyöni sellaiseksi, että se on jatkumo muulle elämälleni eikä siitä irrallinen asia.

Ajatukseni toinen osa koski vaimoa. Vaimoa, avovaimoa, tyttöystävää. Miltei samoja asioita, mutta myönnän sen, että haluan naimisiin. Sen sijaan en ole juuri ajatellut sellaisia asioita kuten häitä. Luotan siihen, että toiselta osapuolelta varmasti löytyy riittävästi ideoita vähintään yksien häiden tarpeeksi jos ei useammankin. Tosiaan ei ole niin paljoa merkitystä sillä, että onko puoliso nyt tyttöystävä, avovaimo vai vaimo. Olennaista itselleni on rakkaus. Minulla ei myöskään ole mitään kuvaa ”siitä oikeasta” koska se riippuu aivan täydellisesti ihmisestä. Sehän on myös totta, että kultaahan voi löytää vaikka roskapöntöstä.

Ajatukseni kolmas osa koski lapsia. Tämä vaatii edellisen osan toteutumista hyvinkin suuressa määrin. Olen aina ajatellut sopivaksi lapsi luvuksi kahdesta kolmeen. Kaksi on melko ehdoton minimi omassa mielessäni, mutta kolme ei ole ehdoton maksimi. Itse olen kasvanut viisilapsisessa perheessä, joten kaksi lasta tuntuu jopa pieneltä perheeltä omassa mielessä.

Tämä ajatus ja erityisesti sen osaset eivät ole millään tavalla kiveen hakattuja. Voimakkain näistä kolmesta on ehkä ensimmäinen osa koska sen saavuttaminen on tavallaan lähimpänä, kun sen eteen koko ajan teen töitä. Kaksi jälkimmäistä osaa ovat sitten osittain oman määräysvaltani ulkopuolella olevia asioita. Näin kuitenkin ajattelen kyseisistä asioista tällä hetkellä, tulevaisuus voi näitä ajatuksia muuttaa. Voisin jopa sanoa, että on epätodennäköisempää, että tämä ajatus ei muuttuisi.