Sanahaaste IX

Tähän asti sanahaasteessa on ollut ideana, että molemmat haasteen osalliset sanovat kuukauden ensimmäisenä päivänä yhden sanan ja molemmat kirjoittavat näistä molemmista sanoista. Tällä konseptilla teimme seitsemän haastetta ja viimeksikin käytimme samaa ideaa, mutta yksittäisten sanojen sijasta sanapareja.

Tuo alkoi kuitenkin hieman tuntua jo itsensä toistolta, joten olemme vieneet juttua hieman uuteen suuntaan. Tämän kuun aiheen onkin antanut vieraileva tähti Timo, Sailan puoliso, jonka tuoretta blogia Oman elämänsä alastonkokki kannattaa myös käydä vilkaisemassa. Aiheeksi Timo antoi Asterixin ja Obelixin villisikajuhlat.

Sailan kirjoitus löytyy tästä: [linkki].

Lue myös Sanahaaste I, Sanahaaste II, Sanahaaste III, Sanahaaste IV, Sanahaaste V, Sanahaaste VI, Sanahaaste VII ja Sanahaaste VIII.

Asterixin ja Obelixin villisikajuhlat

Nuotion puut rätisivät, kun kuuma tuli nuoli niitä lämpimässä syleilyssään. Puiden alla tulikuumat hiilet hehkuivat kirkkaanpunaisina. Illan pimeys oli kietoutunut metsästä kylän ja nuotion ympärille. Suuri nuotio paloi kuitenkin kirkkaana ja valaisi laajan alueen.

Nuotion ympärillä oli suuri ja leveä pöytä, joka kiersi koko nuotion ympäri. Pöytä oli rakennettu lyhyemmistä osista ja sen muodostamassa ympyrässä oli yksi aukko kylän keskuksen suunnalla. Tästä aukosta pöytään tuotiin lisää ruokaa ja nuotioon lisää puuta.

Pöydän jokainen kolkka oli tarkkaan täytetty ruoka-astioilla, joiden sisällöt odottivat syöjiään. Erityisen monta oli suuria vateja, joissa oli kokonainen nuotiolla paistettu villisika. Villisiat olivat samana päivänä kylää ympäröivästä metsästä pyydystettyjä pääosin Asterixin ja Obelixin toimesta. Obelix oli koko päivän odottanut sitä hetkeä, kun pyydystettyjä villisikoja pääsi syömään ja nyt sen aika oli käsillä.

”Joko me päästään syömään villisikaa, Asterix?” Obelix kysyi.

”Maltahan vielä hetki, Obelix”, Asterix vastasi.

”Olet sanonut noin koko päivän. En jaksa enää odottaa”, Obelix sanoi.

”Sinun on kuitenkin odotettava”, Asterix sanoi.

Obelix nurisi Asterixille, mutta tämä vain hymyili ystävälleen.

”Idefixikin sai jo kasan luita”, Obelix sanoi ja osoitti maassa tyytyväisenä luita pureskelevaa koiraa.

”Idefix onkin koira”, Asterix sanoi.

”Tarkoittaako se sitten sitä, että Idefix voi etuilla?” Obelix kysyi.

”Ei Idefix etuile, luut ovat eilisestä villisiasta”, Asterix vastasi.

”Kummasta?” Obelix kysyi.

”Molemmista”, Asterix vastasi.

”Ne olivat kyllä hyviä villisikoja”, Obelix sanoi ja muisteli eilen syömiään villisikoja.

Muistelu toi veden Obelixin kielelle ja se sai hänen nälkänsä vain pahentumaan.

”Eikö me kuitenkin voitaisi jo aloittaa? Tekisi niin mieli villisikaa”, Obelix sanoi.

”Sanoin jo, että pitää vielä odottaa”, Asterix sanoi.

”Enää ei tarvitse odottaa. Ala mennä syömään, Obelix”, kylän päällikkö Aladobix sanoi seisten kilpensä päällä.

Kilvenkantajat olivat kantaneet Aladobixin Asterixin ja Obelixin luokse näiden huomaamatta.

”Nytkö on illallisaika?” Obelix kysyi.

”Kyllä, kyllä. Ruoka pitää syödä pois ennen kuin se jäähtyy”, Aladobix sanoi.

”Vihdoinkin. Tule Asterix, nyt mennään syömään”, Obelix sanoi ja ryntäsi pöydän ääreen.

Ei mennyt kauaakaan, kun ensimmäinen villisika oli kadonnut Obelixin edestä.

”Hänellä on kyllä ihailtava ruokahalu”, Aladobix sanoi.

”Onneksi meillä kaikilla ei ole yhtä hyvää ruokahalua. Muuten Villisiat loppuisivat pian koko Galliasta”, Asterix sanoi.

”Taidat olla oikeassa. Mennään mekin syömään. Oman ruokahalumme mukaan tietenkin”, Aladobix sanoi ja kilvenkantajat kantoivat hänet pöydän luokse.

Asterix hymähti huvittuneena ja meni Obelixin viereen nauttimaan runsasta illallista.

Sanahaaste VIII

Sanahaasteessa ideana on, että molemmat haasteen osalliset sanovat kuukauden ensimmäisenä päivänä yhden sanan ja molemmat kirjoittavat näistä molemmista sanoista. Aikaisemmista kerroista poiketen nyt valitsimme kuitenkin sanaparit. Sanapareiksi tulivat Viha ja rakkaus ja Yksi ja ääretön, joista Viha ja rakkaus on Sailan ja Yksi ja ääretön minun sanapari. Sailan kirjoitukset löytyvät tästä: [linkki].

Lue myös Sanahaaste I, Sanahaaste II, Sanahaaste III, Sanahaaste IV, Sanahaaste V, Sanahaaste VI ja Sanahaaste VII.

Viha ja rakkaus

Kaukana tarinoiden ja haaveiden toisella puolella on maa. Tuossa maassa virtaa suuri joki. Joki on siitä erikoinen, että sen vesi on puoliksi tummansinistä ja puoliksi kirkkaanpunaista. Joen sininen puoli on viha ja punainen puoli rakkaus.

Vaikka viha ja rakkaus ovat toisistaan vastakkaisiksi kutsuttuja asioita, ne virtaavat samassa joessa. Joen puoliskot eivät kuitenkaan sekoitu vaan värien välinen ero on murtumaton. Niin on aina ollut ja tulee aina olemaan.

Maa joen sinisen puolella on karua ja kuollutta. Sen sijaan punaisella puolella jokea maa on vehreää ja hyvää kasvualustaa. Näillä mailla elää kaksi kansaa, joita kutsutaan joen mukaan vihaksi ja rakkaudeksi.

Maasta johtuen viha on köyhä kansa ja rakkaus rikas. Vihan kansa on pääosin paimentolaisia, joilla ei pysyvää asuinsijaa ole vaan ravintoa etsitään liikkumalla paikasta toiseen. Kotieläiminä vihalaisilla on lampaita, vuohia ja suuria nautoja sekä kameleita. Vihalaiset ovat nöyrää ja sitkeää väkeä. Rakkauden kansa puolestaan viljeli maata ja rakensivat kaupunkeja. Kotieläiminä heillä on pienempiä nautoja ja sikoja. Rakkautelaiset ovat ylpeää ja muiden huolia ja murheita heikosti ymmärtävää väkeä.

Eroistaan huolimatta joen kahta puolta asuvat kansat eivät koskaan sodi keskenään. Muiden kanssa, sekä yhdessä että erikseen, sotia on kyllä käyty aika ajoin. Vihan ja rakkauden joki on kuitenkin raja, jota kumpikaan kansa ei halunnut sotaisin aikein ylittää.

Vaikeaa jokea on pahoin aikein ylittääkään, sillä se on syvä ja virtasi petollisesti. Joen yli kulkee vain yksi silta, joka toimii molempien kansojen tärkeimpänä kauppapaikkana. Joen molemmin puolin sillan kummassakin päässä ja hieman varrellakin levittäytyy kaupunki, joka on kauppapaikan ympärillä alkanut kukoistamaan. Kaupunkia kutsutaan nimellä Helmi, joka on perua molempien kansojen vanhasta sanonnasta: ”Kaupunki on vihan ja rakkauden helmi.”

Kaupunki on kaunis katsella. Sen kaikki rakennukset on rakennettu valkoisesta kivestä ja kadun päällystetty vaaleanruskealla kivellä. Joen ylittävä silta sen sijaan on rakennettu harmaasta kivestä. Kummankaan kansan tarinat eivät kerro sitä, mistä silta on tullut tai kuka sen on rakentanut. Yleensä puhutaankin, että silta on jumalten rakentama. Toinen ehdotus sillan rakentajiksi ovat muinaiset jättiläiset. Virallista tietoa asiasta ei kuitenkaan ole.

Näin kahden puolen jokea elää kaksi kansaa ja viha ja rakkaus virtaavat heidän välissään.

Yksi ja ääretön

Makaan maassa ja katson tähtitaivasta. Tuhansien valovuosien päässä kiiluvat plasmapallot kertovat omaa tarinaansa minulle. Tarina kulkee avaruuden äärettömyyden läpi minulle, joka makaa yksin nurmikolla ja kuuntelee. Tarina on kaunis ja ruma, pitkä ja lyhyt, aina tiedetty ja ikuisesti tuntematon.

Kauan sitten tähtisumujen toisella puolella eli kaunis neito. Neito käyskenteli pitkin universumia vailla huolia ja murheita iloiten päivä toisensa jälkeen. Vuosisatojen ja tuhansienkin ajan neito loi uutta ja rakasti kaikkea jo olevaa kaunista, mitä kaikkeudesta löytyi. Koskaan neito ei tuntenut oloaan yksinäiseksi tai surulliseksi vaan kaikki päivät ja ajat olivat ilon täyttämää.

Eräällä hetkellä neito kuitenkin kohtasi nuorenmiehen. Samalla hetkellä neidon sydämessä heräsi tunne, jota neito ei ollut koskaan aikaisemmin tuntenut ja yhtäkkiä hän tunsi olonsa yksinäiseksi koko maailmankaikkeuden keskellä. Lopulta neito ymmärsi, että hän oli rakastunut tuohon nuoreenmieheen heti ensisilmäyksellä. Niinpä neito päätti lähestyä miestä, kun ei kyennyt olemaan häntä ilmankaan.

Vuosien ajan neito yritti tutustua mieheen ja saada tätä lämpenemään itselleen. Mies ei kuitenkaan piitannut neidon seurasta vaan keskittyi omiin tekemisiinsä. Nuorukaisella kun oli tärkeä työ kesken, kun hän yritti saada kaukaisten galaksien tähtiä oikeaan järjestykseen.

Vaikka neito ymmärsi, että nuorenmiehen työ oli tärkeää, oli hän silti murheen murtama. Murheissaan hän palasi omien luomustensa pariin, mutta asiat, mitä olivat aikaisemmin tuottaneet loputtomasti iloa, tuottivat nyt vain tuskaa.

Tuska kasvoi niin suureksi, että neito muuttui iloisesta ja energisestä synkäksi ja surumieliseksi. Lopulta vanhat iloiset asiat alkoivat tuottaa neidolle niin paljon tuskaa, että hän alkoi järjestelmällisesti tuhota kaikkia niitä iloisia asioita, joista osa oli vielä hänen itsensä luomiakin.

Jossakin vaiheessa kaiken tuhon keskellä neito muisti työn, jota nuorimies oli tekemässä ja neito oli jo niin syvällä vihan ja rakkauden kierteessä, että hän päätti lähteä tekemään tyhjäksi kaiken nuorenmiehen työn. Niin galaksit, tähtijärjestelmät ja tähtien väliset sumut alkoivat sinkoilla pitkin maailmankaikkeutta, kun neito purki vihaansa ja rakkauttansa niihin.

Aikoja myöhemmin nuorimies sai työnsä valmiiksi ja hän päätti ihailla työnsä jälkeä. Pian hän kuitenkin saapui alueelle, missä neito oli tehnyt tuhojaan ja suuri raivo syttyi hänessä. Nuorimies päätti kostaa tuhon aiheuttajalle. Raivonsa voimalla nuorimies kulki kauas ja nopeasti tuhon aiheuttajaa etsien.

Samaan aikaan neito oli tyhjyyden keskellä itkemässä yksinäisyyttään, suruaan ja kaikkea tekemäänsä tuhoa. Täältä tyhjyyden keskeltä nuorimies neidon löysi ja nyt ensimmäistä kertaa tämän kunnollisesti rekisteröi mieleensä.

Nuorimies ei ollut saattanut uskoa, että maailmassa oli jotakin niin kaunista kuin neito. Neidon suru sai nuorenmiehen vielä kaksin verroin kovemmin kiintymään tähän ja niinpä mies meni lohduttamaan neitoa. Neito puolestaan ei osannut uskoa todeksi, että hänen niin kauan epätoivoisesti rakastava mies tuli häntä lohduttamaan. Samalla hän kuitenkin tajusi miehen puheista, että tämä ei tulisi missään tapauksessa hänen tuhotöitään hyväksymään. Mies kun vannoi ikuista kostoa sille, joka tuon tuhon oli aiheuttanut. Niinpä neito päättikin salata asian.

Neito ja nuorimies viettivät aikoja onnellisena ja yhdessä. Neidon vanha jo kadonnut kirkkaus alkoi sekin hieman hohtaa uudelleen. Neito kuitenkin salasi tuhotyönsä visusti ja sen hänen käsiinsä jättämät palojäljet.

Eräänä yönä neidon nukkuessa nuorimies kuitenkin heräsi omia aikojaan ja onnellisena suuteli nukkuvaa puolisoaan poskelle. Poskea suudellessaan mies kuitenkin huomasi neidon avonaisen kämmenen ja siinä olevat palojäljet. Mies ei heti käsittänyt mistä jäljet olivat tulleet, mutta lopulta hän ymmärsi, että ainoa asia kaikkeudessa, mikä teki sellaiset jäljet, oli tähtien polte. Neito oli se, joka oli tähdet paiskonut paljain käsin radoiltaan pitkin avaruutta.

Nuorimies lähti neidon luota eikä neito epäonnekseen herännyt ennen kuin yhteinen sänky oli jo kylmentynyt. Heti herättyään neito aavisti pahaa ja hän lähti miestään etsimään. Pitkän etsinnän jälkeen hän miehensä löysi synkkänä tähtien keskeltä. Mies oli kerännyt suuren joukon tähtiä yhteen mikä sai avaruudenkin lämpenemään.

”Sinäkö sen tuhon olet saanut aikaan, rakkaani?” Mies kysyi neidolta, kun havaitsi tämän tulleen luokseen tähtien keskelle.

Neito koki tekemästään tuhosta niin suurta häpeää ja tuskaa, ettei hän uskaltanut vastata rakkaalleen mitään.

Tämä oli kuitenkin virhe, sillä se vain sai nuorenmiehen raivon lopullisesti läikkymään yli. Miehen raivo purkautui niin, että mies räjähti valtavana supernovana, joka oli surmata neidonkin mukanaan, ja vajoten sitten valtavaksi mustaksi aukoksi. Musta aukko imi miehen keräämät tähdet sisälle itseensä ja niistä voimaa saaneena myös satoja lähigalakseja tähtijärjestelmineen. Tämän tuhon keskellä neito oli jo valmiiksi supernovasta haavoittuneena pahassa pulassa.

Jollakin ihmeen kaupalla neito kuitenkin onnistui väistämään tähdet ja planeetat ja pääsemään mustan aukon vaikutusalueen ulkopuolelle. Sieltä valtavaa mustaa aukkoa katsellessaan neito vajosi uudelleen suruun, joka oli syvempi kuin mikään koskaan aikaisemmin hän tuntemansa. Tämän surun keskellä neidon viimeinenkin kirkkaus ja hohto hävisivät lopullisesti.

Niin neito jäi yksin äärettömyyteen ja katosi sinne.

Sanahaaste VII

Sanahaasteessa ideana on, että molemmat haasteen osalliset sanovat kuukauden ensimmäisenä päivänä yhden sanan ja molemmat kirjoittavat näistä molemmista sanoista. Tällä kertaa sanoiksi tulivat juhannus ja sadepilvi, joista juhannus on Sailan ja sadepilvi minun sanani. Sailan kirjoitukset löytyvät tästä: [linkki].

Juhannuksesta tuli normaaliin tyyliini verrattuna hyvinkin kokeellinen runo. Sadepilvestä sen sijaan tuli hieman kepeästi liikkuva runo, joka puhuu kuitenkin vakavasta asiasta.

Lue myös Sanahaaste I, Sanahaaste II, Sanahaaste III, Sanahaaste IV, Sanahaaste V ja Sanahaaste VI.

Juhannus

Keskikesä

Aurinko

Pilvetön taivas

Yötönyö

Vesisade

Olutlasi

Sauna

Vasta ja vihta

Koivu

Lippu salossa

Ja puolessa tangossa seuraavana iltana

Hukkumistilasto

Ruorijuoppo

Pelastusliivit

Poliisivene

Korkit kiinni ja puhallus

Kaljakori, mäyräkoira ja six-pack

Pullo punkkua

Ja aamulla krapula

Sadepilvi

Sadepilvi

Sadepilvi

Pörrää ympäri

Nopeasti viilettää

Etsii sopivaa uhria

Mielensä murtanutta

Tai murrettua

Sadepilvi

Sadepilvi

Uhrisi olet löytänyt

Kehää kierrät

Seuraat kuin hai laivaa

Pahimmalla hetkellä pauhaat

Sadepilvi

Sadepilvi

Sataisit mieluummin pelloille

Kesäisiin metsiin

Soille

Ja saloille

Siellä missä vettä tarvitaan

Sadepilvi

Sadepilvi

Muualla sinut ilolla otettaisiin vastaan

Täällä vain pois manataan

Muualla kirkastaisit mieliä

Toivoa antaisit

Täällä viet pois pienenkin ilon

Sadepilvi

Sadepilvi

Auttaisit miestä mäessä

Älä paina mäkien väliin pohjalle

Mutaan upota

Hukuta ja tuhoa

Eristä muista

Sanahaaste VI

Sanahaasteessa ideana on, että molemmat haasteen osalliset sanovat kuukauden ensimmäisenä päivänä yhden sanan ja molemmat kirjoittavat näistä molemmista sanoista. Tällä kertaa sanoiksi tulivat hunaja ja puu, joista hunaja on Sailan sana ja puu minun sanani. Sailan kirjoitukset löytyvät tästä: [linkki].

Teksteissä tein harvinaisuuden eli kirjoitin runoja. Tietyistä syistä johtuen proosa ei oikein lähtenyt sujumaan. Hunajaan en ole kovinkaan tyytyväinen, kun siinä ei oikein mitään ihmeellistä ole. Puu on sen sijaan mielestäni parempi. Itse ainakin pidän siitä enemmän.

Lue myös Sanahaaste I, Sanahaaste II, Sanahaaste III, Sanahaaste IV ja Sanahaaste V.

Hunaja

Aurinko paistaa

Kesäinen tuuli puhaltaa

Heinäsirkat sirittävät heinikossa

Heinikosta puskee esiin kukkia

Terälehdet ovat vasta auenneet

Mehiläinen lentää ilman halki

Meden tuoksi sitä houkuttaa

Mettä pitää kantaa pesään

Kesä on vasta aluillaan

Kesä on kuitenkin lyhyt

Pesässä hunajavarasto kasvaa

Mehiläiset ovat ylpeitä

Työnteko ei kuitenkaan lakkaa

Varastoa laajennetaan

Ja hunajaa tehdään lisää

Talvella hunajaa on hyvä syödä

Niin mehiläisen

Kuin ihmisen

Tee saa arvoisensa mausteen

Ja mehiläinen palkkion kesän aherruksesta

Puu

Mäntykangas seisoo vakavana

Paikoillaan on pysynyt vuosisatoja

Myrskyt ja tulipalot koskeneet

Mutta puut ovat kestäneet

Kangas kestää

Parempaa paikkaa ei luontokappaleelle

Rauhaa ja hiljaisuutta

Kilometrejä jokaiseen ilmansuuntaan

Kaikki on tasapainossa

Luonto hoitaa oman tehtävänsä

Keskellä kangasta seisoo puista vanhin

Ukkopetäjä nimeltään

Sitä miehet ja naiset ovat tulleet kaukaa katsomaan

Palvomaan ja uhria tarjoamaan

Ukkopetäjä kangasta hallitsee

Sitten puut ja niiden henget unohdettiin

Ei tultu Ukkopetäjää enää palvomaan

Uhrikivi on tyhjillään

Kangas ei kuitenkaan pelkää

Ovat vuodet vierineet ennenkin

Sitten ihmiset palasivat

Eivät uhrilahjojen kanssa

Vaan sahojen ja kirveiden kanssa

Männyistä tehdään sellua

Sellusta paperia

Ukkopetäjää ei kuitenkaan kaadeta

Se jää ainoana kankaalle seisomaan

Aivan yksin se ei kuitenkaan jää

Ukkopetäjä seuraa talojen rakentamista

Kankaasta tehdään lähiö

Vuosia on taas kulunut

Ukkopetäjä on yhä paikoillaan

Sen ympäristö on rauhoitettu puistoksi

Puistossa Ukkopetäjä jatkaa elämäänsä

Kertoen tarinaansa niille, jotka osaavat kuunnella

Sanahaaste V

Sanahaasteessa ideana on, että molemmat haasteen osalliset sanovat kuukauden ensimmäisenä päivänä yhden sanan ja molemmat kirjoittavat näistä molemmista sanoista. Tällä kertaa sanoiksi tulivat menninkäinen ja miekka, joista menninkäinen on Sailan sana ja miekka minun sanani. Sailan kirjoitukset löytyvät tästä: [linkki].

Molemmista tuli pitkiä ja hieman satumaisia tarinoita. Menninkäinen kertoo yllättävästi menninkäisestä ja Miekka on jälleen yksi miekka kivessä -tarina. Montako minä olen niitäkin jo kirjoittanut? No, nyt ainakin yhden lisää.

Lue myös Sanahaaste I, Sanahaaste II, Sanahaaste III ja Sanahaaste IV.

Menninkäinen

Salaiset vuoret seisoivat paikoillaan jyrkkinä, harmaina ja uhkaavina. Vuoret olivat olleet paikoillaan maailman synnystä saakka ja tulisivat olemaan paikoillaan maailman loppuun saakka. Sellaisia olivat salaiset vuoret. Vaarallisia kiivetä ja rinteetkin ovat epämieluisia paikkoja asua.

Tuolla salaisten vuorten välisessä laakso oli tumma korpi. Korven yllä seisoi sumu ja ummehtunut ilma. Korvessa oli vain vähän elämää. Jotakin elämää siellä kuitenkin oli. Tuolla korvessa erään vanhan kelottuneen kuusen ukkosen repimän kannon alla eleli menninkäinen.

Tuonne kannon alle menninkäinen oli rakentanut komean kotinsa. Seiniin hän oli ensin taivutellut ja asetellut kuusen juuret jo silloin, kun kuusi oli nuori. Vuosien aikana juuriseinät tiivistyivät ja tihentyivät lopulta niin, että ne olivat lähes umpipuuta. Huonekalut kaikki menninkäinen oli itse veistänyt puusta vuosien saatossa. Oli sänkyä, kirstua ja kiikkustuolia, kaikki mitä vain menninkäinen voi elämiseensä tarvita.

Menninkäinen eli kuitenkin yksin. Alkuun se ei menninkäistä haitannut, sillä paremmin sai aikaan ja pystyi tekemään oman päänsä mukaan, kun ei ollut toinen jaloissa pyörimässä. Ennen pitkää, kun talo kannon alla alkoi olla viimeisiä piirtojaan myöten valmis, menninkäinen kuitenkin tunsi olonsa yksinäiseksi.

Aluksi yksinäisyys näkyi vain häilyvänä ajatuksen varjona, joka vain silloin tällöin kävi menninkäisen mielessä eikä menninkäinen vielä tunnistanut koko asiaa. Asia alkoi kuitenkin kalvaa enemmän ja enemmän menninkäisen mieltä kunnes lopulta hän päätti vuolla itselleen puusta seuralaisen, kun muunkaan laista seuraa ei salaisten vuorten välisestä solasta löytyvästä tummasta korvesta löytynyt.

Seuralaisen vuoleminen alkoi suuren puupökkelön etsimisellä. Menninkäinen halusi seuralaisen olevan kestävä ja pitkäikäinen, joten hän etsi sitä varten parasta puuta mitä korvesta löytyi. Tehtävään valikoitui vanhan ja ylpeän koivun keskirunko. Puu oli kovaa ja kestävää sekä tietysti ensiluokkaista. Siitä menninkäisen kova vuoluu-urakka alkoi.

Ensin menninkäinen muotoili pääpiirteet, pään, kädet, keskivartalon ja jalat. Sitten menninkäinen alkoi muotoilla seuralaistaan tarkemmin. Menninkäinen teki tarkkaa työtä ja vuoli jokaisen hiuksen, kynnen ja ihon rypyn tarkasti. Lopulta menninkäisen seuralainen oli niin elävän näköinen, että se olisi voinut liikahtaa ja alkaa puhumaan milloin tahansa. Seuralainen oli kuitenkin puuta eikä se liikkunut eikä puhunut.

Jonkin aikaa menninkäinen oli tyytyväinen vuolemaansa seuralaiseen. Yksinpuhelu alkoi kuitenkin jossakin vaiheessa tympiä. Puisen seuralaisen pukeminen vaatteisiinkaan ei auttanut. Niinpä menninkäinen päätti, että seuralainen tarvitsisi hengen. Menninkäinen ei kuitenkaan tiennyt, mistä hän sellaisen hengen löytäisi, joten hän lähti etsimään jotakuta, joka asiasta tietäisi enemmän.

Menninkäinen vaelsi pitkään ja kauas. Hän kiersi ensin salaisten vuorten laakso ja sitten suuntasi vuoriston ulkopuolelle. Aina hän joutui pettymään, mutta aina hän palasi kannon alla olevaan asuntoonsa seuralaisensa luokse ja kertoi tälle matkastaan ja vannoi löytävänsä tälle hengen.

Lopulta vuosien etsimien jälkeen menninkäisenkin tahto alkoi murentua, kun ketään, joka olisi tietänyt kuinka puiseen seuralaiseen saisi hengen, ei löytynyt. Menninkäinen oli jo heittämässä kirvestä kaivoon, kun hän tapasi keijun, joka kertoi osaavansa antaa menninkäisen seuralaiselle hengen. Lisäksi keiju oli vielä suostuvainen lähtemään menninkäisen mukaan ja antamaan tämän seuralaiselle hengen. Niinpä menninkäinen matkusti takaisin asunnolleen keijun kanssa rinta toivosta uhkuen.

Menninkäinen saapui keijun kanssa menninkäisen asunnolle ja menninkäinen esitteli keijulle seuralaisensa. Keiju oli lumoutunut menninkäisen veistotyön tarkkuudesta. Hetken puista hahmota katseltuaan keijua päätti aloittaa hengen kutsumisen. Kutsuminen kesti viisi päivää ja viisi yötä ja keiju oli työn jälkeen uupunut. Kutsuminen oli kuitenkin valmis ja enää ei tarvinnut muuta kuin puhaltaa seuralainen eloon. Keiju antoi kunnian menninkäiselle ja menninkäinen puhalsi puisen seuralaisensa suuhun.

Keiju oli kuitenkin ollut kiero ja sen sijaan, että puisesta veistoksesta olisi tullut toinen menninkäinen vaan veistos hajosi pieniksi murusiksi ja murusien seasta nousi ylös toinen keiju. Keiju oli tehnyt menninkäisen seuralaisesta itselleen seuralaisen, sillä keijukin oli yksinäinen. Tajutessaan keijun tekemän kierouden menninkäinen oli raivoissaan. Keijut olivat kuitenkin paljon menninkäistä nopeampia ja ne pääsivät menninkäistä pakoon.

Niin menninkäinen jäi yksin itkemään kohtaloaan ja elelee vieläkin yksinään salaisten vuorten välisessä laaksossa olevan tumman korven keskellä olevan kelottuneen kuusen ukkosen polttaman kannon alla. Sen menninkäinen oli kuitenkin oppinut, ettei seuralaista saanut puusta vuolemalla eikä keijuihin kannattanut luottaa.

Miekka

Vehreällä nurmikentällä kahden vanhan puun välissä lepäsi harmaa kivi. Kivi oli ikiaikainen ja pyhä. Pyhä se oli sen takia, että kivi oli kuninkaiden valitsija. Kiveen oli nimittäin jälleen kerran upotettu miekka, kuninkaan miekka. Vanha kuningas oli miekkansa kiveen työntänyt takaisin, kun oli tuntenut aikansa oleva pian koittava. Nyt kuningas oli jo lähtenyt ja seilannut alas tuonelan virtaa. Oli siis aika valita uusi kuningas ja kuninkaaksi valikoitui se, joka kykeni tuon miekan vetämään pois kivestä.

Vaati kuitenkin rohkeutta, että uskalsi edes mennä kokeilemaan miekan kivestä vetämistä. Niinpä miekka lepäsi rauhassa auringonpaisteessa. Väkeä alkoi kuitenkin pikkuhiljaa kerääntyä nurmikentälle odottamaan uutta kuningasta. Niinpä silloin tällöin joku humalassaan yltiöpäiseksi yltynyt mies kävi yrittämässä miekan vetämistä kivestä. Kukaan heistä ei kuitenkaan ollut riittävän voimakas kuninkaaksi. Väkeä kuitenkin kertyi vain lisää ja lisää ja lopulta näytti siltä, että kiven ympärille olisi syntynyt kokonainen kaupunki.

Miekka kuitenkin odotti edelleen ottajaansa. Niinpä vanhan kuninkaan neuvonantaja astui kiven luokse ja pyysi valtakunnan kuninkaaksi tai kuningattareksi mieliviä miehiä ja naisia asettumaan jonoon kiven eteen. Jonosta muodostui pitkä ja se kiersi pitkin nurmikenttää ja monta kertaa sen ympärikin. Tästä jonosta ryhdyttiin järjestyksessä kokeilemaan, että kenestä tulisi valtakunnan seuraava hallitsija.

Aluksi kaikki kokeilijat olivat suuria lihaskimppuja, jotka yrittivät pelkällä raa’alla voimalla saada miekkaa irti kivestä. Kuun raaka voima ei tuottanut tulosta tulivat seuraavaksi vuoroon ne, jotka yrittivät mitä kummallisimmilla tempuilla saada miekkaa irti. Yksi yrittäjä yritti jopa räjäyttää miekan kivestä ruudilla. Räjähdys oli komea, mutta kiveen tai miekkaan ei tullut siitä edes mustaa länttiä. Näiden ja muutamien muiden yrittäjien jälkeen alkoi miekan ääreen virrata tavallisia kansalaisia. Osa rukoili jumalia avuksi ja osa kävi vain kokeilemassa lähtisikö miekka kevyesti irti. Miekka kuitenkin pysyi sitkeästi paikoillaan.

Lopulta yrittäjät alkoivat loppua, mutta miekka oli edelleen tiukasti kiinni kivessä. Tämä sai levottomuuden leviämään leirissä ja puheen siitä, että olisi parempi valita kuningas jollakin muulla keinolla kuin miekan avulla. Tällainen puhe kiersi erityisesti nuoremman väen keskuudessa. Vanhempi väki kuitenkin kunnioitti miekkaa niin paljon, ettei muunlaisiin valintoihin ryhdytty.

Näinä päivinä pieni tyttö leikki pikkuveljensä kanssa hippaa ympäri leiriä.

”Katja odota, sinä olet liian nopea”, tytön pikkuveli Kai huusi siskonsa perään.

”Yrität taas vain puijata minua”, Katja huusi takaisin ja livahti telttojen väliselle kujalle.

Kai virnisti ja seurasi siskoaan.

Hippa jatkui pitkin päivää kunnes molemmat olivat väsyneitä ja nälkäisiä. He sattuivat pysähtymään miekan ja kiven luokse lepäämään.

”Eikö olisikin hassua jos minä saisin miekan vedettyä kivestä?” Kai kysyi.

”Ethän sinä jaksa edes nostaa koko miekkaa”, Katja sanoi.

”Jaksatko sitten itse?” Kai epäili.

”Tietysti jaksan”, Katja vakuutti.

”Näytä minulle”, Kai sanoi.

”Hyvä on”, Katja sanoi ja nousi kivelle.

Katja tarttui miekkaan vaikka tiesi sen olevan pyhä ja heitä oli kielletty leikkimästä edes koko kiven lähettyvillä. Ympärillä olevat ihmiset eivät kuitenkaan näyttäneet välittävän siitä, että lapset kokeilivat miekan vetoa. Sen sijaan asia tuntui huvittavan heitä kovasti.

”Etkö jaksakaan nostaa sitä?” Kai kysyi.

”En ole vielä edes yrittänyt”, Katja vastasi.

Sitten Katja nykäisi miekkaa ja se irtosi kivestä sulavasti. Ympärillä seisoskelevat ihmiset eivät halunneet uskoa silmiään, mutta totta se oli. Katja, pieni maanviljelijän tytär, oli vetänyt kuninkaan miekan kivestä ja näin hän oli valtakunnan laillinen hallitsija. Pienen epäröinnin jälkeen ihmiset alkoivat polvistua Katjan eteen, joka ei osannut tehdä muuta kuin seisoa kivellä miekka kädessään.