Takaa-ajo II

Betula nana, osa 120

Pahoinpitelyn äänet kaikuivat metsän keskellä. Veripisarat putosivat metsätien vieren nurmikolle.

”Missä hän on?” Mihail kysyi vaunujen kuljettajalta.

Kuljettaja vastasi vain sylkäisemällä verta nurmikolle. Mihail löi kuljettajaa uudestaan ja kuljettaja paiskautui nurmikolle kivusta huutaen. Lyönnit olivat aluksi olleet varovaisia, mutta enää Mihail ei löysäillyt. Kuljettajan nenä oli jo murtunut ja tämän kasvoissa oli useita verta vuotavia haavoja.

”En enää kauaa kysele tätä, joten olisi parempi vastata”, Mihail sanoi ja astui toisella jalallaan kuljettajan selän päälle.

Kuljettaja parahti Mihailin painon alla. Mihail painoi jalallaan muutaman kerran voimakkaammin ja nosti sitten jalkansa takaisin maahan.

”Missä hän on?!” Mihail kysyi ja veti kuljettajan rinnuksista pystyyn.

”Vastasin jo noille kissaeläimille, että hän on paikassa, jota te ette tule koskaan saavuttamaan”, kuljettaja vastasi.

Mihail mulkaisi kuljettajaa vihaisesti ja tämä suojasi vaistomaisesti kasvojaan. Mihailin lyönti kohdistui tällä kertaa kuitenkin vatsanseudulle.

”Minä alan kyllästyä tähän”, Mihail sanoi maassa kivun kanssa kouristelevalle kuljettajalle.

Mihail oli lyönyt miehestä ilmat pihalle ja tämä yritti nyt saada ilman taas kiertämään keuhkoissaan.

”Tiedätkö mihin taikuuteen olen erikoistunut?” Mihail kysyi kuljettajalta.

”En tiedä”, kuljettaja vastasi samalla köhien.

”Jäähän. Jäähän tuntuu kivalta ihoa vasten”, Mihail sanoi.

Kuljettaja katsoi Mihailia pelokkaana. Mihail hymyili kuljettajalle mielihyvää tuntien. Samassa ilma heidän ympärillään alkoi viilentyä. Lämpötila laski nopeasti alle nollan ja nurmikon pintaan kertyi kuuraa.

”Jos et ala puhumaan, niin tulen näyttämään sinulle sen tuskan, jonka kuoliaaksi paleltuminen aiheuttaa”, Mihail sanoi.

Kuljettaja yritti pakoon, mutta Mihail pysäytti karkumatkan taikomalla miehen jäisiin kahleisiin. Samalla Mihail loitsi heidän ympärilleen jäisen kuvun.

”Nyt et pääse karkuun eikä kukaan pääse avuksesi. Saamme kaikessa rauhassa paneutua tähän asiaan”, Mihail sanoi kuljettajalle hymyillen.

Puoli tuntia myöhemmin Mihail aukaisi itselleen aukon jääkupuun ja astui ulos. Hän kääntyi vielä katsomaan sisälle.

”Sinulla on tässä jonkin verran aikaa miettiä niitä kaikkia elämäsi syntejä, joita et tule saamaan anteeksi”, Mihail sanoi.

”Sinä lupasit, että päästät pois!” Kuljettaja huusi murtuneena.

”Päästän sinut pois täältä maailmasta. Kerro tuonelaan terveisiä”, Mihail sanoi ja sulki jääkuvun aukon.

Kuljettajan huuto kuului kuvun läpi vaimeana. Mihail huomasi vähän matkan päässä seisovan Namdin, joka näytti kaikkea muuta kuin tyytyväiseltä Mihailin tiedonhankkimismetodeihin.

Takaa-ajo

Betula nana, osa 119

Namdin alaisen kuvajainen katosi. Mihail katseli, kun Namdi käveli takaisin lepäävien liskojen ja leirinuotion luokse.

”Mitä alaisesi kertoi?” Mihail kysyi.

”Huonoja uutisia”, Namdi vastasi.

”Mitä?” Mihail kysyi.

”Emily ja kaappauksen takana ollut henkilö ovat kadonneet. Vaunut olivat tyhjät ja vain kuljettajat olivat matkassa”, Namdi vastasi.

Mihail kirosi niin kovaan ääneen, että se sai liskot säikähtämään jalkeille.

”Kuinka pitkän matkan päässä he ovat?” Mihail kysyi.

”Vajaan päivän matkan päässä”, Namdi vastasi.

Mihail vilkaisi tähtitaivasta.

”Jos jatkamme matkaa, niin olemme perillä aamupäivästä”, Mihail sanoi.

”Sinulla ei todellakaan ole mitään muuta mielessäsi kuin se, että löydä Emilyn?” Namdi kysyi.

”Rakastan häntä. Miksi olisi?” Mihail vastasi.

”Lähdetään siis jatkamaan matkaa”, Namdi totesi ja komensi joukkion valmistautumaan liikkeellelähtöön.

Liskot olivat kuitenkin väsyneempiä kuin Mihail ja Namdi olivat arvioineet. He saavuttivat Namdin alaiset ja vaunut vasta iltapäivän puolella.

Taelsi juoksi saapuvaa joukkoa vastaan heti sen äänet kuultuaan.

”Hyvää päivää isäntä”, Taelsi tervehti Namdia.

”Kuinka täällä on sujunut?” Namdi kysyi.

”Olemme jatkaneet paikan tutkimista ja vankien kuulustelemista. Emme ole kuitenkaan edenneet kummassakaan asiassa”, Taelsi vastasi.

”Eli sama jos ette olisi tehneet mitään”, Mihail sanoi.

Mihail oli pysäyttänyt liskonsa aivan Namdin liskon viereen.

Taelsi katsoi Mihailia hieman epäilevästi. Namdin eleet kuitenkin ilmaisivat, ettei Mihailiin tule suhtautua ylimielisesti.

”Jos olette sitä mieltä, nuoriherra”, Taelsi sanoi.

”Missä vangit ovat?” Mihail kysyi.

”Tuolla”, Taelsi vastasi ja osoitti vaunujen viereen metsään.

Mihail nyökkäsi ja hyppäsi liskonsa selästä.

”Kuinka niin?” Talesi kysyi.

”Haluan mennä hieman kuulustelemaan heitä”, Mihail sanoi ja viha leimahti hänen silmissään.

Harhautus

Betula nana, osa 118

Vaunut kulkivat hitaasti eteenpäin kapeaa metsätietä. Tie oli vanha, mutta huoltoa vailla. Puut kasvoivat jo kiinni tiessä.

Puiden lomassa vilahteli varjoja. Varjot olivat raskaita. Varjot olivat karshaanien varjoja.

Namdi oli lähettänyt sanan, että he olivat enää kahden tunnin matkan päässä. He saattoivat pysäyttää vaunut valmiiksi. Sitä he olivat valmistelemassa parhaillaan. Ilmassa kuului korkea linnun laulu. Kaikki oli valmista.

Kaksi suurta puuta kaatui metsätielle. Ensimmäinen puista kaatui vaunujen eteen, toinen vaunujen taakse. Kummaltakin puolelta metsästä hyökkäsi kaksi karshaania vaunuille. Kuljettajan penkillä istuneet miehet olivat pian maassa sidottuina. Ryhmän johtaja katsoi sisälle vaunuihin. Vaunut olivat tyhjät.

”Missä he ovat?” Karshaani kysyi vaunun ohjastajalta.

”Te ette saa heitä enää kiinni”, kuljettaja vastasi.

”Missä?” Karshaani kysyi.

”Paikassa, jota te ette koskaan saavuta”, kuljettaja vastasi.

”Miksi he ovat poissa?” Karshaani kysyi.

”Tiesimme, ettei teihin petoihin voi luottaa. Niinpä teimme pikku harhautuksen. Olkaa hyvät”, kuljettaja vastasi.

”Milloin tämä harhautus alkoi?” Karshaani kysyi.

”Riittävän kauan aikaa sitten, ette löydä enää mitään jälkiä”, kuljettaja vastasi.

Sitten kuljettaja alkoi nauraa kuin tietäen, että hän oli oikeassa.

Karshaani jätti miehet heidät napanneiden karshaanien huostaan ja meni vaunujen luokse neljännen karshaanin luo. Neljäs karshaani oli alkanut tutkimaan vaunuja sillä aikaa, kun muut haastattelivat mieskaksikkoa.

”Hän saattaa puhua totta. En löydä mitään jälkiä, mitä seurata. En fyysisiä, enkä jälkiä loitsuista”, neljäs karshaani sanoi.

”Pakko täällä jotain jälkiä on oltava, Livjes. Tiedän sen”, äsken kuulustellut karshaani sanoi.

”Taelsi, älä ole niin varma. Nämä ihmiset ovat näyttäneen tietävän, mitä tekevät”, Livjes sanoi.

Taelsi kirosi.

”Mitä?” Livjes kysyi.

”Minun pitää varmaan ilmoittaa Namdille”, Taelsi sanoi.

”Hän ei tule olemaan iloinen”, Livjes sanoi.

”Kaikkea muuta”, Taelsi sanoi.

Vuosi 2013

Tammikuun päivät ovat alkaneet lipumaan ohi jopa huolestuttavalla nopeudella, joten on ehkä aika vilkaista hieman taustapeiliä. Vuosi 2013 oli jälleen hieman erilainen vuosi, hyvin monella mittapuulla, niin hyvässä kuin pahassa. Vuoteen mahtui paljon onnistumisen tunteita, asioiden etenemistä oikeaan suuntaan, sekä suuria pettymyksiä.

Kolme pettymystä

Koska huonoista uutisista on mielestäni hyvä aloittaa, niin aloitan kertomalla kolmesta raskaasta pettymyksestä, jotka osuivat vuoteni varrelle. Ehdin pettymään toiseen ihmiseen, omaan työhöni ja omaan itseeni vuoden aikana. Ajoittain on siis uiskenneltu varsin syvissä ja tummissa vesissä.

Ensimmäisenä petyin toiseen ihmiseen. Samalla tämä pettymys oli näistä kolmesta suurin ja varmasti myös merkityksellisin. Tästä pettymyksestä myös opin eniten. Opin paljon itsestäni, luottamuksesta ja rakkaudesta. Kyseinen pettymys varmasti muovasi minua uuteen suuntaan. Se sai minut myös ajattelemaan sitä, mitä oikeasti haluan elämältä. Tästä kirjoitin myös kirjoituksen Mitä haluan elämältä? Tämä ja muu pohdiskelu auttoi siihen, että syvät haavat parantuivat yllättävän nopeasti.

Toisena petyin omaan työhöni. Edellytys-nimellä kulkeva kirjaprojektini oli mielestäni kaikkien aikojen paras tekemäni kirjallinen työ. Eikä se ole onnistunut löytämään kustantajaa. Tämä pettymys osui erityisesti kesän ajalle, kun puoli vuotta kirjan lähettämisestä kustantajille tuli täyteen. Lopulta tästä pettymyksestä sain kuitenkin uutta virtaa. Jos paras ei ole riittävän hyvä, niin se pitää ylittää. Sitä olen tekemässä paraikaa.

Kolmantena petyin omaan itseeni. Erityisesti petyin siihen kykyyn, millä otan vastuuta itsestäni ja tekemisistäni. Tämän pettymys ei koske mitään pitkäaikaista toimintaa, vaan hetkellistä vastuun kantamisen romahtamista. Tarkemmin sanottuna tämä pettymys koskee syksyn omalle kohdalle hyvinkin kosteita fuksiaisia. Rennosti ottaminen on kyllä sallittua, mutta se ei tarkoita sitä, että aivot viskattaisiin narikkaan. Aina kuitenkin oppii uutta itsestään ja itsekontrollista. Eteenpäin mentiin tässäkin asiassa joitakin askelia.

Opiskelu

Sitten niintä parempia uutisia. Opiskelujen suhteen vuosi 2013 alkoi sillä, että aloitin (jälleen kerran) uudessa pääaineessa. Vaihto ei tuntunut niin suurelta kuin aikaisemmin. Nyt vaihdoin kuitenkin tuttuun kaupunkiin ja ennen kaikkea tuttuun yliopistoon. Vuoden ajan opiskelin siis Jyväskylän yliopistossa tietojärjestelmätiedettä ja samalla tiellä jatketaan.

Vuoden opiskelut sujuivat aikaisempaan verrattuna todella hyvin. Opintopistetili on karttunut paremmin kuin koskaan aikaisemmin. Tulevaisuuden sumujen toisella puolella odotteleva valmistuminen tuntuu nyt ensimmäistä kertaa asialta, joka voi joskus tapahtua ihan oikeasti. Vuoden aikana myös opiskelumotivaationi teki paluun muonavahvuuteen muutaman vuoden katoamisen jälkeen.

Kirjoittaminen

Se asioista kaikkein rakkain. Verrattuna edelliseen vuoteen kirjoittamisen suhteen oli hieman suvantoa. Loppuvuotta kohden vauhtia alkoi kuitenkin löytyä uudelleen uuden kirjaprojektin merkeissä. Jopa bloggauksia kirjoitin vähemmän kuin edellisenä vuonna. Tämä siitä huolimatta, että perustin itselleni toisen blogin.

Kirjaprojektit etenivät ja eivät. Alkuvuodesta kirjoitin hitaasti ja harvakseltaan Edellytys-projektiin liittyvää materiaalia (jatko-osaa sekä lyhyttä esiosaa). Tahti kuitenkin hyytyi ja kesällä koko homma pysähtyi. Koko projektiryhmä onkin nyt siirtynyt telakalle odottamaan parempia aikoja. Vuoden lämpimällä puoliskolla kehittelin myös uusia kirjaideoita, mutta mikään ei oikein tahtonut ottaa tuulta alleen.

Lokakuussa tilanteeseen tuli kuitenkin muutos, kun tein yhdelle kesän aikana muutamalla sivulla aloittamalleni projektille uudelleen käynnistyksen. Nyt tuo projekti kulkee tietokoneeni sisällä nimellä Jenny ja sivuja on kertynyt todella nopeasti. Erityisesti joululoma oli tehokasta kirjoitusaikaa. Jenny eroaa edellisistä projekteista monella tapaa ja siihen liittyy hyvin paljon vielä kysymyksiä, joihin minulla ei ole minkäänlaisia vastauksia. Tämän projektin myötä ole myös uudistanut tapaani kirjoittaa, minkä toivon näkyvän myös tuloksessa. Tavoitteenani on, että projekti pääsisi vuoden 2014 aikana kustantajien arvioitavaksi.

Uusia tuulia

Keväällä uutta oli uusi pääaine. Tämä kuitenkin menee jokseenkin samaan opiskelun jatkumoon aikaisempien opintojen kanssa. Syksyllä sen sijaan löysin itselleni jotakin aivan uutta, kun menin katsastamaan Jyväskylän Kokoomusopiskelijoiden (JyKo) uusien iltaan tunnelmia ilman mitään sen suurempia odotuksia tai aikomuksia. Lähdin uusien illasta pois JyKon ehdokkaana syksyllä olleisiin Jyväskylän ylioppilaskunnan (JYY) edustajiston vaaleihin.

Ääniä en sentään saanut riittävästi edustajistopaikkaan, mutta varasijalla ollaan kuitenkin kärkkymässä. Kampanjointiseura ständillä oli kuitenkin erinomaista. Hymyä saatiin irti pahimmallakin koiranilmalla. Kävin syksyn aikana myös kolmessa edustajiston kokouksessa. Kyseisiä tapahtumia suosittelen myös muille JYYn jäsenille.

Kun opiskelijapolitiikkaan tuli mukaan lähdettyä, niin päätin lähteä mukaan kunnollisella panoksella. Pääsin mukaan Kokoomuksen opiskelijaliitto Tuhatkunnan liittokokoukseen. Hain myös JYYn hallitukseen. Molemmat olivat silmiä avaavia ja opettavaisia kokemuksia. Hallituspaikka jäi kuitenkin saamatta. Sen sijaan tulin valituksi Jyväskylän ylioppilaslehden johtokuntaan. JyKosta tuli myös vastuuta ryhmävastaavan tehtävällä sekä hallituspaikalla.

On osittain hieman ihmekin, etten ole aikaisemmin lähtenyt mihinkään poliittiseen tai järjestötoimintaan mukaan. Molempia olen nimittäin pohtinut jo aikaisemmin, mutta sopivaa nykäisyä mukaan toimintaan ei ole sattunut osumaan omalle kohdalleni. Viime syksynä näin kuitenkin kävi. Saa nähdä minne tämä tie lopulta kuljettaa.

Takaa-ajo alkaa III

Betula nana, osa 117

Karshaanien talleilla ei tuoksunut heinä. Sen sijaan ilmassa leijui raa’an lihan mehukas tuoksu. Ratsutkaan eivät olleet hevosia vaan suuria kahdella jalalla juoksevia liskoja.

”Nämä ovat kaksi kertaa nopeampia juoksijoita kuin nopeinkaan hevonen”, Namdi kertoi.

”Hyvä. Vauhtia tulemme tarvitsemaan”, Mihail sanoi.

”Lentävä mattoni olisi nopeampi”, Sarnel sanoi.

”Ilmassa emme pysty jäljittämään karkulaisia niin hyvin”, Namdi kertoi.

”Sinä sanoit, että alaisesi tietäisivät, missä Emily on”, Mihail sanoi.

”Sain heiltä viestin, että he ovat saavuttaneet vaunut, joissa häntä kuljetetaan. Vaunut ovat voineet karata ennen kuin yhytämme alaiseni”, Namdi sanoi.

Mihail nyökkäsi. Kummassakin liikkumistavassa oli riskinsä. Lentävällä matolla he olisivat huomattavasti nopeammin perillä, mutta ilmasta jälkien seuraaminen olisi mahdotonta.

”Lähdetään sitten”, Mihail sanoi.

”Saitteko kaikki tavaranne haettua?” Namdi kysyi.

”Saimme kaiken tarpeellisen”, Mihail vastasi.

”Hyvä. Pelkään, ettette tule hakemaan mitään, mitä jätätte tänne jälkeenne”, Namdi sanoi.

Namdin alaiset toivat heidän eteensä neljä suurta liskoa.

”Hypätkää ratsaille. Mukaan lähtevät alaiseni odottavat jo ulkona”, Namdi sanoi Mihailille, Sarnelille ja Narshalle ja nousi oman liskonsa satulaan.

Mihail ja Sarnel nousivat liskojensa selkään. Liskot olivat suuria ja vahvoja. Ne jaksoivat helposti kantaa jopa Sarnelia ja tämän kantamuksia. Mihail sen sijaan oli höyhenen kevyt liskolle, joka oli tottunut kantamaan karshaaneja.

”Narsha, ratsaille”, Namdi komensi edelleen pelosta kankeaa karshaania.

Narsha säikähti käskyä ja nousi vaivalloisesti ratsaille. Mihail katsoi karshaania. Tämä oli selvästi muuttunut. Itsevarmasta ja viisaasta oppineesta oli tullut pelkäävä kömpelys. Mihail ohjasi liskon Namdin liskon vierelle.

”Mitä hänelle on tapahtunut?” Mihail kysyi Namdilta ja vinkkasi Narshaan päin.

”Hän oli osa sitä kauppaa, jossa Emily myytiin. Hän kuitenkin paljasti paljon tietoa siitä sopimuksesta. Nyt hänellä ei ole enää paikkaa mihin mennä. Hänen paras mahdollisuutensa on seurata sinua”, Namdi sanoi.

Mihail vilkaisi Narshaa uudestaan. Karshaani todellakin näytti siltä, että olisi myynyt elämänsä.

”Entä jos en otakaan häntä seurueeseeni?” Mihail kysyi.

”Silloin tuomitset hänet melko varmasti kuolemaan”, Namdi vastasi.

”Kuolemaan voi tuomita sekin, että liittyy minun seuraani”, Mihail sanoi.

”Se on hyvin mahdollista, nuoriherra. Lähdetäänkö?” Namdi kysyi.

”Lähdetään”, Mihail vastasi.

Liskoilla ratsastava joukko lähti liikkeelle. Takaa-ajo oli alkanut.