Betula nana, osa 120
Pahoinpitelyn äänet kaikuivat metsän keskellä. Veripisarat
putosivat metsätien vieren nurmikolle.
”Missä hän on?” Mihail kysyi vaunujen kuljettajalta.
Kuljettaja vastasi vain sylkäisemällä verta nurmikolle.
Mihail löi kuljettajaa uudestaan ja kuljettaja paiskautui nurmikolle kivusta
huutaen. Lyönnit olivat aluksi olleet varovaisia, mutta enää Mihail ei
löysäillyt. Kuljettajan nenä oli jo murtunut ja tämän kasvoissa oli useita
verta vuotavia haavoja.
”En enää kauaa kysele tätä, joten olisi parempi vastata”,
Mihail sanoi ja astui toisella jalallaan kuljettajan selän päälle.
Kuljettaja parahti Mihailin painon alla. Mihail painoi
jalallaan muutaman kerran voimakkaammin ja nosti sitten jalkansa takaisin
maahan.
”Missä hän on?!” Mihail kysyi ja veti kuljettajan
rinnuksista pystyyn.
”Vastasin jo noille kissaeläimille, että hän on paikassa,
jota te ette tule koskaan saavuttamaan”, kuljettaja vastasi.
Mihail mulkaisi kuljettajaa vihaisesti ja tämä suojasi
vaistomaisesti kasvojaan. Mihailin lyönti kohdistui tällä kertaa kuitenkin
vatsanseudulle.
”Minä alan kyllästyä tähän”, Mihail sanoi maassa kivun
kanssa kouristelevalle kuljettajalle.
Mihail oli lyönyt miehestä ilmat pihalle ja tämä yritti nyt
saada ilman taas kiertämään keuhkoissaan.
”Tiedätkö mihin taikuuteen olen erikoistunut?” Mihail kysyi
kuljettajalta.
”En tiedä”, kuljettaja vastasi samalla köhien.
”Jäähän. Jäähän tuntuu kivalta ihoa vasten”, Mihail sanoi.
Kuljettaja katsoi Mihailia pelokkaana. Mihail hymyili
kuljettajalle mielihyvää tuntien. Samassa ilma heidän ympärillään alkoi
viilentyä. Lämpötila laski nopeasti alle nollan ja nurmikon pintaan kertyi
kuuraa.
”Jos et ala puhumaan, niin tulen näyttämään sinulle sen
tuskan, jonka kuoliaaksi paleltuminen aiheuttaa”, Mihail sanoi.
Kuljettaja yritti pakoon, mutta Mihail pysäytti karkumatkan
taikomalla miehen jäisiin kahleisiin. Samalla Mihail loitsi heidän ympärilleen
jäisen kuvun.
”Nyt et pääse karkuun eikä kukaan pääse avuksesi. Saamme
kaikessa rauhassa paneutua tähän asiaan”, Mihail sanoi kuljettajalle hymyillen.
Puoli tuntia myöhemmin Mihail aukaisi itselleen aukon
jääkupuun ja astui ulos. Hän kääntyi vielä katsomaan sisälle.
”Sinulla on tässä jonkin verran aikaa miettiä niitä kaikkia
elämäsi syntejä, joita et tule saamaan anteeksi”, Mihail sanoi.
”Sinä lupasit, että päästät pois!” Kuljettaja huusi murtuneena.
”Päästän sinut pois täältä maailmasta. Kerro tuonelaan
terveisiä”, Mihail sanoi ja sulki jääkuvun aukon.
Kuljettajan huuto kuului kuvun läpi vaimeana. Mihail huomasi
vähän matkan päässä seisovan Namdin, joka näytti kaikkea muuta kuin
tyytyväiseltä Mihailin tiedonhankkimismetodeihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti