Betula nana, osa 118
Vaunut kulkivat hitaasti eteenpäin kapeaa metsätietä. Tie
oli vanha, mutta huoltoa vailla. Puut kasvoivat jo kiinni tiessä.
Puiden lomassa vilahteli varjoja. Varjot olivat raskaita.
Varjot olivat karshaanien varjoja.
Namdi oli lähettänyt sanan, että he olivat enää kahden
tunnin matkan päässä. He saattoivat pysäyttää vaunut valmiiksi. Sitä he olivat
valmistelemassa parhaillaan. Ilmassa kuului korkea linnun laulu. Kaikki oli
valmista.
Kaksi suurta puuta kaatui metsätielle. Ensimmäinen puista
kaatui vaunujen eteen, toinen vaunujen taakse. Kummaltakin puolelta metsästä hyökkäsi
kaksi karshaania vaunuille. Kuljettajan penkillä istuneet miehet olivat pian
maassa sidottuina. Ryhmän johtaja katsoi sisälle vaunuihin. Vaunut olivat
tyhjät.
”Missä he ovat?” Karshaani kysyi vaunun ohjastajalta.
”Te ette saa heitä enää kiinni”, kuljettaja vastasi.
”Missä?” Karshaani kysyi.
”Paikassa, jota te ette koskaan saavuta”, kuljettaja
vastasi.
”Miksi he ovat poissa?” Karshaani kysyi.
”Tiesimme, ettei teihin petoihin voi luottaa. Niinpä teimme
pikku harhautuksen. Olkaa hyvät”, kuljettaja vastasi.
”Milloin tämä harhautus alkoi?” Karshaani kysyi.
”Riittävän kauan aikaa sitten, ette löydä enää mitään jälkiä”,
kuljettaja vastasi.
Sitten kuljettaja alkoi nauraa kuin tietäen, että hän oli
oikeassa.
Karshaani jätti miehet heidät napanneiden karshaanien
huostaan ja meni vaunujen luokse neljännen karshaanin luo. Neljäs karshaani oli
alkanut tutkimaan vaunuja sillä aikaa, kun muut haastattelivat mieskaksikkoa.
”Hän saattaa puhua totta. En löydä mitään jälkiä, mitä
seurata. En fyysisiä, enkä jälkiä loitsuista”, neljäs karshaani sanoi.
”Pakko täällä jotain jälkiä on oltava, Livjes. Tiedän sen”,
äsken kuulustellut karshaani sanoi.
”Taelsi, älä ole niin varma. Nämä ihmiset ovat näyttäneen
tietävän, mitä tekevät”, Livjes sanoi.
Taelsi kirosi.
”Mitä?” Livjes kysyi.
”Minun pitää varmaan ilmoittaa Namdille”, Taelsi sanoi.
”Hän ei tule olemaan iloinen”, Livjes sanoi.
”Kaikkea muuta”, Taelsi sanoi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti