Betula pubescens, osa 97
Kenraali Netronova piristyi jo huomattavan paljon seuraavalle päivälle, kun sai kunnolla nukuttua. Kenraali vietti koko yön kapteenien teltassa, joten kapteenit itse katsoivat parhaaksi liittyä lähistöllä majoittuvien henkivartijoiden seuraan. Sotilaat olivat yllättyneitä ja aluksi hieman kiusaantuneitakin, kun saivat seuraksi upseereita. Yhdessä vietetyn yön aikana sotilaat kuitenkin rentoutuivat ja erityisesti nämä arvostivat sitä, kun kapteenit osallistuivat yön kipinävuoroihin. Kapteenit puolestaan pääsivät kuulemaan sellaisia sotilaiden kertomia tarinoita, joita normaaleissa raporteissa ei heille asti kantautunut.
Aamulla Miranda tuli etsimään kapteeneja. Kenraali oli herättyään siirtynyt omaan telttaansa ja halusi taas nähdä kapteenit.
”Sanoiko kenraali aikaa, jolloin hän haluaa meidät nähdä?” Venir kysyi.
”Ei tarkkaa aikaa, herra kapteeni. Menisin kuitenkin mahdollisimman pian, koska kenraali ei ole tottunut odottelemaan”, Miranda vastasi.
”Kiitos, Miranda. Tulemme niin pian kuin tästä ehdimme”, Tom sanoi.
Miranda nyökkäsi ja vilkaisi sitten ympärilleen tarkastaakseen ettei sotilaita ollut kuulemassa.
”Kiitos, kun pidätte kenraalista huolta”, Miranda sanoi.
”Paremmin sinä hänestä pidät huolta kuin me kaikki kolme yhteensä”, Tom sanoi.
”Joskus hän tarvitsee apua muiltakin kuin minulta”, Miranda sanoi.
Miranda lähti ja jätti kapteenit keskenään. Nämä kokosivat tavaransa ja kantoivat ne teltalleen.
”Mitähän asiaa kenraalilla on?” Tom kysyi.
”Luultavasti hän haluaa puhua piirityksestä”, Venir vastasi.
Kapteeni Kallas vilkaisi vieressään vaitonaisena seisovaa kapteeni Suomasta.
”Ja toivottavasti hän haluaa puhua tehtävien jaosta. Niitä olisi ehkä syytä miettiä hieman uudestaan”, Venir sanoi.
”Jos kenraali ei itse ota asiaa esille, niin me voimme itse sen tehdä”, Tom sanoi.
”Se voisi olla hyvä ajatus. Sovitaan niin”, Venir sanoi.
”Sanonko minä asiasta?” Tom kysyi.
”Miten vain käy minulle”, Venir vastasi.
”Minä voin sanoa”, Tom sanoi.
Cranfot katsoi kapteeni Suomasta, joka oli nyt paremmin nukkuneena hieman pirteämpi ilmestys, mutta hän oli harharetkiensä tuloksena edelleen hieman resuisen oloinen.
”Minä ainakin voisin hieman peseytyä ja leikata partani ennen kuin menemme kenraalin puheille”, Tom sanoi.
”Minä myös. Kenraali varmasti sen aikaa jaksaa odottaa”, Venir sanoi.
Kapteeni Suomas kokeili kämmenellään leukaansa ja yllättyi partansa pituudesta.
”Minunkin ehkä täytyy hieman ajaa partaani”, Solkar sanoi.
Kolmikko hankki peseytymisvettä ja suuntasi vasta parranajojen jälkeen kohti kenraalin telttaa.
torstai 30. tammikuuta 2020
torstai 23. tammikuuta 2020
Gyllenlaes VII
Betula pubescens, osa 96
Kapteeni Kallas kulki edellä ja kantoi kapteeni Suomasin reppua ja osaa muista tavaroista. Kapteeni Cranfot kulki jäljempänä kapteeni Suomasin kanssa ja kantoi myös osan tavaroista. Väsynyt Suomas käveli niin hitaasti, että Kallas ehti pitkälle edelle ennen kuin huomasi kulkevansa nopeammin. Cranfot käytti tilaisuuden hyödyksi puhuakseen Suomasin kanssa kahden.
”Kuinka sinä siis oikein ajauduit tänne huoltojoukkojen luokse?” Tom kysyi.
”Ajauduin vain, kuten sanoin. Ei siinä mitään sen suurempaa suunnitelmaa tai draama ollut, jos sitä haet”, Solkar vastasi.
”Ovathan huoltojoukot myös tärkeitä, mutta se ei ole myöskään se sinun vahva alueesi”, Tom sanoi.
”Ehkä en ole vain aikaisemmin huomannut, että se voisi olla”, Solkar sanoi.
Cranfot tuhahti. Suomas katsoi vain maahan.
”Et kuulosta yhtään itseltäsi”, Tom sanoi.
Suomas ei sanonut mitään.
”Mitä siellä matkalla oikeasti tapahtui?” Tom kysyi.
Kapteeni Suomas ei vastannut, vaan jatkoi hiljaisena kävelyä eteenpäin.
”En usko, että asiat olisivat vain omalla painollaan menneet tällaisiksi”, Tom sanoi.
Suomas hymähti.
”Minä olen vain huolissani sinusta”, Tom sanoi.
Cranfot katsoi Suomasta, joka lopulta nosti katseensa.
”Ei minusta tarvitse olla huolissaan”, Solkar sanoi.
”Noin sanomalla et yhtään vähennä sinusta huolissaan olemista”, Tom sanoi.
”Niin, ehkäpä en”, Solkar sanoi.
”Etkä sinä ole yksin, vaikka ehkä luulet niin. Me autamme sinua”, Tom sanoi.
”En tarvitse apua, enkä minä ole pyytänyt apua”, Solkar sanoi.
”Me autamme sinua silti. Emme aio pyytää lupaa siihen”, Tom sanoi.
Suomas katsoi Cranfotia, joka hymyili. Hymy tarttui hieman myös Suomasin toiseen suupieleen.
”Kiitos”, Solkar sanoi.
Suomas ja Cranfot saivat odottamaan jääneen Kallaksen kiinni.
”Mitäs täällä juonitaan?” Venir kysyi.
”Yritämme keksiä sinulle jotakin jekkua”, Tom vastasi.
Kapteeni Kallas naurahti.
”Vai niin. Täytyy sitten olla varuillaan”, Venir sanoi.
Kapteeni Kallas kulki edellä ja kantoi kapteeni Suomasin reppua ja osaa muista tavaroista. Kapteeni Cranfot kulki jäljempänä kapteeni Suomasin kanssa ja kantoi myös osan tavaroista. Väsynyt Suomas käveli niin hitaasti, että Kallas ehti pitkälle edelle ennen kuin huomasi kulkevansa nopeammin. Cranfot käytti tilaisuuden hyödyksi puhuakseen Suomasin kanssa kahden.
”Kuinka sinä siis oikein ajauduit tänne huoltojoukkojen luokse?” Tom kysyi.
”Ajauduin vain, kuten sanoin. Ei siinä mitään sen suurempaa suunnitelmaa tai draama ollut, jos sitä haet”, Solkar vastasi.
”Ovathan huoltojoukot myös tärkeitä, mutta se ei ole myöskään se sinun vahva alueesi”, Tom sanoi.
”Ehkä en ole vain aikaisemmin huomannut, että se voisi olla”, Solkar sanoi.
Cranfot tuhahti. Suomas katsoi vain maahan.
”Et kuulosta yhtään itseltäsi”, Tom sanoi.
Suomas ei sanonut mitään.
”Mitä siellä matkalla oikeasti tapahtui?” Tom kysyi.
Kapteeni Suomas ei vastannut, vaan jatkoi hiljaisena kävelyä eteenpäin.
”En usko, että asiat olisivat vain omalla painollaan menneet tällaisiksi”, Tom sanoi.
Suomas hymähti.
”Minä olen vain huolissani sinusta”, Tom sanoi.
Cranfot katsoi Suomasta, joka lopulta nosti katseensa.
”Ei minusta tarvitse olla huolissaan”, Solkar sanoi.
”Noin sanomalla et yhtään vähennä sinusta huolissaan olemista”, Tom sanoi.
”Niin, ehkäpä en”, Solkar sanoi.
”Etkä sinä ole yksin, vaikka ehkä luulet niin. Me autamme sinua”, Tom sanoi.
”En tarvitse apua, enkä minä ole pyytänyt apua”, Solkar sanoi.
”Me autamme sinua silti. Emme aio pyytää lupaa siihen”, Tom sanoi.
Suomas katsoi Cranfotia, joka hymyili. Hymy tarttui hieman myös Suomasin toiseen suupieleen.
”Kiitos”, Solkar sanoi.
Suomas ja Cranfot saivat odottamaan jääneen Kallaksen kiinni.
”Mitäs täällä juonitaan?” Venir kysyi.
”Yritämme keksiä sinulle jotakin jekkua”, Tom vastasi.
Kapteeni Kallas naurahti.
”Vai niin. Täytyy sitten olla varuillaan”, Venir sanoi.
torstai 16. tammikuuta 2020
Gyllenlaes VI
Betula pubescens, osa 95
Kapteeni Suomas istui maassa ja piteli puupalaa kädessään. Maassa oli pieni kasa lastuja, jotka kapteeni oli aikaisemmin vuollut puupalasta irti.
”Missä kenraali on?” Solkar kysyi.
”Hän on meidän teltassamme lepäämässä. Ellei hän ole jo sieltä karannut jonnekin työntouhuun. Voimme vain toivoa, että Miranda saa hänet pidettyä lepäämässä”, Venir vastasi.
”Selvä, hyvä. Hän tarvitsee lepoa”, Solkar sanoi.
”Ja niin tarvitset sinäkin. Teidän molempien pitäisi vain malttaa levätä. Voit tulla meidän telttaamme, niin sinun ei tarvitse etsiä muuta paikkaa”, Tom sanoi.
Suomas epäröi.
”Jos sinne mahtuu”, Solkar sanoo.
”Emme me niin paljoa tilaa vie ja sehän on iso teltta”, Venir sanoi.
Suomas nyökkäsi.
”Hyvä on. Ehkä on kuitenkin parempi, että odotan kenraalin lähtevän ensin”, Solkar sanoi.
”Ei hän varmastikaan kauaa viivy meidän teltassamme. Hänen oma telttansa on varmasti pian pystyssä ja silloin hän vetäytynee sinne. Tullessamme etsimään sinua hänen telttansa oli jo pystytyksessä”, Tom sanoi.
”Okei. Hyvä. Ehkä voimme sitten lähteä sinne teidän telttanne suuntaan”, Solkar sanoi.
”Meneehän meillä tästä hetki sinne kävellä”, Venir sanoi.
Kallas ja Cranfot auttoivat Suomasin seisomaan ja he keräsivät yhdessä tämän tavarat, jotka lojuivat maassa kapteenin ympärillä. Lähtiessään he kävivät sanomassa yhdelle huoltojoukkojen aliupseereista, että kapteeni Suomas oli löytynyt ja lähtisi heidän mukaansa.
”Hyvä, että kapteeni löytyi, herra kapteeni”, aliupseeri sanoi.
”Kun tarpeeksi kauan kävelimme ristiin rastiin, hän lopulta löytyi”, Venir sanoi.
”Aivan. Pahoittelen, että teille tuli tästä näin paljon vaivaa, herrat kapteenit”, aliupseeri sanoi.
”Ei tästä niin paljoa vaivaa ollut”, Tom sanoi.
Kun kapteenit olivat menneet, aliupseeri meni puhumaan lähellä olleen sotilaan kanssa.
”Huomasitko tuon kolmannen miehen, joka oli noiden kapteenien mukana?” Aliupseeri kysyi.
”Huomasin, hänhän on tehnyt täällä kaikkia sekalaisia hommia nyt loppumatkan aikana”, sotilas vastasi.
”Tiesitkö, että hän on kapteeni?” Aliupseeri kysyi.
Sotilas katsoi aliupseeria hieman ihmetellen.
”En”, sotilas vastasi.
Sotilas katsoi pian telttojen sekaan häviävien kapteenien perään.
”Onko hän kapteeni?” Sotilas kysyi.
”Ilmeisesti on”, aliupseeri vastasi.
Kapteeni Suomas istui maassa ja piteli puupalaa kädessään. Maassa oli pieni kasa lastuja, jotka kapteeni oli aikaisemmin vuollut puupalasta irti.
”Missä kenraali on?” Solkar kysyi.
”Hän on meidän teltassamme lepäämässä. Ellei hän ole jo sieltä karannut jonnekin työntouhuun. Voimme vain toivoa, että Miranda saa hänet pidettyä lepäämässä”, Venir vastasi.
”Selvä, hyvä. Hän tarvitsee lepoa”, Solkar sanoi.
”Ja niin tarvitset sinäkin. Teidän molempien pitäisi vain malttaa levätä. Voit tulla meidän telttaamme, niin sinun ei tarvitse etsiä muuta paikkaa”, Tom sanoi.
Suomas epäröi.
”Jos sinne mahtuu”, Solkar sanoo.
”Emme me niin paljoa tilaa vie ja sehän on iso teltta”, Venir sanoi.
Suomas nyökkäsi.
”Hyvä on. Ehkä on kuitenkin parempi, että odotan kenraalin lähtevän ensin”, Solkar sanoi.
”Ei hän varmastikaan kauaa viivy meidän teltassamme. Hänen oma telttansa on varmasti pian pystyssä ja silloin hän vetäytynee sinne. Tullessamme etsimään sinua hänen telttansa oli jo pystytyksessä”, Tom sanoi.
”Okei. Hyvä. Ehkä voimme sitten lähteä sinne teidän telttanne suuntaan”, Solkar sanoi.
”Meneehän meillä tästä hetki sinne kävellä”, Venir sanoi.
Kallas ja Cranfot auttoivat Suomasin seisomaan ja he keräsivät yhdessä tämän tavarat, jotka lojuivat maassa kapteenin ympärillä. Lähtiessään he kävivät sanomassa yhdelle huoltojoukkojen aliupseereista, että kapteeni Suomas oli löytynyt ja lähtisi heidän mukaansa.
”Hyvä, että kapteeni löytyi, herra kapteeni”, aliupseeri sanoi.
”Kun tarpeeksi kauan kävelimme ristiin rastiin, hän lopulta löytyi”, Venir sanoi.
”Aivan. Pahoittelen, että teille tuli tästä näin paljon vaivaa, herrat kapteenit”, aliupseeri sanoi.
”Ei tästä niin paljoa vaivaa ollut”, Tom sanoi.
Kun kapteenit olivat menneet, aliupseeri meni puhumaan lähellä olleen sotilaan kanssa.
”Huomasitko tuon kolmannen miehen, joka oli noiden kapteenien mukana?” Aliupseeri kysyi.
”Huomasin, hänhän on tehnyt täällä kaikkia sekalaisia hommia nyt loppumatkan aikana”, sotilas vastasi.
”Tiesitkö, että hän on kapteeni?” Aliupseeri kysyi.
Sotilas katsoi aliupseeria hieman ihmetellen.
”En”, sotilas vastasi.
Sotilas katsoi pian telttojen sekaan häviävien kapteenien perään.
”Onko hän kapteeni?” Sotilas kysyi.
”Ilmeisesti on”, aliupseeri vastasi.
torstai 9. tammikuuta 2020
Gyllenlaes V
Betula pubescens, osa 94
Kapteenit Kallas ja Cranfot suuntasivat huoltojoukkojen luokse etsimään kapteeni Suomasta. Huoltojoukot olivat täydessä työn touhussa hoitaessaan matkalla haavoittuneita, etsien tarvikkeita ja ruokaa sekä valmistautuessaan tulevien päivien haasteisiin. Huoltojoukkojen omat aliupseerit johtivat toimintaa ja näyttivät pärjäävän toimessaan varsin hyvin.
Kapteenit kulkivat ympäriinsä ja kyselivät kapteeni Suomasta, mutta harva tuntui olleen edes nähnyt kapteenia saati tietävän mistä hänet voisi löytää. Lopulta kapteeni Suomas kuitenkin löytyi. Tämä oli syrjäisen teltan takana maassa istumassa ja vuolemassa kädessään olevasta puupalasta lusikkaa.
”Kapteeni Suomas, sinuthan oli vaikea löytää”, Venir sanoi.
Suomas säpsähti Kallaksen äänestä.
”Minulla oli täällä tekemistä”, Solkar sanoi.
”Mitä tekemistä?” Tom kysyi.
Kapteeni Suomas vain laski vuolemansa puukappaleen maahan ja viittasi kädellään ympärilleen. Kallas ja Cranfot eivät nähneet mitään sellaista, joka olisi vaatinut kapteenin huomiota.
”Et tullut kenraalin mukaan kuulemaan meidän raporttiamme”, Venir sanoi.
”En tiennyt siitä”, Solkar sanoi.
”Kenraali oli aika väsynyt”, Tom sanoi.
”Ainahan hän on väsynyt”, Solkar sanoi.
”Ei hän noin väsynyt ole ollut koskaan”, Venir sanoi.
Suomas vältteli kahden muun kapteenin katseita parhaansa mukaan.
”Mitä matkalla oikein tapahtui?” Tom kysyi.
Kapteeni Suomas tuijotti hiljaa maahan.
”Haluamme vain tietää, jotta tiedämme mitä tehdä”, Venir sanoi.
Lopulta Suomas huokaisi ja nosti katseensa kahteen kapteenitoveriinsa.
”En minä oikeastaan edes tiedä mitä oikein tapahtui. Luulin, että kenraali pyysi minut avukseen, jotta minä huolehtisin päivittäisestä joukkojen johtamisesta ja hänellä olisi enemmän aikaa miettiä tätä tulevaa Gyllenburhin valtausta”, Solkar sanoi.
Suomas käänsi katseensa kohti kaupunkia ja näytti voivan pahoin. Hän ei enää odottanut taisteluun pääsyä. Päinvastoin hän olisi halunnut päästä siitä mahdollisimman kauaksi.
”Hän kuitenkin päinvastoin keskittyi vain yhä enemmän joukkojen päivittäisiin asioihin. Ja samalla hän murehti päivä päivältä enemmän tulevaa taistelua. Lopulta minulla ei ollut oikeastaan mitään virkaa olla pääjoukon mukana. Kuljeskelin vain missä milloinkin ja nyt viimepäivinä olen ollut täällä huoltojoukkojen mukana. Täällä olen voinut tehdä edes jotakin hyödyllistä”, Solkar sanoi.
Suomas poimi aiemmin vuolemansa puukappaleen takaisin käteensä ja pyöritteli sitä yrittäen hahmottaa mitä kohtaa seuraavaksi vuolisi, jotta kappaleesta lopulta tulisi lusikka.
”Kiitos, kun kerroit”, Tom sanoi.
Kapteeni Suomas nyökkäsi.
”Matka on ohitse ja sinäkin voit nyt levätä”, Venir sanoi.
”Kiitos. Sen halusin kuulla. Ja kiitos kun kuuntelette”, Solkar sanoi.
Kapteenit Kallas ja Cranfot suuntasivat huoltojoukkojen luokse etsimään kapteeni Suomasta. Huoltojoukot olivat täydessä työn touhussa hoitaessaan matkalla haavoittuneita, etsien tarvikkeita ja ruokaa sekä valmistautuessaan tulevien päivien haasteisiin. Huoltojoukkojen omat aliupseerit johtivat toimintaa ja näyttivät pärjäävän toimessaan varsin hyvin.
Kapteenit kulkivat ympäriinsä ja kyselivät kapteeni Suomasta, mutta harva tuntui olleen edes nähnyt kapteenia saati tietävän mistä hänet voisi löytää. Lopulta kapteeni Suomas kuitenkin löytyi. Tämä oli syrjäisen teltan takana maassa istumassa ja vuolemassa kädessään olevasta puupalasta lusikkaa.
”Kapteeni Suomas, sinuthan oli vaikea löytää”, Venir sanoi.
Suomas säpsähti Kallaksen äänestä.
”Minulla oli täällä tekemistä”, Solkar sanoi.
”Mitä tekemistä?” Tom kysyi.
Kapteeni Suomas vain laski vuolemansa puukappaleen maahan ja viittasi kädellään ympärilleen. Kallas ja Cranfot eivät nähneet mitään sellaista, joka olisi vaatinut kapteenin huomiota.
”Et tullut kenraalin mukaan kuulemaan meidän raporttiamme”, Venir sanoi.
”En tiennyt siitä”, Solkar sanoi.
”Kenraali oli aika väsynyt”, Tom sanoi.
”Ainahan hän on väsynyt”, Solkar sanoi.
”Ei hän noin väsynyt ole ollut koskaan”, Venir sanoi.
Suomas vältteli kahden muun kapteenin katseita parhaansa mukaan.
”Mitä matkalla oikein tapahtui?” Tom kysyi.
Kapteeni Suomas tuijotti hiljaa maahan.
”Haluamme vain tietää, jotta tiedämme mitä tehdä”, Venir sanoi.
Lopulta Suomas huokaisi ja nosti katseensa kahteen kapteenitoveriinsa.
”En minä oikeastaan edes tiedä mitä oikein tapahtui. Luulin, että kenraali pyysi minut avukseen, jotta minä huolehtisin päivittäisestä joukkojen johtamisesta ja hänellä olisi enemmän aikaa miettiä tätä tulevaa Gyllenburhin valtausta”, Solkar sanoi.
Suomas käänsi katseensa kohti kaupunkia ja näytti voivan pahoin. Hän ei enää odottanut taisteluun pääsyä. Päinvastoin hän olisi halunnut päästä siitä mahdollisimman kauaksi.
”Hän kuitenkin päinvastoin keskittyi vain yhä enemmän joukkojen päivittäisiin asioihin. Ja samalla hän murehti päivä päivältä enemmän tulevaa taistelua. Lopulta minulla ei ollut oikeastaan mitään virkaa olla pääjoukon mukana. Kuljeskelin vain missä milloinkin ja nyt viimepäivinä olen ollut täällä huoltojoukkojen mukana. Täällä olen voinut tehdä edes jotakin hyödyllistä”, Solkar sanoi.
Suomas poimi aiemmin vuolemansa puukappaleen takaisin käteensä ja pyöritteli sitä yrittäen hahmottaa mitä kohtaa seuraavaksi vuolisi, jotta kappaleesta lopulta tulisi lusikka.
”Kiitos, kun kerroit”, Tom sanoi.
Kapteeni Suomas nyökkäsi.
”Matka on ohitse ja sinäkin voit nyt levätä”, Venir sanoi.
”Kiitos. Sen halusin kuulla. Ja kiitos kun kuuntelette”, Solkar sanoi.
keskiviikko 8. tammikuuta 2020
600.
Jo otsikkokin sen kertoo eli tämä teksti on tämän blogin 600. kirjoitus. 600 on jo melko iso lukema. Vuosissa se on ero nykypäivän ja renessanssin välillä. Siihen väliin mahtuu monia erilaisia tapahtumia ja samoin 600 tekstiin mahtuu monia erilaisia tekstejä.
Tosin, kun käyn läpi, mitä tekstejä olen viime aikoina blogiin kirjoittanut, niin niissä on havaittavissa pienimuotoista yksipuolisuutta. Mikäli laskin oikein, niin viime vuoden aikana julkaisin täällä blogissa kolme tekstiä, jotka eivät olleet Betula pubescens -jatkokertomusta. Koko vuoden aikana tekstejä tuli 53 kappaletta, joten julkaisusuhde on aika vahvasti jatkokertomuksen puolella. Toki kirjoitan jatkokertomusta joka viikolle, joten niistä tulee joka tapauksessa varsin iso osuus vuoden teksteistä. Tälle puolelle vaakakuppia ei siis mahda paljoa mitään, jos tavoitteena on edelleen kirjoittaa jatkokertomusta joka viikolle.
Sen sijaan haluaisinkin kirjoittaa enemmän ja muutakin kuin vain jatkokertomusta. Viime aikoina en ole kirjoittanut niin paljoa kuin tahtoisin (tai, noh, en varmaan koskaan ole kirjoittanut niin paljon kuin haluaisin, jos tarkemmin mietin). Osaksi tämä johtunee siitä, että vuorokaudessa on rajattu määrä tunteja ja kaikkea ei vain ehdi tekemään. Osaksi myös ihan siitä, että ei ole vain ryhtynyt kirjoittamaan. Jotakin olen toki kirjoittanut jatkokertomuksen ulkopuolella, mutta en mitään blogiin laitettavaa.
Halusin siis asettaa tavoitteeksi kirjoittaa enemmän ja erityisesti kirjoittaa tänne blogiin enemmän. Se vaatinee hieman oman ajankäytön suunnittelua ja tehokkaampaa käyttöä, kun haluaisin myös muita harrastusasioita tehdä enemmän. Mallailua ja piirtämistä en nimittäin haluaisi jättää myöskään paitsioon. Ja niistähän voi tietysti myös saada sisältöä tänne blogiin.
Mutta koitan myös olla ottamatta sen suurempia paineita tästä asiasta. Tämä blogi on kuitenkin olemassa sitä varten, että pidän kirjoittamisesta. Ei sitä siksi pidä liian vakavasti ottaa, jos sisältönä on pääasiassa lähinnä itseäni varten kirjoittamaani jatkokertomusta. Pitää tehdä niin kuin itsestä tuntuu sopivalta ja mihin löytyy aikaa ja innostusta.
Näillä ajatuksilla kerryttämään seuraavaa satasta täyteen.
Tosin, kun käyn läpi, mitä tekstejä olen viime aikoina blogiin kirjoittanut, niin niissä on havaittavissa pienimuotoista yksipuolisuutta. Mikäli laskin oikein, niin viime vuoden aikana julkaisin täällä blogissa kolme tekstiä, jotka eivät olleet Betula pubescens -jatkokertomusta. Koko vuoden aikana tekstejä tuli 53 kappaletta, joten julkaisusuhde on aika vahvasti jatkokertomuksen puolella. Toki kirjoitan jatkokertomusta joka viikolle, joten niistä tulee joka tapauksessa varsin iso osuus vuoden teksteistä. Tälle puolelle vaakakuppia ei siis mahda paljoa mitään, jos tavoitteena on edelleen kirjoittaa jatkokertomusta joka viikolle.
Sen sijaan haluaisinkin kirjoittaa enemmän ja muutakin kuin vain jatkokertomusta. Viime aikoina en ole kirjoittanut niin paljoa kuin tahtoisin (tai, noh, en varmaan koskaan ole kirjoittanut niin paljon kuin haluaisin, jos tarkemmin mietin). Osaksi tämä johtunee siitä, että vuorokaudessa on rajattu määrä tunteja ja kaikkea ei vain ehdi tekemään. Osaksi myös ihan siitä, että ei ole vain ryhtynyt kirjoittamaan. Jotakin olen toki kirjoittanut jatkokertomuksen ulkopuolella, mutta en mitään blogiin laitettavaa.
Halusin siis asettaa tavoitteeksi kirjoittaa enemmän ja erityisesti kirjoittaa tänne blogiin enemmän. Se vaatinee hieman oman ajankäytön suunnittelua ja tehokkaampaa käyttöä, kun haluaisin myös muita harrastusasioita tehdä enemmän. Mallailua ja piirtämistä en nimittäin haluaisi jättää myöskään paitsioon. Ja niistähän voi tietysti myös saada sisältöä tänne blogiin.
Mutta koitan myös olla ottamatta sen suurempia paineita tästä asiasta. Tämä blogi on kuitenkin olemassa sitä varten, että pidän kirjoittamisesta. Ei sitä siksi pidä liian vakavasti ottaa, jos sisältönä on pääasiassa lähinnä itseäni varten kirjoittamaani jatkokertomusta. Pitää tehdä niin kuin itsestä tuntuu sopivalta ja mihin löytyy aikaa ja innostusta.
Näillä ajatuksilla kerryttämään seuraavaa satasta täyteen.
torstai 2. tammikuuta 2020
Gyllenlaes IV
Betula pubescens, osa 93
Kapteeni Cranfot odotti teltan ulkopuolella.
”Mitä hänelle on tapahtunut?” Tom kysyi.
”Sen minäkin haluaisin tietää. Etsitään kapteeni Suomas”, Venir sanoi.
”Miranda saattaisi myös tietää jotakin”, Tom sanoi.
”Ja hän voisi tulla tänne pitämään huolta, ettei kenraali häiritä. Jos hän nyt malttaisi nukkua”, Venir sanoi.
Kapteenit määräsivät kenraalin henkivartiokaartin pitämään huolen, ettei kukaan päässyt häiritsemään kenraalia tämän levätessä. Kapteenit jättivät myös osan omista henkivartioista vartioimaan telttaansa. Sitten he lähtivät etsimään kapteeni Suomasta ja Mirandaa. He löysivät ensin Mirandan, joka oli huolehtimassa kenraalin tavaroista sekä teltan pystytyksestä.
”Kenraali on aika väsynyt”, Venir sanoi.
”Tapahtuiko matkalla tänne jotakin”, Tom kysyi.
”Minun tietääkseni ei ole tapahtunut mitään yhtä yksittäisitä asiaa, joka olisi kenraalin väsyttänyt. Hän vain huolehtii liikaa kaikesta eikä osaa delegoida asioita alaisilleen. Ei edes kapteeni Suomasille, jonka kenraali otti sitä varten avukseen, että hänellä olisi enemmän aikaa miettiä suuria linjoja ja kapteeni voisi tehdä joukkojen päivittäisten liikkeiden suunnittelun. Kenraali ei kuitenkaan malttanut pysyä erossa joukkojen päivittäisestä käskyttämisestä”, Miranda sanoi.
”Osaatko sanoa, missä kapteeni Suomasin voisi löytää?” Tom kysyi.
”Aikaisemmin hän kulki huoltojoukon mukana. Ehkä hän on edelleen siellä”, Miranda vastasi.
”Kiitos. Etsimme häntä sieltä”, Tom sanoi.
”Yrittäisittekö keksiä jotakin, jolla kenraali saisi energiansa takaisin?” Miranda kysyi.
Kapteenit vilkaisivat toisiaan.
”Sitä taidamme tehdä”, Tom vastasi.
”Ensimmäiseksi hänen täytyy nukkua. Jätimme hänet meidän telttaamme, jos hän malttaisi siellä levätä”, Venir sanoi.
”Hyvä, kiitoksia, kapteenit”, Miranda sanoi.
”Sinäkin voisit mennä sinne pitämään kenraalista huolta ja ennen kaikkea pitämään huolta siitä, ettei häntä häiritä”, Venir sanoi.
Miranda vilkaisi ympärillään olevia kenraalin teltan pystyttäjiä.
”Minulla on täällä vielä tehtävää”, Miranda sanoi.
”Luulen, että he osaavat yhden teltan pysyttää ilman sinuakin”, Venir sanoi.
Miranda epäröi ja katsoi vuorotellen molempia kapteeneja.
”Ehkäpä olette oikeassa, kapteenit. Menen kenraalin luokse”, Miranda sanoi.
”Hyvä”, Venir sanoi.
”Me puolestamme etsimme kapteeni Suomasin”, Tom sanoi.
Kapteeni Cranfot odotti teltan ulkopuolella.
”Mitä hänelle on tapahtunut?” Tom kysyi.
”Sen minäkin haluaisin tietää. Etsitään kapteeni Suomas”, Venir sanoi.
”Miranda saattaisi myös tietää jotakin”, Tom sanoi.
”Ja hän voisi tulla tänne pitämään huolta, ettei kenraali häiritä. Jos hän nyt malttaisi nukkua”, Venir sanoi.
Kapteenit määräsivät kenraalin henkivartiokaartin pitämään huolen, ettei kukaan päässyt häiritsemään kenraalia tämän levätessä. Kapteenit jättivät myös osan omista henkivartioista vartioimaan telttaansa. Sitten he lähtivät etsimään kapteeni Suomasta ja Mirandaa. He löysivät ensin Mirandan, joka oli huolehtimassa kenraalin tavaroista sekä teltan pystytyksestä.
”Kenraali on aika väsynyt”, Venir sanoi.
”Tapahtuiko matkalla tänne jotakin”, Tom kysyi.
”Minun tietääkseni ei ole tapahtunut mitään yhtä yksittäisitä asiaa, joka olisi kenraalin väsyttänyt. Hän vain huolehtii liikaa kaikesta eikä osaa delegoida asioita alaisilleen. Ei edes kapteeni Suomasille, jonka kenraali otti sitä varten avukseen, että hänellä olisi enemmän aikaa miettiä suuria linjoja ja kapteeni voisi tehdä joukkojen päivittäisten liikkeiden suunnittelun. Kenraali ei kuitenkaan malttanut pysyä erossa joukkojen päivittäisestä käskyttämisestä”, Miranda sanoi.
”Osaatko sanoa, missä kapteeni Suomasin voisi löytää?” Tom kysyi.
”Aikaisemmin hän kulki huoltojoukon mukana. Ehkä hän on edelleen siellä”, Miranda vastasi.
”Kiitos. Etsimme häntä sieltä”, Tom sanoi.
”Yrittäisittekö keksiä jotakin, jolla kenraali saisi energiansa takaisin?” Miranda kysyi.
Kapteenit vilkaisivat toisiaan.
”Sitä taidamme tehdä”, Tom vastasi.
”Ensimmäiseksi hänen täytyy nukkua. Jätimme hänet meidän telttaamme, jos hän malttaisi siellä levätä”, Venir sanoi.
”Hyvä, kiitoksia, kapteenit”, Miranda sanoi.
”Sinäkin voisit mennä sinne pitämään kenraalista huolta ja ennen kaikkea pitämään huolta siitä, ettei häntä häiritä”, Venir sanoi.
Miranda vilkaisi ympärillään olevia kenraalin teltan pystyttäjiä.
”Minulla on täällä vielä tehtävää”, Miranda sanoi.
”Luulen, että he osaavat yhden teltan pysyttää ilman sinuakin”, Venir sanoi.
Miranda epäröi ja katsoi vuorotellen molempia kapteeneja.
”Ehkäpä olette oikeassa, kapteenit. Menen kenraalin luokse”, Miranda sanoi.
”Hyvä”, Venir sanoi.
”Me puolestamme etsimme kapteeni Suomasin”, Tom sanoi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)