Betula nana, osa 87
Matka karshaanien maahan alkoi suoraan etelään lentämisellä.
Kun matkalaiset olivat päässeet vuorista hieman etelämmäksi, ohjasi Sarnel
lentävän maton kaakon suuntaan. Vuorten eteläpuolella virtaavan joen jälkeen
vastaan tulivat tunturit, joita jatkui pohjoisen tasangolle saakka. Matkalaiset
nukkuivat tuntureiden välisessä turvallisessa kurussa ennen tangolle
siirtymistä.
Kun he olivat jättäneet tunturit taakseen ja siirtyneet
tasangolle, Narsha neuvoi Sarnelia lentämään suoraan itään päin.
”Voit lentää hieman lähemmäksi tasangon etelälaitaa, mutta
pääsuuntana pitää olla itä”, Narsha sanoi.
Pohjoinen tasanko oli kapeimmillaankin pohjois-eteläsuunnassa
viikkojen jalan taivallettava. Lentävällä matolla matka sujui toki jalkaisin
liikkumista nopeammin, mutta nyt he liikkuivat itä-länsisuunnassa. Tasanko oli
leveydessä huomattavasti pidempi ja se ylsikin koko valtavan mantereen poikki
mereltä merelle.
”Olemmeko me liikkuneet mihinkään sen jälkeen kun tulimme
tänne tasangolle?” Emily kysyi kun maisemat olivat vajaan viikon ajan
näyttäneet täsmälleen samanlaisilta.
Pohjoisessa kaukana näkyivät tunturit pieninä kumpuina ja
etelässä tarkkasilmäinen saattoi kaukaisen vuoriston juuri ja juuri erottaa
taivaanrannasta. Idässä ja lännessä ei sen sijaan näkynyt mitään muuta kuin
tasankoa.
”Olemme, mutta tasanko on laaja”, Narsha sanoi.
”Meneekö meillä yhtä kauan tasangon ylittämiseen kuin
viimeksi?” Emily kysyi pääasiassa Mihaililta.
”Viimeksi ylititte tasangon toiseen suuntaan. Näin päin
tasanko on paljon pidempi”, Narsha vastasi Emilylle.
Emily huokaisi ja kävi makaamaan matolle.
Emily ei kuitenkaan ollut matkalaisista ainoa, joka oli
kyllästynyt maisemien samana pysymiseen. Niinpä heidän päivittäin kulkemansa
matka alkoi lyhentyä, kun kukaan ei jaksanut samaa muuttumatonta taivaanrantaa
tuijottaa enää yhtä kauaa joka päivä. Viikon aikana heidän päivittäinen
matkustusaika lyheni kahdestatoista tunnista kahdeksaan tuntiin ja lopulta
hieman sen allekin.
Tässä vaiheessa Narshan hermot olivat pettää. Hän oli ainoa,
joka olisi halunnut jatkaa joka päivä aina vähän pidemmälle, mutta oli ryhmän
painostuksessa joutunut taipumaan. Nyt Narsha oli kuitenkin päättänyt puuttua
asiaan toden teolla.
”Ryhdistäytykää nyt. Mitä enemmän kuljemme joka päivä, sitä
nopeammin pääsemme pois tältä tasangolta”, Narsha ärtyneellä äänellä.
”Eihän täällä edes tiedä liikkuuko eteenpäin”, Emily
valitti.
”Jos ei liiku, niin ei varmasti pääsekään eteenpäin”, Narsha
sanoi.
”Meidän kannattaisi liikkua hieman nopeammin”, Mihail sanoi.
”Onko se sitten mahdollista?” Narsha kysyi.
Kaikkien katseet kääntyivät Sarneliin.
”Voin nopeuttaa mattoa hieman, mutta en ole varma kuinka
kauan pystyn pitämään vauhtia yllä”, Sarnel sanoi.
”Kuinka kauan pystyt varmasti pitämään nopeampaa vauhtia
yllä?” Narsha kysyi.
”Se tietysti riippuu ihan siitä, että kuinka paljon
nopeammin liikumme, mutta puolet nopeampaan vauhtiin luulisin pystyväni yli
viikon ajan tässäkin kehossa. Normaalisti pystyisin kyllä pidempään
kaksinkertaiseenkin vauhtiin”, Sarnel sanoi.
”Eiköhän se puolet nopeammin ole riittävästi. Ohjaa meitä
myös hieman etelämmäksi ja lähemmäs vuoria, niin saamme maiseman edes hieman
muuttumaan”, Narsha sanoi.
Niinpä heidän matkansa lähti etenemään hieman nopeammalla
vauhdilla ja kaartoi hieman etelään.
Suunnanvaihdos alkoi näkyä jo seuraavana päivänä, kun vuoret
olivat selvästi lähempänä. Seuraavan viikon aikana vuoret muuttuivat
suuremmiksi ja lopulta niitä alkoi näkyä myös heidän edessä. Samalla idästä
alkoi puhaltaa suolaisen tuoksuinen ilma.
Aluksi meren tuoksi oli niin kevyt, että sitä tuskin pystyi
haistamaan. Tuoksu kuitenkin voimistui päivä päivältä. Lopulta he olivat aivan
vuorten juuressa ja merituuli puhalsi heidän kasvoilleen koillisesta.
”Nyt meidän pitää tähdätä tuonne vuorten ja meren väliin”,
Narsha sanoi ja osoitti idän ja koillisen väliin, missä loputon vuorijono
yhtäkkiä loppui.
Sarnel ohjasi lentävän maton Narshan osoittamaan suuntaan.
Vuoret jatkuivat heidän oikealla puolellaan, mutta tasanko
hävisi heidän vasemmalta puoleltaan. Tilalle ilmestyi meri. Matka jatkui meren
ja vuorten välissä.
Muutaman päivänä päästä vuoret kuitenkin loppuivat kokonaan
ja jäljelle jäi vain meri. He olivat tulleet niemeen, jonka kärkeen saakka
vuoristo jatkui.
”Lennä tuonne aivan kärkeen. Voit seurata tuota maassa
näkyvää polkua”, Narsha neuvoi.
Maassa oli leveä polku, joka johti vain loivasti
kiemurrellen suoraan kohti niemen kärkeä.
Polun molemmin puolin kasvoi vanhoja puita. Puut olivat
hoidetun näköisiä ja puusto kattoi lähes kaikki puut mitä koko maailmasta
löytyi. Seassa oli aivan tavallisia tammia, kuusia, koivuja ja haapoja, mutta
moni puista oli sellaisia, etteivät Emily ja Mihail olleet koskaan sellaisia nähneet.
Osa puista oli yksinäisiä ja toisen ympärillä polusta poispäin kasvoi niiden
lajikumppaneita.
”Puut ovat kansamme tänne vuosituhansien aikana keräämiä.
Monia lajeja ei ole enää olemassa missään muualla kuin täällä”, Narsha kertoi.
He jäivät majoittautumaan puiden sekaan vielä viimeiseksi
yöksi ennen karshaanien maahan saapumista.
”Muistutan teitä, että kansani on ylpeää emmekä suhtaudu
vieraisiin kovinkaan ystävällisesti”, Narsha sanoi.
”Se on kiva kuulla”, Emily sanoi.
”Missä tämä kansasi maa on? Näin aikaisemmin vain merta joka
puolella”, Mihail ihmetteli.
”Kyllä se on siellä. Tulet vielä hämmästymään”, Narsha
sanoi.
Enempää Narsha ei kuitenkaan suostunut kertomaan vaan heidän
oli odotettava seuraavaa päivää.
Seuraavana päivänä muutaman tunnin matkan jälkeen he
saapuivat aivan niemen kärkeen. Aivan niemen kärjessä oli pieni varustus, joka
vartioi suurta porttia, joka näytti osoittavan suoraan merelle.
”Tuon portin takana on kansani maa”, Narsha sanoi
osoittaessaan punaisena ja kultaisena hohtavaa porttia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti