Helsingin Sanomien viime lauantain lauantaiesseessä Riitta
Koivuranta pohtii yksityisarkistojen kutistumista. Yksityisarkistoilla
tarkoitetaan yksityiseen henkilöön liittyvän materiaalin arkistoa kuten kirjeitä,
päiväkirjoja ja valokuvia. Tällaisia arkistoja on monesti hyödynnettyä
historiallisista henkilöistä tehtyjen kirjojen ja muiden teosten
taustamateriaalina. Itseltänikin löytyy kirjahyllystä useampi kirja, joiden
sisältö on pelkkiä kirjeitä.
Nykyisellä digitaalisella aikakaudella potentiaalista
materiaalia yksityisarkistojen täytteeksi syntyy enemmän kuin ehkä koskaan
ennen, mutta samalla sen tallentaminen on vaikeampaa kuin koskaan. Sähköpostit
katoavat, kun ne laitetaan sovelluksen roskakoriin ja samoin käy
pikaviestinsovellusten viesteille. Osa näistä toki löytyy palveluja tuottavien
yritysten tietokannoista, mutta sielläkään niitä tuskin säilytetään ikuisesti.
Yksi haaste on myös se, että viestintä on hajautunut useisiin tai jopa useisiin
kymmeniin eri paikkoihin. Asia, josta keskusteltiin ennen pelkkien kirjeiden
välityksellä, saattaa nyt kulkea sähköpostilla, somepäivityksellä,
yksityisviestillä ja puhelinsoitolla.
Olen joskus aikaisemminkin pohtinut tätä samaa asiaa ja
esseen lukeminen sai taas siihen palaamaan. Mitä meistä jää jäljelle vai jääkö
mitään? Nykyajan digitaalisesta viestittelystä ei varmasti jää jäljelle
paljoakaan. Ei ainakaan, jos asioita ei varta vasten talleteta. Omakin
viestittely on hajaantunut varsin moneen eri lähteeseen ja useasta olisi aika
vaikeaa tallentaa viestittelyä. Viestittely on myös monesti niin arkista ja sen
määrä on niin suurta, ettei sen tallentamisessa ja säästämisessä tunne olevan
samaa painoa kuin käsin kirjoitettujen kirjeiden säilyttämisessä. Sinällään
tällainen ajattelu tässä yhteydessä on ehkä hieman hassua, sillä olivathan
kirjeetkin ennen sitä arkipäivän viestittelyä.
Kuva lauantaiesseestä, joka toimi tämän tekstin innoittajana. |
Minä olen jo sitä ikäluokkaa, joka ei ole koskaan tottunut
käsin kirjoitettuihin kirjeisiin. Muutamia yksittäisiä kirjeitä olen saanut ja
kirjoittanut, mutta ne ovat aina olleet erityistapauksia. Postikorttejakin olen
lähettänyt hyvin vähän. Olen kuitenkin kirjoittanut melko pitkään käsin
päiväkirjaa ja välillä olen tehnyt sitä varsin aktiivisesti. Viime vuosina
käsin kirjoittaminen, päiväkirjaan ja muualle, on tosin jäänyt vähemmälle,
vaikka kuinka pidän sitä itselleni tärkeänä. Käsin kirjoitetun päiväkirjan
rinnalla minulla on vuosia ollut myös tietokoneelle kirjoitettu päiväkirja,
joka on kulkenut työpäiväkirjan nimellä. Sen kirjoittamisessa olen aktivoitunut
erityisesti tänä vuonna.
Säilytän myös mielestäni melko täsmällisesti eri versioita
kaikesta kirjoittamastani. Erityisesti, jos on kyse kaunokirjallisesta työstä,
jota teen kierroksittain. Jokaisen kierroksen tuotos säilyy kätevästi omana
tiedostonaan. Monesti olen myös tulostanut tekstejäni, koska siitä se on
helpompi lukea ja kirjoittaa ylös muutoksia. Nämä tulostetut tekstit olen myös
pyrkinyt säilyttämään. Eri asia sitten on, kuinka kauan normaalin tulostimen
muste kestää paperilla.
Kirjeenvaihto, tai viestittely, on siis sellainen asia, joka
itseltäni saattaa jäädä tallentumatta. Päiväkirjat ja kirjallinen työ sen
sijaan säilyvät ainakin osittain, elleivät jopa kokonaan. Ne pelkästään eivät
toki anna kokonaiskuvaa elämästä. Myös aivan erillinen kysymys on se, haluanko
säilyttää kaiken tekemäni viestittelyn. Silloin tällöin näitä asioita kannattaa
kuitenkin pohtia. Mieluummin ennen, kuin mitään on peruttamattomasti kadonnut
historian syövereihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti