Kaksintaistelu VII

 Betula pubescens, osa 146

Cranfot veti oman miekkansa ja Eodurin oman miekan pois tämän sisältä, kun Eodur kaatui maahan. Veri valui teriä pitkin ja putosi maahan kadun kiveykselle. Miekat olivat lävistäneet vatsan ristiin ja tulleet vastakkaisilta kulmilta selästä ulos. Cranfot oli voittanut ja Eodurilla oli vain pieni hetki elämää jäljellä.

”Taistelit hyvin, gyllenburhilainen”, Tom sanoi.

Eodur yski verta ja sanoi jotakin, mistä Cranfot ei saanut selvää. Cranfot polvistui Eodurin puoleen, vaikka se oli hänen omien kipujen vuoksi vaikeaa. Eodur tarttui Cranfotin käteen ja puristi sitä jäljellä olevilla voimillaan.

”Sinä taistelit paremmin”, Jannik sanoi.

Eodur yski lisää ja sanoi vielä jotakin. Cranfot kumartui tämän ylle, jotta kuuli sanat.

”Minä en ole gyllenburhilainen. Minä olen kotoisin pohjoisesta, vuorten sylistä”, Jannik sanoi.

Sen jälkeen ei kuulunut enää mitään. Cranfot tunsi kuinka puristus lakkasi ja Eodurin käsi muuttui elottomaksi. Hän laittoi Eodurin miekan tämän vierelle ja sulki kädellään tämän silmät.

”Taistelit niin hyvin, että voisimme herättää sinut kuolleesta taistelemaan uudestaan. Tarvitsemme sinun kaltaisiasi sotilaita. Ja niin varmasti tarvitsee tässä maailmassa jokainen armeija, joka haluaa voittaa taisteluita”, Tom sanoi.

Cranfot nousi ylös ja tunsi kuinka hänen oma loppunsa oli lähestymässä. Sitä ennen hän halusi kuitenkin tietää oliko kaksintaistelu ollut turhaa vai ratkeaisiko taistelu nyt. Hän katseli ympärilleen. Taistelu ei vielä jatkunut. Ehkä kukaan ei tiennyt, mitä olisi pitänyt tehdä. Tai ehkä kaikki oli selvää. Hän oli voittanut kaksintaistelun ja Eodur oli hävinnyt. Tai ehkä he olivat molemmat hävinneet. He molemmat ainakin kuolisivat.

”Solkar tietää, mitä pitää tehdä. Hänen täytyy johdattaa meidät voittoon. Hänen täytyy valloittaa kaupunki. Ja sitten puolustaa sitä. Jotta pääsemme kotiin”, Tom sanoi.

Cranfot halusi kotiin. Hän yritti etsiä katseellaan kapteeni Suomasta, mutta ei löytänyt tätä sotilaiden keskeltä.

”Missä Solkar on?” Tom kysyi.

Kukaan ei vastannut. Kukaan ei edes kuullut hänen kysymystään. Cranfot ei tiennyt oliko sanonut sitä ääneen vai ei. Hän ei enää tiennyt oikein muutakaan tästä maailmasta.

”Missä minä olen?” Tom kysyi.

Cranfot ei jaksanut enää seisoa. Hänen miekkansa putosi maahan ja hän polvistui. Cranfot hengitti, mutta se teki vain kipeää. Pian hänen oli käytävä makaamaan. Kiveys tuntui aluksi kovalta, mutta pian jo pehmeältä.

Kivetyllä kadulla maatessaan Cranfot huomasti, että taivas oli jo alkanut muuttua vaaleammaksi. Aamu oli koittamassa. Aamu, joka toisi mukanaan voiton taistelussa ja toivon tulevaisuudesta. Niin hän ainakin uskoi.

Viimeisenä asiana tästä maailmasta Cranfot näki kapteeni Suomaksen kasvot.