Ruhtinatar

Betula nana, osa 328

Emily katseli ulos kirjoitussalinsa ikkunasta ja huokaisi. Kaupunki eli omaa elämäänsä ilman hänen murheitaan. He olivat eilen puhuneet Mihailin kanssa pohjoiseen lähetetyn armeijan pelastamisen mahdollisuuksista. Ja muumioidun lohikäärmeen kuolleestamanaamisesta.

Ajatus pelotti Emilyä, mutta hän oli lupautunut olemaan Mihailin rinnalla, jos tämä päättäisi ryhtyä kuolleestamanaukseen. Hän ei pitänyt ajatuksesta, mutta hän tiesi, että hänen tehtävänsä oli olla miehensä rinnalla ja auttaa tätä parhaansa mukaan. Emily myös tiesi, ettei Mihail ryhtyisi vaaralliseen kuolleestamanaukseen, jos hän näki jonkin muun realistisen vaihtoehdon. Joskus tarjolla ei ollut muita kuin huonoja vaihtoehtoja. Hän tiesi sen hyvin.

Emily katseli kaupunkia ikkunasta, kun äkkiä kipu lävisti hänen vasemman kätensä ja puunkirous tuli esiin. Hän istui syrjään ikkunalta ja vajosi kivusta polvilleen maahan. Emily pidätteli itseään, ettei huutanut kivusta. Se olisi saanut henkivartijat juoksemaan sisään saliin.

Puunkirous halusi ulos. Se halusi päästä kasvamaan. Erityisesti se halusi päästä ulos aurinkoon. Puunkirous kasvoi nopeasti ulos Emilyn sisältä.

”Ei nyt, nyt ei ole sopiva hetki. Pysy sisällä”, Emily sanoi.

Sanat tulivat ulos vain kevyenä kuiskauksena kivun keskeltä. Mutta ei kenenkään tarvinnutkaan kuulla sanoja. Jos puunkirous kuuli sanat, niin siihen ei tarvinnut edes ääneen sanottuja sanoja. Jo pelkkä ajatus riitti. Mutta puunkirous ei kuunnellut häntä.

Lopulta kivun aallot rauhoittuivat ja Emily pystyi nousemaan takaisin seisomaan. Meni kuitenkin hyvä tovi, että hän sai hengityksensä tasaantumaan. Sitä odotellessa hän kokeili oikealla kädellään, miten kovasti puunkirous oli tällä kertaa kasvanut.

Koko hänen vasen kätensä oli kaarnan peitossa ja sieltä täältä kasvoi oksia, joissa oli vihreitä lehtiä. Suurimmat oksat lähtivät hänen olkapäältään ja suoraan ylös kasvava oksa ylsi miltei salin kattoon. Kaarna peitti myös hänen kaulansa ja kasvojensa vasemman puolen. Hän voisi astua metsään ja kukaan puunkirouksen puolella seisova ei erottaisi häntä puista. Tosin Aegyzan metsät olivat erilaisia kuin ne mihin Emily oli tottunut. Ja samoin erilaisia kuin ne metsät pohjoisessa, joista puunkirous oli kotoisin. Palmujen seasta puunkirous erottuisi melkein yhtä hyvin kuin aavikolla.

”Et voi tehdä noin. Päästän sinut ulos sitten, kun siihen on hyvä mahdollisuus”, Emily sanoi.

Puunkirous ei vastannut.

Emily oli puunkirjouksesta huolissaan. Se oli alkanut yhä useammin tulla esiin omia aikojaan ja kivut silloin olivat kovia. Hän ei ollut varma, miten hyvin hän pystyi vielä kontrolloimaan puunkirousta vai alkoiko se vain elää omaa elämäänsä. Se oli pelottava ajatus, sillä puunkirous voisi ottaa hänet kokonaan haltuunsa. Sitten hänestä tulisi metsänhenki, joka metsästäisi ihmisiä.

”Tarvitsen lisää aikaa harjoitteluun. Siitä on liian pitkä aika, kun harjoittelin kunnolla puunkirouksen hallintaa”, Emily sanoi.

Emily käänteli vasenta kättään katseensa edessä.

”Niin minun on tehtävä. Tämä on riistäytymässä käsistä”, Emily sanoi.

Puunkirous ei välittänyt Emilyn pohdinnoista. Se pysyi tiukasti paikoillaan.