torstai 1. syyskuuta 2022

Toivoa taivaalta?

 Betula pubescens, osa 230

Suuren keisarikunnan armeijan suurhyökkäys yläkaupunkiin oli käynnistynyt. Suuren keisarikunnan armeija oli kasannut nopeasti kaikki liikenevät voimat keskikaupunkiin yläkaupungin muurin läheisyyteen ja sysännyt sitten kaikki joukot kerralla hyökkäykseen. Netronovalalaisten puolustajien kohtaamaa ylivoima oli murskaava. Heti hyökkäyksen alkaessa kapteenien Kallaksen ja Suomaksen oli pakko määrätä muurilta irti olevat osastot heikoimpien kohtien puolustamiseen. Se ei kuitenkaan riittänyt.

Ylivoiman edessä yläkaupungin puolustus murtui useista kohdista. Vaikka kenraali Netronova määräsi myös kaikkein tuoreimmat kuolleistamanatut taisteluun, ei murtumia saatu paikattua. Suuren keisarikunnan armeija pääsi yläkaupunkiin. Murtumakohdat olivat kuitenkin hyökkääjien kannalta hankalissa kohdissa, joten sillanpäät yläkaupungin puolella kasvoivat hitaasti. Ne kuitenkin kasvoivat vääjäämättömästi ja netronovalalaisten oli vetäydyttävä kohti keskuslinnaa ja yläkaupunginmuurin porttia.

Kapteenit olivat olleet molemmat vielä yläkaupungin portilla johtamassa taisteluita. Viimeiset hetket siirtyä turvallisesti kaupungin päälinnaan alkoivat olla käsillä.

”Oletko varma, että jäät tänne?” Solkar kysyi.

”Jonkun on jäätävä johtamaan taistelua tällekin puolelle”, Venir vastasi.

”Muista, että sinun täytyy irrottaa joukot riittävän aikaisin, jotta pääsette keskuslinnaan. Muuten jäätte tänne mottiin”, Solkar sanoi.

Kallas nyökkäsi, mutta ei sanonut mitään.

”Vai aiotko jäädä tänne?” Solkar kysyi.

Kallas ei heti vastannut. Ennen kuin tämä lopulta vastasi, Suomas alkoi arvata mikä vastaus olisi.

”Olemme motissa joka tapauksessa. Ehkä ei olisikaan täysin huono ajatus, jos olemme kahdessa paikassa. Ainakaan vihollisella ei olisi mahdollisuus keskittyä vain yhden kohdan näännyttämiseen”, Venir vastasi.

Suomas nyökkäsi eikä yrittänyt millään tavalla kyseenalaistaa Kallaksen sanomisia. Hän tiesi, että hänen ystävänsä oli päättänyt jäädä sotilaidensa kanssa saarroksiin heikommin varusteltuun linnoitukseen.

”Et sitten kuole”, Solkar sanoi.

”Ei ole tarkoitus”, Venir sanoi.

”Olen menettänyt aivan liian monta ystävää tämän retken aikana”, Solkar sanoi.

”Me kaikki olemme”, Venir sanoi.

Suomas halasi ystäväänsä ja hyvästien jälkeen lähti kohti keskuslinnaa. Kallas katseli ikkunasta Suomaksen ratsastusta linnoitusten ympäröimän pihan poikki.

”Toivottavasti vielä tapaamme, ystävä”, Venir sanoi.

Sitten kapteeni palasi karttojen ja muistiinpanojen ääreen. Hän toivoi, että myös porttialueelle vetäytyisi riittävästi joukkoja, vaikka ensisijainen vetäytymissuunta joukoille olikin kohti keskuslinnaa. Joka tapauksessa hän ja portille vetäytyneet puolustaisivat linnoitteita viimeiseen saakka. Muuta ei enää ollut tehtävissä. Kapteeni Kallas oli hyväksynyt sen tosiasian, että taistelu Gyllenburhista päättyisi heidän kannaltaan katkeraan loppuun. Enää tuli saattaa tuo taistelu loppuunsa.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti