Ruhtinas ja ruhtinatar V

Betula nana, osa 346

”Mutta lähdemmekö me matkaan?” Mihail kysyi.

Oikeastaan Emily ei vieläkään olisi halunnut, mutta hänen tiesi, että hänen ja heidän oli pakko lähteä. Mihail näytti olevan jo täysin valmis aloittamaan kuolleestamanauksen ja Tammen seuraajatkin olivat varmasti valmistelunsa saaneet valmiiksi. Vain sen puuttui, että he siirtyisivät manauspaikalle.

”Onko meidän pakko?” Emily kysyi.

Mihail naurahti.

”On meidän”, Mihail vastasi.

”Lähtekäämme sitten”, Emily vastasi.

Mihail johdatti Emilyn talleille, missä heille oli valmiiksi satuloitu hevoset. Heidän mukanaan ratsastivat Mihailin henkivartijat sekä yksi Emilyn kamarineito. Kamarineito sai toimia Emilyn avustajana ja seuralaisena. Vaikka Emily yleensä pärjäsikin omillaan, oli hänestä silti helpompi lähteä nekropolikseen kamarineito mukanaan, kun oli varmasti joku seuralainen.

Kaupunki heidän edessään oli hiljainen. Se odotti jotakin suurta tapahtuvaksi ja piteli henkeään. Hiljaiset asukkaat katselivat, kun he ratsastivat ohitse. Kukaan ei sanonut mitään, eivätkä edes lapset pitäneet ääntä. Kadulle oli heitelty kukkia, joita saattueen hevosten kaviot kuljettivat eteenpäin ja jauhoivat sitten paloiksi.

”Tavallisesti kukkia heitetään sotaan lähtevän joukon eteen”, Emily sanoi.

”Sekin liittyy sotaan, mitä olemme menossa tekemään”, Mihail sanoi.

”Kaupunkilaiset aavistavat jotakin”, Emily sanoi.

”Harvoin tällaisia kuolleestamanauksia tehdään”, Mihail sanoi.

”Oliko kaupunki näin hiljainen, kun menit Tammen suorittamaan manaukseen?” Emily kysyi.

Mihail oli hetken hiljaa ennen kuin vastasi.

”Ei”, Mihail vastasi.

Vastaus jäi kaikumaan Emilyn korviin. Hän tiesi, että kaiunta loppuisi heti, jos hän sanoisi jotakin. Hän ei kuitenkaan saanut suutaan auki ja yhden sanan pauhu jäi hänen mieleensä. Kuten kaupunkilaiset, myös hän alkoi aavistella pahaa. Kaikki ei ollut kohdallaan.

Siitä huolimatta he ratsastivat kaupungin läpi ja halki kapean aavikkokaistaleen, joka erotti elävien ja kuolleiden kaupunkeja.

Nekropolin asukkaat olivat yhtä hiljaisia kuin toisenkin puolen asukkaat. Kukkien viskomisen sijaan nekropolin asukkaan tekivät katujen vierelle eteensä pieniä hiekkakumpuja.

”Mitä hiekkakummut tarkoittavat?” Emily kysyi.

”Samaa kuin kukatkin, niillä toivotetaan onnea sotaan lähteville”, Mihail vastasi.

Emily mietti hetken.

”Tuntuu siltä, että asukkaat tekisivät meille hautakummun ja toisivat sille kukkia”, Emily sanoi.

”Eivät he sitä tarkoita”, Mihail sanoi.

Emily nyökkäsi. Hän olisi halunnut kääntyä takaisin, mutta pakotti itsensä pysymään miehensä rinnalla.