Pimeän rajoilla II

Betula nana, osa 512

Musta varjo veti Mihailin lieskojen kirkkaudesta keskelle läpäisemätöntä pimeyttä. Hän ei keynnyt näkemään mitään, mutta silti hän aisti varjon edessään. Syvempää pimeyttä syvän pimeyden keskellä.

”Mihin veit minut?” Mihail kysyi.

”Se ei ole olennaista”, varjo vastasi.

”Haluaisin silti tietää”, Mihail sanoi.

Musta varjo ei sanonut mitään.

”Tai sitten voit olla kertomatta”, Mihail sanoi.

”Älä leikittele kanssani”, varjo sanoi.

”Minulla ei ole enää mitään syytä pelätä mitään. Edes sinua”, Mihail sanoi.

”Et edes muista kuka minä olen”, varjo sanoi.

Mihail ei halunnut myöntää asiaa suoraan.

”Onko sillä merkitystä?” Mihail kysyi.

”Ei oikeastaan. Olennaisempaa on, että muistat lahjani. Tosin sitten muistat myös minut”, varjo vastasi.

Mihail ei pitänyt siitä, mihin suuntaan musta varjo oli häntä ohjailemassa.

”Olisiko minun kannalta parempi, jos en muistaisi kumpaakaan?” Mihail kysyi.

”Se on sinun osaltasi myöhäistä. Valinta on tehty jo kauan aikaa sitten”, varjo vastasi.

Mihail tiesi, että olisi parempi kuolla kuin alistua siihen, mitä varjo oli hänelle tarjoamassa. Samalla hän tunsi, että hän oli jo täysin varjon armoilla. Tämä päätti, mitä hän tekisi ja muistaisi, olisi tekemättä ja muistamatta.

”Niin, se on täysin minun vallassani”, varjo sanoi.

Mihail hätkähti. Musta varjo tiesi hänen ajatuksensa.

”Tiedän ja olen tiennyt ne pitkän aikaa”, varjo sanoi.

”Voin sitten ajattelemisen sijaan vain puhua ääneen”, Mihail sanoi.

”Minun puolestani saat tehdä miten haluat”, varjo sanoi.

”Voinko tehdä mitään niin kuin itse haluan?” Mihail kysyi.

”Haluatko kuulla vastauksen?” Varjo kysyi.

Mihail ehti ajatella jotakin kieltävän suuntaista, kun varjo jo naurahti. Nauru ei ollut mitään lämminhenkistä vaan pahaenteistä.

”Sitten minulla on hyvä syy kertoa, että et voi. Olet tullut tänne saakka. Et voi tehdä mitään ilman, että minä olen sen hyväksynyt. Ja jos ajatteletkin muuta, niin minä tiedän siitä välittömästi”, varjo sanoi.

Musta varjo nauroi.