Ruhtinattaren huoli XII

Betula nana, osa 371

Emily ja kamarineito aloittivat valmistelut pohjoiseen lähtemistä varten heti keskustelunsa jälkeen. Kamarineito olisi ottanut mahdollisimman paljon tarvikkeita ja vaatteita mukaan, mutta Emily toppuutteli tätä. Tarkoituksena oli ratsastaa kahdestaan huomaamattomasti, joten he eivät voineet ottaa kuin välttämättömyyksiä. Erityisesti ruoka ja vesi olivat tärkeitä sekä kevyehköt aseet molemmille. Kamarineito kavahti ajatusta itsestään miekka kädessä, mutta hyväksyi lopulta sen tosiasian, että terä vyötäröllä toi enemmän turvaa.

”En vain osaa käyttää sitä, niin en tiedä kuinka paljon siitä lopulta on apua”, kamarineito sanoi.

”Sille asialle ehdimme ehkä jotakin tehdä”, Emily sanoi.

Heti seuraavana päivänä Emily määräsi linnan asemestarin opettamaan kamarineidoilleen itsepuolustuksen ja aseiden käytön perusteita. Tätä hän perusteli omalla turvallisuudellaan, jonka kaikki pystyivät hyväksymään. Näin myös Emilyn mukaan lähtevät kamarineito sai hieman asekoulutusta ennen tulevaa lähtöä kohti pohjoista.

Emily pohti, että hänen olisi hyvä tutustua kamarineitoonsa vielä tarkemmin, ennen kuin lähti tämän kanssa matkaan. Toisaalta hänen olisi myös kerrottava, mihin he olisivat lähdössä. Kamarineito alkoi käydä asiasta yhä levottomammaksi ja kysyi asiasta aina, kun he olivat kahden.

”Ruhtinatar on kieltänyt kyselemästä asiasta, mutta en vain voi mitään”, kamarineito sanoi.

Jokaisen kiellon jälkeen kamarineito kysyi uudelleen. Jokaisella kerralla kysymys oli hieman kiivaampi ja vastausta kovemmin vaativa.

”Tiedän, että haluaisit tietää. Ja minä haluaisin vastata. Haluan kuitenkin myös suojella sinua, että et voi edes tietää mitään, mitä sinulta voitaisiin kiristää”, Emily sanoi.

”Ruova on viisas ja huomaavainen”, kamarineito sanoi.

Emily kuuli, että kamarineidon ääni oli kaikkea muuta kuin huomaavaisuudesta kiittävä. Emily halusi huokaista, mutta tiesi sen turhaksi. Vain kertominen auttaisi. Mutta hän näki edelleen parhaaksi pitää asiat salassa.

”Luotathan minuun?” Emily kysyi.

”Tietysti luotan, rouva”, kamarineito sanoi.

”En veisi sinua minnekään sellaiseen paikkaan, joka olisi vaarallinen”, Emily sanoi.

Kamarineito nyökkäsi ja Emily tunsi huonoa omaa tuntoa valehtelusta. Hän tiesi johdattavansa häneen täysin luottavan nuoren naisen keskelle maailman pahimpia vaaroja. Hän halusi myös unohtaa tämän asian edes lyhyeksi hetkeksi nyt, kun heillä oli yhteinen salaisuus.

”Kerrotko vielä kotitilastasi ja mikä oli koko nimesi”, Emily sanoi.

”Jos ruhtinatarta kiinnostaa sellaisesta kuulla”, kamarineito sanoi.

Emily nyökkäsi rohkaisevasti.

”Kotitilani, ja koko kotikyläni sen mukaan, nimi on Punakivi. Tila on nimetty suuren punertavan kiven mukaan, joka on tilan maiden keskellä. Isäni nimi on Neferkan, joten minun koko nimeni on Senet Neferkanen tytär”, kamerineito sanoi.

Kamarineito Senet jatkoi kylästään kertomista ja Emily kuunteli mielenkiinnolla. Elämä kamarineidon kotikylässä oli niin erilaista verrattuna hänen omaan kotikyläänsä.