Muumioitu lohikäärme XII

Betula nana, osa 350

Emily katsoi voimattomana, kun muumioidun lohikäärmeen sielu valmistautui hyökkäykseen ja sitten hyökkäsi. Hän kiljaisi, kun hyökkäys osui ja nostatti valtavan pölymyrskyn, jonka sisään he kaikki jäivät. Hyökkäyksen aiheuttama ääni humisi edelleen Emilyn päässä, kun hän löysi itsensä polviltaan katselulavalta. Hänen silmistään valuivat kyyneleet laudoille, joista lava oli rakennettu.

”Mihail, ei”, Emily sanoi.

Emily nosti katseensa. Kaikkialla ympärillä oli pölyä, joka kirveli silmissä. Emily köhi ja tunnusteli tietä eteenpäin. Kamarineito kutsui häntä jostakin suunnasta.

”Ei”, Emily sanoi.

Kyyneleet virtasivat vuolaina ennen kuin Emily edes tajusi itkevänsä.

”Mihail”, Emily sanoi.

Ei oli ainoa sana, mitä Emily pystyi ajattelemaan. Ei voinut olla totta. Näin ei tapahtunut. Ei.

Kamarineito ryömi Emilyn vierelle ja yritti lohduttaa häntä. Emily ei kuitenkaan kuullut tätä. Hän oli niin omien ajatustensa jyskytyksen alla.

Yhtäkkiä hän oli noussut ylös ja lähtenyt lavalta. Hän yritti edetä pölymyrskyssä niin nopeasti kuin pystyi, vaikka ei edes tiennyt mihinkä oli menossa. Sitten Emily tajusi mihin hän oli menossa. Hän oli menossa Mihailin luokse.

”Mihail”, Emily sanoi.

Samalla kamarineidon ääni kuului jo jostakin kaukaa.

Pölyn keskellä oli mahdoton suunnistaa. Meni vain hetki, kun Emily ei enää tiennyt mistä suunnasta oli tulossa tai mihin menossa. Hän kulki eteenpäin, mutta oli pian varma, että hän kiersi kehää. Ei lavalta voinut olla Mihailin luokse näin pitkä matka. Kamarineidonkin ääni oli alkanut kuulua aivan eri suunnasta.

”Mihail, missä sinä olet?” Emily kysyi.

Emily ei ollut varma, oliko kysyminen turhaa. Hän halusi uskoa, että ei ollut. Ainakaan kysymykseen ei kukaan vastannut.

”Mihail”, Emily sanoi.

Emily toisteli Mihailin nimeä ja harhaili eteenpäin pölyssä yrittäen löytää miestään. Lopulta hän väsyi ja vajosi maahan.

”Mihail”, Emily sanoi.

Emily ääni oli jo käheä ja luovuttanut, kun hän sanoi Mihailin nimen viimeisen kerran.

Hetkeen ei tapahtunut tai kuulunut mitään ja pölyn liike alkoi pikkuhiljaa rauhoittua. Jossakin vaiheessa Emily kuitenkin huomasi, että vähän matkan päästä hänen edestään näkyi pölyn läpi kirkas valo. Hän lähti ryömimään valoa kohden, vaikka ei tiennyt mikä valon lähde oli.