tiistai 21. elokuuta 2012

Mistä voi kirjoittaa?


Mistä kaikesta voi ja saa kirjoittaa?

Onko soveliasta solvata kuollutta? Jos on, niin kuinka monta päivää pitää odottaa hautaamisesta? Riittääkö, jos haudalla olevat kukat ovat lakastuneet? Entä jos kuollut on kansallissankari, kiiltävä kansikuvamme? Entä jos se kuva ei olekaan kiiltävä?

Kansallissankaria ei valitse komitea, sen valitsee kansa. Kansa haluaa kuvakseen itselleen sopivan, samanlaisen kuin he itsekin. Silloin kuvan ei tarvitse kiiltää, ei kansakaan kiillä. Kansaan kuuluvat kaikki, kolmessa kartanossa asuva suomenruotsalainen, kaikesta valittava kukkahattutäti, punaviinin voimalla kirjoittava kolmikymppinen runoilija, väsynyt yksinhuoltajaäiti, järvisuomalainen navetalta tuoksuva lypsylehmätilan isäntä, ensimmäisiin kirjoituksiinsa valmistuva abiturientti ja peräpohjolan poikamiesboksissa asuva elämäntapasinkku. Pitääkö kannen olla jotakin muuta kuin mitä sisältö on?

Pitääkö kirjoitusta oikaista, jos sen antama kuva on väärä tai vääristetty? Entä jos on kirjoitettukin satiiria? Käytetty tekstin kohteen omaa olemustaan sitä vastaan. Voiko silloin syyttää kirjoittajaa, jos kohde on antanut kirjoittamiseen aiheen? Tietysti totuus sattuu valhetta enemmän. Mutta jos totuus sattuu, niin onko se aiheellista paljastaa?

3 kommenttia:

  1. Kaikesta saa kirjoittaa. Kaikkea ei ole pakko lukea niin, ettei loukkaantuisi lukemastaan.

    Tabut ovat äärimmäisen tehokkaita aiheita. Saako niistä tekstiä, jota kykenee lukemaan ilman pahoinvointia, se on eri asia. Mutta kaikesta saa (ja ehkä pitääkin?) kirjoittaa.

    Jos taas ajatellaan ihan realistisella tasolla, niin minä näen selkeän eron esim. satiirin/totuuden ja silkan ilkeyden ja pahuuden välillä. Jälkimmäinen on kiusaamista, henkilöön menevää, kissantappoja taiteen ja "sananvapauden" nimissä. Niitä en osaa hyväksyä, vaikka teoreettisella tasolla olenkin sitä mieltä, että kaikesta pitäisi voida kirjoittaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sehän on tutkitustikin todettu asia, että ihminen etsii teksteistä itselleen vihamielisiä viestejä herkemmin kuin yställisiä viestejä. Näin sama teksti saattaa olla vihamielinen saman riidan molempien osapuolten mielestä vaikka kirjoittaja on tekstin tehnyt ajattelematta sen enempää kumpaakaan toista huonommaksi. On siis varsin eri asia provosoida ja provosoitua. Monesti ihmiset tietysti suuttuvat asiasta, mutta monesti myös ihan silkkaa ilkeyttään (ja joskus myös tyhmyyttään).

      Toinen asia on tietysti se, että tekstin sisältöä suodatetaan tai jopa muokataan. Tietenkin tosiasiahan se on, että objektiivista uutista (tai tekstiä yleensäkään) ei ole olemassakaan. Tästä esimerkkinä se, miten suomalainen media kohtelee Perussuomalaisia (en siis ole puolueen kannattaja, minusta on vain aika törkeää ja kaksinaamaista väittää olevansa puolueeton media jos ei sitä todellisuudessa ole). Sunnuntaisuomalainenhan tarttui tässä asiassa härkää sarvista ja otti selvää mitä puoluetta toimittajat kannattavat. Suosikiksi nousi Vihreät ja inhokiksi Perussuomalaiset. Tilanne ei siis ole kauhean lähellä todellisuutta, kun Perussuomalaiset on tällä hetkellä kolmanneksi suurin puolue ja Vihreät viidenneksi suurin.

      Tabukin on suhteellinen käsite, jopa Suomessa. Toisille ihmisille täysin yli ymmärryksen ja sietokyvyn menevät aiheet voivat toisille olla arkipäivää. Suurin paha on tietysti se, jos tuomitaan jokin asia rikkinäistä puhelinta pitkin tulleen viestin perusteella.

      Ja mainittakoon, että tässä yhteydessä tarkoitan tekstillä mitä tahansa asiaa, mikä kertoo meille jonkin tarinan tai merkityksen.

      Poista
    2. Ja tulipas siihen paljon tekstiä...

      Poista