Ei-kenenkään-maa

Davisin kädet tärisivät holtittomasti. Tärinä sai hänen kiväärinsä lukon helisemään sen osuessa aseen runkoon. Davisin oli pakko putsata kiväärinsä, sillä hän oli juostessaan kaatunut ase kädessään juoksuhaudan pohjalla olevaan mutaan. Kivääri oli uponnut kokonaan mutaan ja Davisilla oli mennyt kymmenen minuuttia kaivaessa kivääri takaisin pinnalle. Nyt ase ei edes lauennut.

Davis käänsi kiväärinsä ylösalaisin ja sen sisältä valahti ruskeaa mutaa. Davis otti esille kankaisen liinan ja alkoi hinkata mutaa pois. Lopulta Davis sai aseen puhdistettua ja kuivattua niin, että se edes laukesi. Ase oli silti varsin likainen. Davis yritti muistella koulutusjaksoaan lähellä kotikaupunkiaan. Koulutusjakso oli kestänyt yhdeksän kuukautta eikä hän ollut sen aikana koskaan saanut asettaan yhtä likaiseksi kuin se nyt oli puhdistettuna.

Davis huokaisi ja hänen vasen jalkansa lipsahti juoksuhaudan pojalla olevalta lankulta mutaan. Mudasta kuului vaimea loiskahdus ja Davisin suusta vaimea kirous. Muutaman metrin päässä ei-kenenkään-maata tarkkaileva vartiomies loi Davisiin hitaan vilkaisun. Davis nosti jalkansa mudasta ja yritti ravistaa kosteutta pois. Yritys oli turha, sillä hänen saappaansa, housunsa ja takkinsa olivat jo muutenkin märkiä mudassa rämpimisestä ja tihkusateesta.

Sade tiheni. Ensin pisaroiden tekemiä pyörteitä näkyi vain siellä ja täällä, mutta pian ympyröitä oli sadoittain pienessäkin lammikossa ja uusia syntyi jatkuvalla syötöllä lisää. Ohueen peltiin osuessaan pisarat saivat aikaan vaimean äänen, pienen kumahduksen. Sateen tihentyessä myös kumahdusten välinen aika pienentyi. Pian kumahduksia tuli jatkuvalla sarjalla. Aivan kuin konekiväärillä olisi ammuttu.

Vartiomies pyysi Davisin luokseen ja sanoi menevänsä heittämään vettä. Davis suostui tuuraamaan vartiomiestä. Yhteisellä asiallahan täällä oltiin. Valtion asialla. Valtionpäämiesten asialla. Sodan asialla. Kysymys oli elämästä ja kuolemasta. Toinen ihminen piti tappaa, jos itse halusi elää.

Davis katsoi periskoopista ei-kenenkään-maata. Näkyi mutaa. Näkyi vettä. Näkyi luurankoja, ihmisen ja hevosen. Näkyi kypäriä. Näkyi myös muutama puun kanto, joka muistutti metsästä, joka oli sijainnut paikalla ennen taisteluita. Myös saksalaisten juoksuhaudat näkyivät. Mitään elämää ei kuitenkaan näkynyt.

Ei-kenenkään-maa puistatti Davisia. Ei siksi, että se oli autio. Ei-kenenkään-maa puistatti siksi, että se oli imaissut sisäänsä niin monta Davisin ystävää. Rogers, Grant, Lewis, Mackenzie… Listaa voisi jatkaa vielä paljon pidemmälle. Davis ei kuitenkaan halunnut jatkaa listaa. Lista sai hänet surulliseksi. Se sai hänet muistamaan sen kuinka monta nuorta henkeä oli valunut hukkaan.

Ja huomenna olisi hänen vuoronsa. Siitä Davis oli varma.

Vartiomies palasi ja Davis vilkaisi periskoopista vielä nopeasti tulevaa hautaansa, ei-kenenkään-maata.