Betula pubescens, osa 107
Kapteeni Kallas oli johtanut osastoaan edelleen vaakatasossa eteenpäin vuorenrinnettä, jotta näkisi paremmin mitä edessä ja alhaalla olisi. He olivat ohittaneet jo parhaan kohdan, josta lyhintä reittiä kaupunkiin olisi kannattanut laskeutua. Se oli kuitenkin viimeinen vaihtoehto Kallakselle. Kaksi muuta olivat hänen mielestään parempia. Ne vain veivät enemmän aikaa.
Pisin reitti ei ihan vieläkään erottunut siitä, mihin he olivat päässeet. Keskireitti sen sijaan erottui lähes suoraan heidän alapuolellaan ja näytti hyvinkin kuljettavalta alas kaupunkiin saakka. Kallas ei silti osannut vieläkään päättää reitistä. Hän halusi nähdä viimeisenkin reitin kunnolla. Seuraava harjanne kuitenkin peitti näkymän rinteelle, jota pitkin viimeisen reitin oli kuljettava. Kallaksen piti siis päästä harjanteelle, jotta näkisi itse oliko reitti kuljettava.
”Menen käymään tuolla harjanteella katsomassa reittiä eteenpäin. Odottakaa täällä sen aikaa ja koittakaa saada levättyä”, Venir sanoi.
”Herra kapteeni, ette voi mennä yksin”, sotilas sanoi.
”Miksi en?” Venir kysyi.
”Jos jalkanne jää jumiin tai jokin eläin hyökkää kimppuunne”, sotilas vastasi.
”Enköhän minä pärjää”, Venir sanoi.
”Herra kapteeni, antakaa meidän tulla mukaan. Kenenkään ei pidä liikkua yksin vuorilla”, sotilas sanoi.
Sotilas veti vieressään olevaa toista sotilasta lähemmäksi. Kallas tiesi sotilaan olevan oikeassa.
”Hyvä on, te voitte tulla mukaani. Muut jäävät tänne ja odottavat meidän paluuta”, Venir sanoi.
Kapteeni Kallas ja kaksi sotilasta lähtivät etenemään kohti seuraavaa harjannetta. Tuuli puhalsi pitkin vuorenkylkeä ja nosti lunta ilmaan. Näkyvyys heikkeni nopeasti ja pian he eivät nähneet harjannetta tai odottamaan jäänyttä loppuosastoa.
”Herra kapteeni, tässä ei ole mitään järkeä. Tuuli on liian kova”, sotilas sanoi.
”Menemme silti harjanteelle”, Venir sanoi.
”Mitä hyötyä siitä on, jos emme näe sieltä mitään?” Sotilas kysyi.
Kallas ei vastannut sotilaalle, vaan jatkoi eteenpäin. Pian tuuli toi mukanaan lumisateen, joka pudotti näkyvyyden vieläkin lyhyemmäksi. He kulkivat eteenpäin tiiviissä jonossa, jotta eivät eksyneet toisistaan.
Lopulta he pääsivät kohtaan, jonka uskoivat olevan harjanteen reuna. Sieltä he eivät nähneet mitään muuta kuin ympärillä pöllyävää lunta. Takaisinkaan he eivät voineet lähteä, sillä he eivät nähneet missä toiset olivat ja jäljet olivat peittyneen lumeen jo aikaa sitten.
”Herra kapteeni, meidän täytyy löytää jokin suoja”, sotilas sanoi.
”Niin täytyy. Kokeillaan tuolta suunnasta”, Venir sanoi.
Tarpeeksi kauan etsiskeltyään he löysivät kallioiden seasta kolon, jonne he kaikki mahtuivat mukavasti sisään. Siellä he odottivat lumituiskun loppumista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti