Valkoinen kappeli

Mistä se kaikki alkoi?

”Se kaikki alkoi täältä”, Nikolai Närekoski, kuninkaan viimeinen vartija, viimeinen valkoinen ritari, viimeinen valkoisen ritarikunnan suurmestari, ja kuninkaansurmaaja, vastasi itselleen.

Nikolai tuijotti valkoista kappelia huojuvin jaloin. Hän oli matkustanut kauan ja kauas tullakseen tänne.

Valkoinen kappeli seisoi hiljaa paikoillaan keskellä tasaista maata. Kappeli oli rakennettu tiilistä ja tiilet peitetty valkoisella laastilla. Kappelissa oli tuskin kukaan käynyt vuosiin, aktiivisesta käytöstä oli vuosikymmen. Tästä huolimatta kappeli seisoi vankkana paikoillaan lähes rapistumattomana, se oli rakennettu aikana, jolloin rakennukset rakennettiin kestämään vuosisatoja, ellei jopa tuhansia.

Nikolai muisti miltä paikka oli ennen näyttänyt, miltä kappelin ympäristö näytti, kun hän viimeksi kävi kappelissa. Kappelia oli ympäröinyt vihreä nurmikko ja lähistöllä oli ollut hedelmätarhoja ja maatiloja. Vihreys oli levittäytynyt tasaisena mattona kaukana siintäville Kuparivuorille saakka.

Nyt vihreys oli poissa ja jokaiseen suuntaan näkyi tasaista vaaleanruskeaa kuivaa aroa ja puoliaavikkoa, jonka pöly tunki silmiin ja sieraimiin. Maa oli tuhoutunut sodan jaloissa ja se hulluus oli saanut alkunsa täällä, tuossa kappelissa.

Aikaisemmin lähellä oli ollut useampiakin majataloja pitämässä huolta pyhiinvaeltajista ja muista tielläliikkujista. Nyt lähimpään ihmisen asuttamaan paikkaan oli matkaa viikkojen matka. Nikolai oli joutunut jopa syömään oman hevosensa päästäkseen perille saakka. Hänen itsensä pyydystämän villihevosen varsasta hänen vanhan tallimestarinsa Rauno Kalliovaaran kouluttama Aamukaste oli palvellut Nikolaita vuosien ajan.

Nikolai laahusti voimiensa rippeillä kappelin portaille. Kappelin kaksoisovista toinen oli hieman raollaan aivan kuin sanoen: astuessasi sisään et tule astumaan enää koskaan ulos. Nikolain oli kuitenkin otettava se riski, hänen piti päästä kappelin sisälle.

Hän avasi kappelin oven varovasti kysyen mielessään jumalilta lupaa astua heidän pyhättöönsä. Kappelin sisäpuoli oli yhtä ehjä kuin ulkopuolikin, tuolit ja penkin olivat vain hieman sekaisin ja joka paikkaa peitti paksu tomukerros. Jumalat olivat näköjään suojelleet omaa pyhättöään paremmin kuin omaa kansaansa.

Nikolai ei kuitenkaan välittänyt jumalista niin kuin ei enää mistään muustakaan. Koko maailmassa ei ollut enää mitään, mikä olisi ollut välittämisen arvoista. Kaikki se oli uponnut siihen samaan hulluuteen mihinkä koko maailmakin oli uponnut. Sama hulluus oli tehnyt hedelmätarhoista autiomaata, kääntänyt veljekset ja veljeskansat toisiaan vastaan ja lopulta tuhonnut koko ihmiskunnan sivistyksen.

Enää oli vain yksi asia, minkä Nikolai saattoi tehdä. Hän itse oli luultavasti viimeinen elossa oleva ihminen, joka muisti entisaikojen loistonpäivät. Hän käveli kivestä veistetyn alttarin eteen ja romahti polvilleen. Sitten hän alkoi hitaasti riisua, ennen mattavalkoista, mutta nyt piloille kulunutta, panssarointiaan. Hän oli jaksanut pelkän kunniantuntonsa voimin kantaa tuota panssaria tänne saakka.

Nikolailla kesti tunteja saada kaikki levyhaarniskan osat ja rengaspanssarit yltään. Hän asetti jokaisen palan varovaisesti repaleisen viittansa päälle. Viitta oli ollut joskus valkoinen, mutta nyt se oli muuttunut harmaaksi vuosien aikana kertyneen lian vuoksi.

Lopulta Nikolailla oli yllään vain suuri likainen luonnonvalkoinen paita, joka helma ylsi lähes polveen saakka. Paidassa oli reikiä ja veritahroja. Nikolai tunnusteli paidan kangasta hetkenaikaa ja riisui sitten senkin pois. Paidan hän heitti kohti kappelin takanurkkaa niin kovasti kuin jaksoi. Paita putosi ryppyisenä nyyttinä puolessavälissä kappelia olevalle penkille.

Nyt Nikolai oli alasti jumalten edessä ja hän saattoi tehdä lopullisen tilinsä heidän ja itsensä kanssa. Hän nosti pidemmän miekkansa alttarille ja otti lyhyemmän miekkansa käteensä. Sitten hän polvistui alttarin eteen.

”Kaikista maailman synneistä olkoon tämä sovituksena”, Nikolai Närekoski, kuninkaan viimeinen vartija, viimeinen valkoinen ritari, viimeinen valkoisen ritarikunnan suurmestari, ja kuninkaansurmaaja, sanoi jumalille hiljaisella ja katkeruuden sävyttämällä äänellä.

Sitten Nikolai työnsi miekkaansa rintaansa vasten ja kaatui sen päälle. Hyvässä terässä oleva miekka läpäisi miehen kevyesti ja veri virtasi valkoisen kappelin lattiaa pitkin.