Kaksintaistelu III

 Betula pubescens, osa 142

Kaksintaistelun tunnusteluvaihe alkoi olla ohitse. Cranfot tiesi, että kohta pitäisi alkaa tapahtua. Jo heidän yleisönsä vaati sitä, mutta myös he itse valmistautuivat siihen. Ainakin Cranfot itse valmistautui siihen ja hän epäili, että Eodur kokeneempana kaksintaistelijana oli vielä häntä valmiimpi. Ensimmäinen hyökkäys tapahtuisi siis minä hetkenä hyvänsä. Nyt arvailtiin ja odotettiin vain sitä, kumpi ottaisi ensimmäisen askeleen. Sitä odottivat sekä kaksintaistelijat itse että heidän ympärillään kaksintaistelua katselevat sotilaat.

Cranfot ei halunnut olla se, joka ottaa hyökkäyksiä vastaan, joten hän otti ratkaisevan askeleen ja hyökkäsi ensimmäisenä. Hän astui kohti Eoduria, harhautti toisella askeleella ja hyökkäsi sitten.

Gyllenburhilainen torjui hyökkäyksen helpon näköisesti. Cranfot ehti vain juuri ja juuri takaisin valmiusasentoonsa, kun vastahyökkäys jo tuli häntä kohti. Onnekseen Cranfot ehti sen torjua, vaikka vastahyökkäys tulikin yllättävän nopeasti. Hän epäili, että Eodur halusi nopealla vastahyökkäyksellä sekä testata Cranfotia että näyttää kaksintaistelun todella alkaneen.

Kaksintaistelijat vuorottelivat hyökkäysvuorossa ja hyökkäykset ja torjunnat seurasivat toisiaan. Edelleenkin kaikessa oli hieman tunnustelun makua, mutta nyt virheisiin oli varaa vielä aikaisempaa vähemmän. Pienikin virhe kostautuisi nopeasti, kun vastustaja käyttäisi sen hyväkseen päästäkseen kamppailussa etulyöntiasemaan.

Cranfot tunsi kuinka Eodur pikkuhiljaa kiihdytti hyökkäystensä tahtia. Häneltä itseltään se ei onnistunut samassa tahdissa, joten aloite kaksintaistelussa oli valumassa gyllenburhilaiselle. Cranfotin täytyi keksiä jotakin, jolla muuttaa kamppailun suuntaa.

”Joko on liian nopeaa?” Jannik kysyi.

”Ei ole. Ja vaikka olisikin, en sitä myöntäisi ääneen”, Tom vastasi.

Eodur hymähti.

”Niin, et varmaankaan. Vaikka omien heikkouksien myöntäminen onkin hyvä asia, ei sitä aivan joka tilanteessa kannata tehdä”, Jannik sanoi.

Eodur hyökkäsi taas aikaisempaa nopeammin ja Cranfotilla oli vaikeuksia sekä hyökkäyksen torjunnassa, että omassa hyökkäyksessään kohti gyllenburhilaista. Cranfot tiesi olevansa rajoillaan ja Eodur varmasti huomaisi sen pian.

Cranfot vilkuili ympärilleen ja yritti etsiä jotakin, jolla muuttaa kamppailun suuntaa.

”Sinun kannattaisi keskittyä vain minuun”, Jannik sanoi.

”Niinhän minä teen, kiitos vain huomauttamisesta”, Tom sanoi.

”Selvästikään et keskity riittävästi”, Jannik sanoi.

Cranfot oli kysymässä mitä Eodur tarkoitti, kun hän tunsi miekan terän viillon. Hänen keskittymisensä oli herpaantunut ja gyllenburhilainen näki tilaisuutensa tulleen. Eodurin miekka ehti viiltää Cranfotin kylkeen pitkän viillon ennen kuin tämä ehti miekan tieltä pois.

”Pienikin herpaantuminen tuo kalliin laskun”, Jannik sanoi.

Cranfot ei vastannut, vaan pidätteli kivusta irvistämistä. Hän kokeili kylkeään. Se ei vuotanut pahasti. Ei hänellä toki ollut juuri vertakaan, mitä vuotaa. Hänen kyljestä valuva neste oli mustaa ja normaalia verta paksumpaa. Tai niin hän muisteli.

”Jatkossa sinun täytyy keskittyä paremmin. Täällä olemme vain me kaksi. Muuta apua sinulle ei ole tiedossa kuin omat voimasi ja kädessäsi oleva ase”, Jannik sanoi.

Cranfot alkoi kyllästyä Eodurin opettajamaiseen läksytykseen. Hän halusi voittaa kaksintaistelun jo vain siksi, että pääsisi näyttämään tälle, ettei tarvinnut opettajaa. Hän halusi näyttää, että pystyi siihen. Taistelun ratkaisemisella ei ollut hänelle enää niin suurta merkitystä.