Salakäytävä yläkaupunkiin IV

 Betula pubescens, osa 127

Salaoven takana alkoi käytävä, jonne he astuivat. Viimeisenä käytävään astui Burhleo, joka sulki salaoven heidän takanaan.

”Jos meitä joku seuraakin, niin tätä ovea he tuskin löytävät”, Martin sanoi.

Burhleo katsoi muita, jotka olivat jääneet tunnelin alkuun odottamaan.

”Älkää jääkö tähän, vaan menkää eteenpäin”, Martin sanoi.

”Olisiko teidän vuoro kulkea ensimmäisenä. Tehän meistä ainoana tunnette tien”, Venir sanoi.

Burhleo mutisi jotakin, josta kukaan ei saanut selvää, mutta astui sitten joukon kärkeen ja lähti johdattamaan heitä tunnelia eteenpäin. Tunneli oli ahdas paikka ohittaa ja lyhdyt kolisivat toisiinsa Burhleon ohittaessa muita.

Ilma tunnelissa oli paksua, vuosia seisonutta, kylmää ja kosteaa. Jos kellarissa oli käyty harvoin, niin tunnelissa oli käyty tuskin koskaan. Siltä ilma ainakin tuoksui. Kosteus puolestaan tiivistyi kylmään kiveen, jolla tunneli oli vuorattu. Jokainen askel oli otettava varovaisesti, jos ei halunnut liukastua. Samoin tunnelin seinämä oli kosteudesta liukas ja käsi luisti seinän kiveä pitkin, jos seinästä yritti ottaa tukea.

Tunneli kulki likimain vaakasuorassa eteenpäin. Koska yläkaupunki oli rakennettu alakaupunkia korkeammalle kohdalle tarkoitti se sitä, että eteenpäin kulkiessaan he pikkuhiljaa menivät syvemmälle maan alle. Tunnelia ei varmastikaan vahingossa löydettäisi, varsinkaan yläkaupungin puolella. Mikään kellari ei yltänyt niin syvälle. Tunnelin suuaukot olivat ainoat heikot kohdat ja alakaupungissa se oli hyvin piilotettu. Kallas odotti jännityksellä millaiseen paikkaan he saapuisivat yläkaupungin puolella.

He olivat kävelleet tunnelissa jo hyvän aikaa, kun Burhleo pysähtyi. Hänen vieressään tunnelin seinässä oli aukko ja aukossa oli muutaman askelman portaat ja niiden yläpäässä pieni huone.

”Tämä on tunnelin puolivälin huone. Tässä voi tarvittaessa levätä. Nyt meillä ei ole sellaiseen aikaa”, Martin sanoi.

Nopeasti vilkaistuaan huonetta he jatkoivat matkaa tunnelia eteenpäin.

Jonkin matkaa puolivälinhuoneen jälkeen tunneli alkoi hieman nousta.  Heti asiaa ei välttämättä huomannut, jos ei ollut erityisen tarkka. Selkeämmin muutoksen huomasi siitä, kun tunnelin ilma ja kivet alkoivat tuntua kuivemmilta.

Lopulta tunneli päättyi umpikujaan.

”Emme varmaan kääntyneet väärään suuntaan”, Venir sanoi.

”Emme suinkaan. Täällä on vain taas salakytkin, jolla oven saa auki” Martin sanoi.

Burhleo avasi seinästä luukun, jonka takana oli kytkin. Kytkintä vääntämällä Burhleo sai umpikujan aukeamaan.

”Kaikkien näiden salaluukkujen ja niiden mekanismien rakentamisessa on ollut iso työ”, Venir sanoi.

”En tiedä onko sellaista taitoa enää olemassa, millä näitä on rakennettu. Kun mekanismit menevät rikki, nämä käytävät sulkeutuvat iäksi”, Martin sanoi.

Burhleo johdatti heidät astumaan tunnelista pois ja he astuivat vastaavaan kellaritilaan, josta olivat alun perin astuneet tunneliin.