Hetkiä keskuslinnassa II

Betula nana, osa 415

Seuraavana aamuna Mihail laskeutui portaita alas Gyllenburhin keskuslinnassa. Hän oli syönyt aamiaisen ja valmistautunut myös muuten kuolleestamanausta varten. Velhon manauksen poikkeuksellisuus oli saanut hänet nukkumaan levottomasti, joten hän oli ryhtynyt päivän askareisiin hieman tavallista myöhemmin. Hän oli pitänyt aamun raportteihin tutustumisen lyhyenä, jotta ehti seuraamaan joukkojen harjoituksia ennen lounasta. Lounaan jälkeen vuorossa oli tulivelhon kuolleestamanaus.

Laskeutuessaan portaita Mihail huoamasi oven, jota hän ei ollut huomannut aikaisemmin. Mihail oletti johtavan ulos jonkinlaiselle tasanteelle tai parvekkeelle. Hän kääntyi avustajan puoleen, joka seurasi hänen mukanaan henkivartioiden ohella.

”Pääseekö tuosta ulos?” Mihail kysyi.

”Kyllä, arvon ruhtinas. Ulkona on parveke, josta näkee linnanpihalle”, avustaja vastasi.

”Voisin katsoa, mitä sieltä näkyy”, Mihail sanoi.

Mihail avasi oven parvekkeelle. Valo häikäisi ensin, mutta silmät tottuivat nopeasti.

Parveke oli pieni. Mihailin itsensä lisäksi sille ahtautui vai hänen avustajansa. Henkivartijat jäivät suosiolla portaikon puolelle.

”Näkymä ei ole valtava, mutta pääsee tässä raittiiseen ilmaan ilman, että tarvitsee kävellä alas saakka”, avustaja sanoi.

”Käytkö usein tässä haukkaamassa ilmaa?” Mihail kysyi.

Avustaja kohautti olkiaan.

”Satunnaisesti. Käyn tässä, jos satun ohitse kulkiessani kaipaamaan raikasta ilmaa. Linna on kuitenkin suuri ja eri puolilla on useita tasanteita ja parvekkeita”, avustaja vastasi.

”Ja torneja”, Mihail sanoi.

”Ja useita torneja, jotka ovat myös isompia ja tarjoavat paremmat näkymät kuin useimmat tasanteista ja parvekkeista”, avustaja sanoi.

Mihail nyökkäis hyväksyvästi.

He seurasivat hetken linnanpihalla kulkevia ihmisiä ja eläimiä ennen kuin palasivat takaisin portaikkoon. Yhtenä joukkona olivat osastot, joiden harjoittelua Mihailin oli tarkoitus mennä seuraamaan.

”Sitten alas katsomaan harjoituksia”, Mihail sanoi.

Avustaja opasti heidät oikeaan suuntaan, eli jatkamaan alas samoja portaita, joita he olivat laskeutuneet jo aikaisemmin. Tuore avustaja toimi välillä korostetunkin oppaallisesti.

”Arvon ruhtinas, käyttekö seuraamassa joukkojen harjoituksia usein?” Avustaja kysyi.

”Pyrin käymään aina kun minulla on aikaa”, Mihail vastasi.

”Harjoitteletteko taistelutaitoja myös itse?” Avustaja kysyi.

Mihail naurahti ja vilkaisi heidän perässään seuraavia sotilaita.

”Jos kysytään henkivartijoiltani, niin aivan liian vähän. Mutta koitan löytää sillekin parhaani mukaan aikaa kaiken muun keskeltä”, Mihail vastasi.

Avustaja nyökkäsi.

”Olisiko hyötyä, jos minäkin osaisin joitakin perustaitoja?” Avustaja kysyi.

”Aivan varmasti. Määrään sinulle opettajan, joka osaa opettaa sopivia taitoja”, Mihail sanoi.

Avustaja kiitti syvemmin kuin mitä Mihailin mielestä oli tarpeen. Oli erityisesti hänen itsensä etu, että myös avustaja osasi tarvittaessa puolustautua hyökkäystä vastaan.

Hetkiä keskuslinnassa

Betula nana, osa 414

Mihail valmisteli Imperiumin velhon kuolleestamanausta usean päivän ajan apunaan Tammen seuraajat, joita pohjoisen armeijan mukana oli saapunut. Samalla hän lepästi ja keräsi voimiaan parhaansa mukaan.

Joinakin päivinä kapteeni Suomas kävi hänen seuranaan sekä päivittämässä puolustuksen tilanteen. Tätä kiinnosti myös kuolleestamanauksen valmistelut. Kapteeni Kallas puolestaan ei ollut käynyt seuraamassa valmisteluja kertaakaan.

Kapteeni Suomas seurasi mielenkiinnolla, kun Mihail piirsi riimuja lattiaan. Kuolleestamanauksen oli määrä tapahtua seuraavana päivänä.

”Ovatko riimut aina samat vai riippuvatko ne manauksen kohteesta?” Solkar kysyi

”Joskus tarvitaan enemmän ja voimallisempia riimuja, mutta pääosin ne ovat samoja”, Mihail vastasi.

Suomas nyökkäili.

”Jos haluat tutustua kuolleestamanaukseen tarkemmin, niin Tammen seuraajat varmasti kertovat mielellään tarkemmin kaikista osa-alueista”, Mihail sanoi.

Suomas naurahti.

”Sinänsä kiinnostaa, kyllä, ja Tammen seuraajat olisivat varmasti hyviä opettajia. Mutta luulen, että ehkä minulle riittää vain pintaraapaisu aiheeseen”, Solkar sanoi.

Mihail hymyili.

”Ehkä sitten paremmalla ajalla”, Mihail sanoi.

”Niin, ehkä sitten, kun tämä kaikki on ohitse”, Solkar sanoi.

Suomas huokaisi syvään, mikä sai Mihailin nostamaan katseensa tämän suuntaan.

”Huolia?” Mihail kysyi.

”Ei mitään uutta. Pohdin vain, että milloin tämä kaikki on ohitse”, Solkar vastasi.

”Sitten kun pääsemme täältä kotiin”, Mihail sanoi.

”Mutta päättyykö tämä siihen, että me menemme takaisin Netronovalaan?” Solkar kysyi.

”Mitä tarkoitat?” Mihail kysyi.

”Pohdin vain, että miten pystymme lopettamaan tämän täällä sillä tavalla, että konflikti ei seuraa meitä kotiin”, Solkar vastasi.

Mihail nyökkäsi. Suomaksen kysymys oli perusteltu. Hän olisi halunnut antaa siihen hyvän vastauksen, mutta hänellä ei ollut sellaista.

”En tiedä, onko meidän omissa käsissämme sellaista ratkaisua, joka estäisi sen. Voimme kuitenkin tehdä sen mahdollisimman vaikeaksi, jolloin vähennämme sen riskiä”, Mihail sanoi.

Suomas nyökkäsi.

”Toki Aegyza on jo lähtökohtaisesti paikka, johon on vaikea hyökätä. Jo se yksinään pienentää sitä mahdollisuutta, että sota seuraisi perässämme, kun palaamme kotiin”, Mihail sanoi.

”Se on ihan totta”, Solkar sanoi.

Kapteeni Suomas ei näyttänyt siltä, että hänen huolensa olivat juurikaan pienentyneet. Mihail ymmärsi sen hyvin. Jos kannatti houkutella vihollisen armeija liittolaisuuden varjolla lähes toiselle puolelle maailmaa, niin yhtä hyvin saatettaisiin myös hyökätä suoraan tämän vihollisen kimppuun. Epäonnistunut ensimmäinen operaatio saattaisi päinvastoin vain houkutella siihen lisää. Mihail halusi kuitenkin pitää toivoa paremmasta yllä.

”Kun pääsemme täältä kotiin, on Suuri keisarikunta kärsinyt niin suuren takaiskun, etteivät he pysty seuraamaan perässämme”, Mihail sanoi.

Mihail ei kuitenkaan ollut täysin varma olisiko yksi taistelu lopputuloksesta riippumatta riittävä siihen, että Suuri keisarikunta kärsisi riittävän suuren takaiskun. Todennäköisesti ei ollut.