Kobratyttö V

Betula nana, osa 135

Puumies juoksi pitkin Tiberiusin katuja. Vartijoiden ja sotilaiden huutoja kuului joka puolelta. Emily ei tiennyt mihin hänen pitäisi mennä. Jokainen suunta tuntui yhtä huonolta. Hän vain juoksi eteenpäin valtavin harppauksin. Välillä hän teki pientä siksakkia. Vasemmalle. Oikealle. Vasemmalle. Sitten mentiin taas suoraan. Vartijoita ja sotilaita tuntui kuitenkin olevan kaikkialla.

Nasha oli luikerrellut puumiehen kyytiin heti, kun Emily oli murtautunut ulos huoneensa seinän läpi. Käärme oli nyt turvallisesti latvuston keskellä sähisemässä.

”Meidän täytyy päästä pois”, Nasha ajatteli.

”Minä yritän koko ajan”, Emily sanoi.

Emily avasi puumiehen runkoa, että näkisi paremmin ympärilleen. Näkökenttä jäi siltikin hyvin kapeaksi. Emily ei myöskään uskaltanut pysähtyä pitkäksi aikaa.

Puumies rymisteli eteenpäin ja sotilaiden äänet tuntuivat lähentyvän. Edessä näkyi nelisuuntainen risteys ja Emily aavisteli pahaa. Ainoa suunta oli kuitenkin risteykseen.

Emilyn paha aavistus ei ollut turha. Risteyksen kulman takaa ryntäsi esiin joukko sotilaita. Sotilaat viskoivat keihäitä, jotka Emily onnistui torjumaan. Emily vastasi keihäisiin viskomalla takaisin tien vieressä olevan kiviaidan kiviä sotilaiden päälle. Rauta kolisi ja luu antoi periksi, kun isot kivet osuivat sotilaisiin.

Kun sotilaat oli tyrmätty, Emily lähti pakenemaan sotilaista vastakkaiseen suuntaan. Se oli huono valinta, sillä tie johti korkeiden talojen keskelle, joiden yli oli mahdoton kiivetä edes puumiehenä. Emilyn piti vain yrittää päästä tiiviin sokkelon toiselta puolelta ulos.

Kadut kääntyilivät miten sattuu. Kaava ei ollut ruutukaavaa nähnytkään, vaan osa taloista oli vinoneliöin mallisia, mikä teki kortteleista epäsäännöllisiä. Muutaman korttelin jälkeen Emily kadotti suuntavaistonsa ja ainoa pyrkimys oli vain eteenpäin.

Puumies kääntyi kapealle kujalle, mutta pysähtyi miltei heti. Emily oli umpikujassa.

Emily käänsi puumiehen ympäri. Pakotie takaisin oli kuitenkin sotilaiden ja vartijoiden täyttämä. Emily oli loukussa.

Ainoa tapa, jolla Emily osasi reagoida tilanteeseen, oli valmistautua taisteluun. Taisteluun, jonka hän häviäisi varmasti. Emily puri hampaitaan yhteen. Hänen kätensä tärisivät pelosta. Sotilaat eivät jääneet odottamaan Emily pelinavausta, vaan hyökkäsivät.

Yhtäkkiä ilma kuitenkin kävi kylmäksi ja taivas tummui.