Viimeiset hetket III

Betula pubescens, osa 57

Edkar astui ulos teltastaan, joka purettaisiin pian. Miranda oli pakannut kaikki hänen tavaransa lukuun ottamatta niitä, joita hän kantoi itse kantamassaan laukussa. Joitakin tavaroita hänellä oli myös satulalaukussaan luurankoa muistuttavan hevosensa selässä. Lisää tavaroita löytyi Mirandan hevosen satulalaukuista sekä kärryistä, johon pääosa tavaroista lastattiin. Kärryt olivat nyt paljon kevyemmän kuin heidän saapuessa pohjoiseen.

Koko leiri kuhisi. Teltat painuivat kasaan ja ne käärittiin kokoon. Leiri hävisi nopeasti ja pian armeija olisi valmis lähtemään liikkeelle. Tiedustelijat etsivät jo parasta mahdollista reittiä armeijalle lähteä etelään. Edkarin täytyi vielä päättää, että lähtisivätkö he suoraan etelään vai ensin länteen ja sitä kautta etelään.

Sitä Edkar ihmetteli, ettei Suuren keisarikunnan armeija ollut vieläkään reagoinut mitenkään myrkyttäjien katoamiseen. Tiedonkulku ei voinut olla niin hidasta edes Suuren keisarikunnan armeijassa. Ei näin tärkeässä asiassa. Edkar ainakin oletti, että asia olisi tärkeä myös Suuren keisarikunnan puolella. Kun kerta heitä kerran pidettiin vihollisjoukkona.

Edkarin vartiokaartin jäsen talutti Edkarin hevosta tämän perässä. Hevosen tuli olla valmiina sitä hetkeä varten, kun Edkarin upseerit ilmoittaisivat kaiken olevan valmista lähtöä varten. Edkar huomasi sotilaan olevan ajatuksissaan, vaikka tämän tulisi olla täysin keskittynyt meneillään olevaan tehtävään.

”Mitä pohdit?” Edkar kysyi.

Sotilas säpsähti pois ajatuksistaan. Nolostumiselta hänellä kesti hetki vastata.

”Herra kenraali, pahoittelut. Ajattelin vain perhettäni, joka on Netronovalassa”, sotilas vastasi.

”Teillä ei ole mitään pahoiteltavaa. Perheen on hyvä olla mukana ajatuksissa. Siksi me täällä olemme, jotta perheemme saisivat olla turvassa”, Edkar sanoi.

”Niin, herra kenraali. Toivon vain, että näkisin vielä perheeni”, sotilas sanoi.

Sotilas painoi päänsä.

”Nyt ei ole aika toivoa”, Edkar sanoi.

Sotilas nosti katseensa takaisin kenraaliin.

”Eikö, herra kenraali?” Sotilas kysyi.

”Ei. Nyt on aika taistella. Taistelemme tiemme perheesi luokse. Kaikkien meidän perheidemme luokse”, Edkar sanoi.

”Niin, aivan, herra kenraali”, sotilas sanoi.

Edkar oli näkevinään toivon kipinän syttyvän sotilaan katseessa. Hän oli tyytyväinen tuosta kipinästä. Sitä he kaikki tarvitsisivat, jotta he selviäisivät kotiin saakka.

Upseerit saapuivat yksitellen Edkarin luokse kertomaan oman osastonsa olevan valmiina. Lopulta koko armeija oli valmis ja koitti hetki lähdölle. Edkar nousi ratsaille. Hän oli tehnyt päätöksen suunnasta, johon he lähtisivät.

”Kohti etelään. Me lähdemme kotiin”, Edkar sanoi.

Kuolleiden armeija lähti liikkeelle.