Kaivoskaupunki pelinappulana VI

Betula nana, osa 407

Ilma Mihailin ja velhon ympärillä muuttui äkisti kylmemmäksi. Velho huomasi, että äkkiä hengitys höyrystyi.

”Mitä kuvittelet olevasi tekemässä?” Imperiumin velho kysyi.

”Lopun sinusta ja armeijastasi”, Mihail vastasi.

Mihail vaihtoi asentoaan seisoakseen tukevasti kahdella jalalla. Hän oli valmistellut loitsua ja puolittain loitsinut sitä koko sen matkan, kun oli kulkenut muurilta Imperiumin velhon luokse. Nyt valmistelu ja loitsiminen oli valmis ja hän saattoi vian vapauttaa loitsun. Sen Mihail teki lyömällä kätensä yhteen.

”Tuhannen vuoden jääkirstu”, Mihail sanoi.

Taivaalta putosi neljä valtavaa jäistä pilaria suoraan Imperiumin velhon päälle ja vangitsivat tämän. Lämpötila putosi usealla asteella koko tasangon pohjoisella puoliskolla. Mihail jäi haukkomaan vesihöyryä ja odottamaan, oliko loitsu riittävä peittoamaan velhovanhuksen.

Sekunnit kuluivat hitaasti. Mihail tunsi sykkeensä ja jokainen hengitys tuntui pitkältä, kuin matkalta jonnekin kaukaiseen paikkaan. Sisään ja ulos. Sisään ja ulos. Sisään ja ulos. Jokainen uloshengitys muodosti höyrypilven, joka ajelehti hänen edessään kuin jäävuori. Sisään ja ulos. Hitaasti tuulen mukana. Sisään ja ulos.

Lopulta sekunnit muuttuivat minuuteiksi. Aluksi yhdeksi, mutta sitten kahdeksi, kolmeksi viideksi, kahdeksaksi ja lopulta vartiksi. Lopulta Mihailin hengitys tasaantui normaaliksi.

Ainoat kuuluvat äänet olivat elementaalien lukuisten kaksinkamppailujen tuottamat äänet. Koko muu maailma oli pysähtynyt katsomaan valtavia jääpilareita. Pilareita tuijotittiin niin Gyllenburhin muurilla kuin lähempänä Gyllenlaesissa. Kukaan ei tiennyt, mistä pilarit olivat tulleet ja mitä ne olivat. Ainoastaan Mihail tiesi.

Mihail kuuli rimpuilun ääntä, mikä sai hänen kulmansa kohoamaan.

”Olen yllättynyt”, Mihail sanoi.

Mihail lähti kävelemään lähemmäksi jääpilarien juurta. Rimpuilun ähinä oli välillä kiivaampaa ja välillä rauhoittui. Tästä Mihail päätteli, ettei rimpuilu tuottanut toivottua tulosta.

”Voit jo lopettaa turhan rimpuilun. Et tule pääsemään loitsustani irti”, Mihail sanoi.

Mihail ei ollut aivan varma saattoiko velho edes kuulla häntä. Pelkkä pilarien putoaminen viereen saattoi tehdä ihmisen kuuroksi. Toinen kysymys oli, miten velho oli selvinnyt pilarien putoamisesta päälleen niin hyvin, että pystyi ylipäätään rimpuilemaan.

”Minun on kyllä myönnettävä, että olet yllättänyt minut sillä, että olet selvinnyt loitsustani elossa. Tässä meidän maailmassamme on vain harvoja olentoja, jotka siihen kykenevät. Voin siis kai onnitella sinua tästä hyvästä”, Mihail sanoi.

Mihail oli jo melkein pilarien juurella ja hän nosti katseen. Hän huomasi jotakin, jota ei ollut kauempaa huomannut. Se sai hänet pysähtymään.

Pilareita vasten heijastui oranssinpunainen hohde, joka näytti tulevan niiden välistä. Hohde liikkui. Eli kuin takkatulen loiste pimeässä huoneessa.

”Kuten sanoin, on turha yrittää mitään. Et pääse pakoon”, Mihail sanoi.

Mihailin ääneessä oli kuitenkin pieni epäilys siitä, mitä velho oli viimeiseksi keinokseen keksinyt. Hänen piti päästä näkemään. Pienen epäröinnin jälkeen Mihail astui pilarien juurelle.