Hyökkäys päälinnaan II

 Betula pubescens, osa 161

Matka hämärtyvän yläkaupungin läpi sujui hiljaisissa tunnelmissa. Laskevan auringon punainen hehku värjäsi kaupungin talojen seinät ja tarjosi vielä hetken valoa. Pian ainoat valonlähteet kaupungissa olisivat lukemattomat soihdut ja lyhdyt, joita oli katujen varsilla. Myös talojen yllä näkyvä päälinna oli valaistu soihduin ja lyhdyin. Omat soihtunsa ja lyhtynsä oli myös päälinnaa piirittävillä sotilailla.

”Hieman surullista nähdä näin kaunis auringonlasku juuri ennen taistelua”, Jeanne sanoi.

Burhleo hymähti.

”Punainen auringonlasku”, Martin sanoi.

”Mitä siitä?” Venir kysyi.

”Punainen auringonlasku enteilee verenvuodatusta. Ja ei muutenkaan mitään hyvää. Niin ainakin täällä meilläpäin uskotaan”, Martin vastasi.

”Mutta tarkoittaako se huonoa meille vai päälinnassa olijoille”, Venir sanoi.

Burhleo kohautti olkiaan.

”Sen me saamme selville aamuun mennessä”, Martin sanoi.

Pian punainen auringonlasku oli vain pieni häivähdys ruskoa taivaanrannassa. Ja soihdut ja lyhdyt olivat ainoat valot mitä heillä oli. Samalla päälinna lähestyi uhkaavasti.

”Päälinna on rakennettu hyvin tarkasti osoittamaan kuka kaupunkia hallitsemaan”, Venir sanoi.

”Linna näkyy hyvin kaupungin ulkopuolellekin. Sieltä näkee kaiken, mitä kaupunkia ympäröivillä tasangoilla tapahtuu. Siksi kaupunkia ja sen puolustajia on niin vaikea yllättää”, Martin sanoi.

”Kaikki yllätykset eivät tulekaan tasangolta”, Venir sanoi.

”Kun näkee riittävän hyvin, unohtaa katveet ja jättää itsensä suojattomaksi niistä tuleville hyökkäyksille”, Martin sanoi.

Kallas vilkaisi Burhleota ja mietti hetken ennen kuin kysyi.

”Mitkä olivat sinun katveesi?” Venir kysyi.

Burhleo naurahti kysymykselle.

”Rohkea kysymys”, Martin sanoi.

”Siihen ei ole pakko vastata, jos se ei tuntunut soveliaalta”, Venir sanoi.

”Vastaan siihen, koska arvostan rohkeita kysymyksiä”, Martin sanoi.

Burhleo mietti vastaustaan vähän aikaa.

”Luulen katveeni olleen se, että uskoin että minulla on enemmän rahaa ja vaikutusvaltaa kaupungissa kuin mitä kenelläkään muulla voi olla. Enemmän kuin edes ruhtinaalla. Siinä uskossa luotin ihmisiin, joihin minun ei olisi pitänyt luottaa”, Martin sanoi.