Kesäkuun 12. taistelu

Kesäkuun 11. päivä vuonna 1927, Englannin kuninkaallisen laivaston Eurooppa-suurilmalaivasto liiti korkealla pilvien yläpuolella Ranskan itäosassa. Arthur II kannella kävi kova tuuli. Kyseisen ilmalaivan kapteeni Charles Kingsley katseli laivaston muita aluksia, joita näkyi joka suuntaan lähes loputtomiin. Arthur II:n paikka oli miltei keskellä laivastoa.

Mahdollinen tuleva taistelu tulisi todennäköisesti olemaan valtava. Charles oli kuullut, että Saksan keisarikunnan heitä vastaan lähettämä laivasto olisi vielä suurempi kuin heidän omansa. Charles ei pitänyt tästä ajatuksesta. Olihan tämä sentään englannin kuninkaallisen laivaston suurin laivasto johon oli yhdistetty tätä taistelua varten monia pienempiä laivastoja ja laivueita, kuten hänen oma laivueensa.

Laivastoa johti kuninkaallisen laivaston, ja samalla koko Brittiläisen imperiumin, ylpeys Queen Victoria. Queen Victoria oli valtava ilmataistelulaiva. Se oli lähes puolitoista kertaa Arthur II:n kokoinen. Charlesista näytti luonnottomalta, että niin suuri kiinteä kappale pystyi olemaan niin korkealla taivaalla. Ilmalaivassa oli valtavat vetysäiliöt, joiden avulla se pysytteli ilmassa. Perässä olevat valtavat ilmapotkurit puskivat Queen Victoriaa eteenpäin.

Charles tuijotti tätä valtavaa kolossia hetken aikaa ja huokaisi, sitten hän käänsi katseensa ja ajatuksensa pois Queen Victoriasta. Charles käänsi katseensa laivaston kulkusuuntaan, itään. Hän nosti pienet kiikarinsa silmilleen. Edessä näkyi vain oman laivaston aluksia, hyvä niin.

Arthur II oli lähtenyt kotisatamastaan Plymouthista laivueensa kanssa ja oli sieltä suunnannut laivaston kokoontumispaikkaan Englannin etelärannikon liepeille kanaalin tummien vesien ylle. Kokoontumisen jälkeen laivasto oli lähtenyt kohti etelää ja Ranskaa.

Hieman Pariisin pohjoispuolella laivasto oli tehnyt suorakulma käännöksen ja oli siitä asti liikkunut itään. Laivasto olisi rintamalinjan yläpuolella jossakin Verdun-sur-Mausenin liepeillä näillä minuuteilla. Tulevasta taistelusta odotettiin ratkaisua kesällä 1914 alkaneelle sodalle, samoin kuin lukemattomista aikaisemmastakin taistelusta. Miesten henki oli halpaa, mutta maiden johtajat eivät voineet edes miettiä luovuttamista. Se tekisi sodan uhrauksista turhia ja kansallinen itsetunto kärsisi kolauksen, josta ei olisi toipumista.

Charlesin mielestä oli hämmästyttävää kuinka nopeaa aseiden kehitys oli ollut, varsinkin ilmalaivojen. Saksalaiset zeppeliinit olivat menestyksekkäitä sodan alusta lähtien ja sekä britit että ranskalaiset päättivät kopioida saksalaisten idean. Lopulta ilmalaivoja alettiin tehdä saman mallin mukaan kuin merilaivojakin. Nykyään ilmalaivat muistuttivatkin suuresti merten laivoja ja olivat käytännössä lentäviä linnoituksia.

”Herra kommodori!” kuului huuto Charlesin selän takaa ja hän kääntyi kohti äänen suuntaa. Apuperämies Ian McEwan juoksi Charlesin luokse hengästyneenä.

”Herra kommodori, olemme juuri saapuneet rintamalinjan yläpuolelle”, McEwan puuskutti.

”Kiitos Ian. Onko saksalaisesta laivastosta kuulunut mitään?”

”Vakoojamme näkivät sen viimeksi toissapäivänä, kun laivasto lähti Berliinistä kohti pohjoista. Päämajassa kuitenkin epäilivät, että pohjoiseen lähteminen olisi pelkkä harhautus ja, että laivasto todennäköisesti kääntyisi melko pian kohti länttä.”

”Eli kohti meitä. Jos se laivasto olisi puskenut täyttä höyryä eteenpäin, niin se olisi voinut ohittaa meidät jo viime yönä ja nyt saksalaiset voisivat olla jo pommittamassa Pariisin esikaupunkeja.”

Charles mietti, pitäisikö Queen Victorian kapteenille ilmoittaa erikseen, että saksalaisia ei oltu havaittu vähään aikaan. Hän tuli kuitenkin siihen tulokseen, että Queen Victorian kapteenille ilmoitettiin joka tapauksessa asiasta. Tai mahdollisesti oli ilmoitettu jo ennen kuin hän oli tiedon saanut. Charles oli kuitenkin sitä mieltä, että Pariisin puolustukseksi olisi syytä lähettää pieni laivue edes hidastamaan saksalaisia ja varoittamaan kaupunkia saapuvasta vaarasta. Charles katsoi lippulaivaa, joka oli Arthur II:n vasemmalla puolella ja jonkun verran alempana. Matkaa laivalle oli parisensataa metriä.

”Kommodori, onko sinulla käskyjä?”, apuperämies McEwan kysyi.

”Ei. Jatkamme lippulaivan käskyjen mukaan laivaston mukana kohti itää. Pystymmekö nostamaan korkeuttamme?”

”Uskoisin niin” McEwan vastasi.

”Nostetaan korkeutta muutama sata metriä.”

McEwan tekee kunniaa ja palaa komentosillalle.

Charles jää katselemaan pilvien yllä lipuvaa laivastoa. Hän tunsi kuinka laiva alkoi pikkuhiljaa hivuttautua hieman korkeammalle. Arthur II:n oman laivueen laivat seurasivat uskollisesti lippulaivaansa, vaikka virallisesti kaikkien laivojen lippulaivana oli Queen Victoria. Perämies John White käveli rauhallisesti kapteeninsa vierelle katselemaan laivastoa.

”Taidat pitää korkealla purjehtimisesta”, John sanoi. Charles hymyili.

”Se tuntuu minusta turvallisemmalta, kuin aivan pilvien tasolla purjehtiminen.”

”Niin minustakin, jos totta puhutaan. Sinut kuulemma ylennettiin.”

 ”Niinhän he tekivät. Olen nyt kommodori Charles Kingsley. Sain samalla pari laivaa lisää laivueeseeni vain kuullakseni, että minut yhdistettäisiin tähän suurlaivastoon.”

John naurahti.

”Sinä olet tämän laivaston paras kapteeni. Jos se johtamistaidoista olisi kiinni, niin olisimme tällä hetkellä Queen Victorian kannella.”

”Älähän nyt.”

Perämies John White oli jo hieman harmaantunut kapteeniaan vanhempi laivastoupseeri jonka uran eteneminen oli jäänyt paikoilleen pitkäksi aikaan. Tavattuaan Charles Kingsleyn, hän oli aina ollut Charlesin rinnalla jokaisessa laivassa mitä Charles oli johtanut. Ja Charlesin ylennys johti yleensä myös hänen ylennykseensä.

”Charles, tiedätkö mikä on parasta mitä sinun johtamilla laivoilla on?”

”No, John. Olet tainnut sano tämän joskus aikaisemminkin.”

”Voi olla. Minusta sinun johtamilla laivoilla on mukavan rauhallista, vaikka olet noinkin nuori.”

Charles hymyili. John jaksoi aina kehua hänen johtamiskykyjä. Laiva alkoi suoristautua noususta ja jatkoi laivaston tahdissa itään sillä korkeudella, minkä oli juuri saavuttanut.

Charles ja John ehtivät katsella laivastoa tovin ennen kuin kuulivat juoksuaskelia selkiensä takaa. He kääntyivät katsomaan kuka juoksija oli. Askeleet tulivat heitä kohti. Juoksija oli jälleen apuperämies McEwan.

”Kommodori!”, hän huusi juostessaan: ”Saimme juuri viestin Queen Victorialta. Saksalaisten laivasto on havaittu suoraan edessämme!”

Charlesin ja Johnin ilmeet muuttuivat vakaviksi.

”Tuliko Queen Victorialta mitään erilliskäskyjä?” Charles kysyi McEwanilta.

”Kaikkia laivoja käskettiin valmistautumaan taisteluun välittömästi. Lisäksi osasto Kingsleylle tuli erilliskäsky. Meidän tehtävämme on kiertää saksalaisten eteläpuolelle ja hyökätä heidän kimppuunsa sieltä. Saamme tätä tehtävää varten toisen lentotukialuksen ja muutaman pienen risteilijän.”

”Selvä, tulen kohta komentosillalle. Annan sitten käskyt. Voitte alkaa valmistautumaan taisteluun ja ilmoittaa muulle osastolle, että käännymme etelään”, Charles sanoi ja kääntyi takaisin nojaamaan kaiteeseen.

McEwan tuijotti hetken Charlesin selkää, teki sitten kunniaa ja lähti reippaasti kävelemään kohti komentosiltaa. John astui Charlesin vierelle ja nojasi hänkin puiseen kaiteeseen.

”Kaunis ilta”, Charles sanoi katsellessaan iltaruskon punertamia pilviä.

”Hieman liiankin kaunis. Sääli, että tällaisena iltana pitää sotia.”

”Niin on”

Charles vaikeni hetkeksi.

”John. Lähdetään komentosillalle, taistelu odottaa.”

Charlesin ja Johnin kävellessä kohti komentosiltaa muu miehistö valmistautui kuumeisesti tulevaan taisteluun. Konekiväärien ja konetykkien panoslaatikoita sekä tykkien kranaatteja kannettiin valmiiksi ja asemien panostusta täydennettiin muutenkin. Laivasto alkoi muistuttaa muurahaiskekoa, jota on sohaistu kepillä.

Laivasto hidasti vauhtiaan kokoajan. Ilmeisesti taisteluun ei haluttu ryhtyä yöllä. Saksalaiset eivät myöskään halunneet ryhtyä taisteluun pimeyden vallitessa, joten laivastot leijuivat paikallaan läpi yön. Pimeyden turvin Charles sai laivastonsa hyviin asemiin ennen taistelun alkua, hieman saksalaisten takaviistoon.

Aamun valjetessa laivasto oli pilvien suojissa, kun Charles herätettiin lyhyiltä yöuniltaan. Pohjoisesta oli alkanut kuulua raskasta tykkitulta ja muuta taistelun melskettä. Pääasiassa tykkitulen jyrinää, muut äänet peittyivät.

John oli jo komentosillalla, kun Charles saapui sinne.

”Joko taistelu on alkanut?” Charles kysyi.

”Siltä kuulostaa. Ovat aloittaneet aikaisin tällä kertaa”, John vastasi.

”Olemmeko täydessä valmiudessa?”

”Olemme. Osa miehistöstä on lepäämässä, mutta hekin ovat asemissa nopeasti.”

”Mikä on lentotukialuksiemme tilanne?”

”Puolet koneista on valmiudessa nousemaan ilmaan heti ja lähes koko toinen puolisko on puolivalmiudessa, eli koneet vaativat tankkauksen ja ammustäydennyksen. Lisäksi muutama yksittäinen kone on huollossa.”

”Eli voimme ehkä saada jotakin aikaiseksikin”, Charles totesi ja vajosi hetkeksi mietteisiinsä.

”Lähdetään eteenpäin kohti taistelua”, Charles sanoi Johnille, joka välitti käskyn apuperämiehelle ja viestittäjille.

Hetken päästä Arthur II piipuista nousi jo musta savu ja ilmalaiva liikkui nopeasti kohti pohjoista. Kaksi lentotukialusta, useat taistelulaivat ja kymmenet pienemmän tykkiveneet seurasivat Arthur II:n ympärillä. Pilvet peittivät edelleenkin näkyvyyden taistelun suuntaan, mutta jyrinä voimistui hetki hetkeltä.

Pian alkoi tykkien jyrinän seasta kuulua konetykkien ja konekiväärien tulitusta ja ilmassa alkoi haista voimakas palaneen käry. Taistelun haju. Sitten pilviverho hälveni ja saksalainen laivasto näkyi hieman Arthur II:sta alaviistoon. Saksalaisten ilmalaivojen toisella puolella näkyi loput brittilaivastosta.

Molemmat osapuolet olivat jo kärsineet rajuja tappioita, mutta suurimpia taistelulaivoja ja lentotukialuksia ei oltu vielä kummaltakaan puolelta lähetetty taistelun ytimeen. Nyt näytti kuitenkin siltä, että Queen Victoria olisi haastamassa saksalaisten lippulaivaa Bismarckia. Myös Bismarck oli valtava taistelulaiva. Kummankin taistelulaivan ympärillä pyöri joukko risteilijöitä ja hävittäjiä.

Valtavat taistelulaivat kääntyivät hitaasti toisiaan kohti. Tykit alkoivat jylistä ja pienempiä aluksia alkoi putoilla taivaalta. Joidenkin alusten vetysäilöt saivat osumia ja alukset tuhoutuivat valtavan räjähdyksen saattelemana.

”Charles, saksalaiset taisivat vihdoin huomata meidät”, John sanoi ja osoitti alaviistoon muutamaan risteilijää, jotka olivat kääntymässä heitä kohden. Charles katsoi aluksia kiikareillaan.

”Täyttä höyryä eteenpäin. Käännytään hieman alaviistoon, niin saamme lisää nopeutta. Kaikille aluksille tuli vapaa. Mennään täysillä koko laivaston läpi ja ammutaan matkan varrella kaikki mihin on ripustettu saksan lippu”, Charles antoi komentoja.

Brittialusten höyrykoneiden pillit vinkuivat kilpaa, kun alukset kiihdyttivät vauhtiaan ja kääntyivät alaviistoon kohti saksalaisia. Pian alkoi tykkituli jyristä ja ensimmäiset saksalaiset alukset saivat osumat.

Saksalaiset eivät olleet osanneet odottaa, että britit jakaisivat voimansa kahteen osaan ja olivat näin ollen pitäneet oman laivastonsa yhdessä kasassa. Sivustan saksalaiset laivueet menivät Kingsleyn laivueen hyökkäyksestä niin sekasortoiseen tilaan, ettei lippulaiva Bismarckille sivustan hyökkäyksestä saatu tietoa ennen kuin lippulaivan oma miehistö huomasi laivaston toisella puolella loimuavat saksalaisalukset.

Samaan aikaan Queen Victoria tukialuksineen hyökkäsi suoraan kohti Bismarckia ja sai tähän aikaan suuria vaurioita. Useita Bismarckia tukeneista aluksista tuhoutui tai vaurioitui pahoin lähes heti hyökkäyksen alettua. Muu brittilaivasto ryhmittäytyi rintamaksi saksalaisten eteen ja tulitti näitä taukoamatta.

Arthur II kiisi voitokkaana ohi räjähtelevien saksalaisalusten puskien tiensä läpi saksalaislaivaston. Charlesin laivue oli kärsinyt vain pieniä tappioita saksalaisten sekasortoisuuden ja suuren nopeutensa ansioista. Kovia vaurioita saanut saksalaislaivasto taas oli jakautumassa kahtia. Arthur II oli jo miltei laivaston painopisteen kohdalla lähes Bismarckin takana.

Saksalaislaivaston etupäätä johti koko laivaston lippulaiva Bismarck, mutta toistaiseksi lähes kokonaan taistelun ulkopuolelle jäänyttä laivaston peräpäätä johti lähes Bismarckin kokoinen Fredrik III. Fredrik III näkyi parhaillaan melko kaukana Arthur II:n oikealla puolella, eikä näin pystynyt vaikuttamaan taistelun kulkuun millään tavalla.

Kun Arthur II laivueineen liikkui Bismarckin takaa tätä kokoajan tulittaen ja halkaisten saksalaislaivaston lopullisesti, päätti Bismarckin komentaja, että olisi parempi vetäytyä kuin tulla kokonaan ammutuksi alas. Niinpä Bismarck lähti kääntymään kohti etelää ja itää samalla tulittaen Queen Victoriaa ja muuta brittilaivastoa uhmakkaasti.

Bismarckin valtavat päätykit vaurioittivatkin Queen Victoriaan ja paria lentotukialusta sen verran pahasti, ettei näistä ollut enää seuraamaan Bismarckin ja sen johtaman laivaston perään. Myös Fredrik III:n kannella huomattiin Bismarckin kääntyminen etelään ja myös saksalaislaivaston peräpää alkoi kääntyä kohti etelää ja lopulta kohti itää.

Saksalaisten etupää purjehti Bismarckin johdolla englantilaisten laivaston päävoiman edestä ja ampui ohi kulkiessaan useita tärkeitä taistelulaivoja ja lentotukialuksia. Muutamat risteilijät tuhoutuivat saksalaisten saatua täysosuman niiden vetysäiliöihin.

Queen Victorialta tulleen käskyn mukaan saksalaislaivastoa ei lähdetty seuraamaan, laivasto palaisi takaisin Pariisin ylle. Lisäksi pienempiä laivueita komennettiin pohjoisen rintaman tueksi. Charles komensi oman laivastonsa suojaamaan Queen Victoriaa ja muuta laivastoa, joka oli saanut huomattavasti pahempia vaurioita kuin hänen oma laivueensa.

”Paljonko tuli tappioita?” Charles kysyi Johnilta. Charles istui komentosillan tuolissaan hieman väsyneen näköisenä, John kiikaroi komentosillan suuresta ikkunasta Queen Victoriaa.

”Vain joitakin satoja miehiä ja kymmenisen lentokonetta, panssarilaiva Glasgowiin tuli suurimmat vauriot. Niitä kuitenkin korjataan parhaillaan ja laivan kapteeni arvioi aluksen olevan täydessä käyttökunnossa omin voimin korjattuna viikon päästä”, John vastasi.

”Tiedätkö muun laivaston tilaa?”

”Queen Victoria näyttää olevan varsin pahasti vaurioitunut, ilmankos haluavat palata Pariisiin. Saksalaiset pommittivat kuulemma muuta laivasto melko kovasti pois lähtiessään.”

”Niin. Osuimme sopivaan väliin, kun pääsimme juuri saksalaisten pohjoispuolelle laivaston keskiosan läpi jyrättyämme, kun loput saksalaiset poistuivat kaakkoon.”

”Sinun taktikointisi ansiosta tappiomme olivat vähäiset.”

”Saksalaisten sekasorrosta se johtui, eikä minun taktiikoistamme. Satuimme vain yllättämään heidät täysin hyökkäyksellämme. Ei tätä minun ansiokseni voi juurikaan laskea.”

”Älä ole niin vaatimaton. Päämajassa koko taistelun voitto lasketaan varmasti sinun ansioksesi.”

”Ei tämä mikään suuri voitto ollut. Kumpikin osapuoli kärsi lähes saman verran tappioita, saksalaiset vain sattuivat lähtemään ensin karkuun. Tästä taistelusta ole ratkaisemaan sotaa, sota tulee jatkumaan niin kuin tähänkin asti. Eivät ne hullut ymmärrä, ettei tässä ole ollut alusta alkaenkaan mitään järkeä koko touhussa.”

”Kuitenkin johdat miehesi uhkarohkeasti taisteluun isänmaan puolesta.”

”Mitä muutakaan voisin?”

John ei enää vastannut tähän retoriseen kysymykseen, vaan keskittyi katselemaan hitaasti Pariisia kohti lipuvaa laivastoa. Charles huokaisi.

”Olen väsynyt, lähden hyttiini lepäämään. Lähetä joku herättämään minut heti, jos jotakin tapahtuu”, Charles sanoi, nousi ylös tuolistaan ja käveli pois komentosillalta. John nyökkäsi hänelle ja jäi tarkkailemaan tilannetta.

Charles käveli hitaasti hytilleen. Heti hyttiinsä päästyään ja kaatui sängylleen ja vajosi uneen. Samaan painajaiseen, jonka hän näki aina taisteluiden jälkeen. Itsekseen hän ajatteli painajaisten johtuvan siitä, että kuolleet tulivat vainoamaan häntä uniin. Painajaisistaan hän ei kuitenkaan ollut kertonut kenellekään, ei edes Johnille vaikka luotti tähän enemmän kuin kehenkään muuhun.