Valloitettu kaupunki III

 Betula pubescens, osa 181

Keskikaupungista muodostui suurin ongelma Gyllenburhin eri alueista. Koska alue oli sekä netronovalalaisten että Burhleon joukkojen valvonnassa, ei se ollut kunnolla kenenkään valvonnassa. Keskikaupunkilaisilla oli myös eniten syytä ja uskallusta kapinoida. Niinpä siitä tuli kaupungin rauhattomin alue, jossa varsinkin netronovalalaisten oli kuljettava isompana joukkona.

Suomas käveli porttirakennuksen katon poikki sen toisella puolella olevalle muurille. Hetken ajan katseltuaan keskikaupunkiin päin hän kääntyi kohti Kallasta.

”Entä keskikaupunki?” Solkar kysyi.

Kallas huokaisi ja painoi päänsä. Hän toivoi, ettei Gyllenburhissa olisi mitään keskikaupunkia, josta puhua. Sellainen kuitenkin oli ja heidän oli tehtävä asialle jotakin. Kallas jäi hetkeksi pohtimaan pää painuksissa. Lopulta hän käveli katon poikki Suomaksen viereen katselemaan keskikaupunkia.

”Se varmaan on meidän murheemme. Tai ainakin jommankumman”, Venir vastasi.

”Toinen koordinoi kokonaisuutta ja toinen yrittää saada keskikaupungin rauhoitettua, vai mitä ajattelit?” Solkar kysyi.

”Jotakin sellaista”, Venir vastasi.

Kapteenit hiljentyivät. Tuuli vihelsi vasten muuria.

”Meissäkään ei taida olla vapaaehtoisia lähtemään sinne. Ei sinne kukaan halua. Kaikkialle muualle löytää helposti vapaaehtoisia, mutta keskikaupunkiin ei. Alueessa on jotakin, joka henkii sitä, että vielä käy huonosti”, Venir sanoi.

Suomas ei sanonut mitään. Katseli vain kaupunkia.

”Minä menen keskikaupunkiin”, Venir sanoi.

Suomas äännähti yllättyneenä ja pudisti päätään.

”Etkö sinä olisi parempi täällä koordinoimassa kokonaisuutta?” Solkar kysyi.

”Olemme molemmat yhtä hyviä kummassakin paikassa”, Venir vastasi.

”Mutta…”, Solkar sanoi.

Kallas keskeytti Suomaksen vastustelun heti alkuun.

”Haluan mennä sinne. Ole sinä täällä ja johda aliupseereja eri puolilla kaupunkia. Myös tässä portin ympäristön työmaassa on paljon tehtävää, vaikka aliupseeri olisi päävastuussa”, Venir sanoi.

Suomas painoi päänsä ja hyväksyi Kallaksen päätöksen.

”Tehtävää on enemmän kuin kaksi ehtii tehdä”, Solkar sanoi.

”Enemmän kuin kolme ehtii tehdä. Mutta meidän on käytettävä niitä asioita, joita meillä on olemassa tässä ja nyt”, Venir sanoi.

Suomas huokaisi ja nojautui muuriin. Vastuu painoi häntä ja Kallasta molempia niin, että tuntui pahalta. Hiljaisuus heidän ympärillään puhui heidän yksinäisyyttään.