Vastahyökkäys keskikaupungilla XIII

Betula nana, osa 496

Yksi kerrallaan Suuren keisarikunnan armeijan kuolleet ritarit ja muut sotilaat hoipertelivat takaisin jaloilleen. Ensimmäiset askeleet olivat hapuilevia, mutta vahva tarkoitus ajoi kuolleita eteenpäin. Tarkoitus paloi heidän lävitsensä ja täytti heidän rikkoutuneen mielensä. Tarkoitus sai heidät nousemaan, astumaan askeleen eteenpäin ja tarttumaan jälleen aseisiinsa. Tuo tarkoitus oli palvella Mihail Netronovaa.

Kuolleestamanatut kerääntyivät Mihailin ympärille. Heitä oli paljon ja Mihail oli väsynyt. Mutta ei vielä niin väsynyt, etteikö pystyisi vielä jatkamaan taistelua ja tarvittaessa loitsimaan ja manaamaan vielä lisää. Edelleen jatkuva taistelu ei antanut mahdollisuutta pidemmälle tauolle.

Mihail katseli ympärilleen kokoontunutta joukkoa. Tuore veri koristi suurimman osan vaatteita. Haavat, jotka olivat käyneet kunkin kuolemaksi, olivat selvästi esillä. Näistä sotilaista kävisi selvästi esiin, että nämä olivat kuolleita.

”Sotilaat, minä olen Mihail Netronova. Minä olen teidät tuonut takaisin kuoleman porttien takaa, jotta voisitte taistella uudelleen kunnian kentillä”, Mihail sanoi.

Hänen ympäriltään kuului tyytyväisen oloisiä äännähdyksiä. Tyytyväisyys oli varmasti enemmän peräisin hänestä itsestään kuin sotilaista. Mihailille sillä ei ollut väliä. Väliä oli vain sillä, että vihollisia oli nyt vähemmän ja samalla puolella taistelevia sotilaita enemmän. Tosin uusilla kuolleestamanatuilla meni vielä tovi, että nämä taistelisivat tehokkaasti. Edes miekan kädessä pitäminen oli paljon toivottua tälle päivälle.

”Totutelkaa uuteen elämäänne ja valmistautukaa taisteluun”, Mihail sanoi.

Kuolleestamanatut hajaantuivat pienempiin ryhmiin. Pikkuhiljaa nämä opettelivat kävelemään ja pitelemään miekkaa. Aikaa myöten äännähdykset muuttuivat myös sanoiksi.

Aliupseeri Kafenpoika käveli kuolleestamanattujen seasta Mihailin luokse.

”Hyvä ruhtinas, mitä tapahtui?” Nekau kysyi.

”Teimme vastahyökkäyksen ja sitten herätin kuolleet viholliset taistelemaan meidän puolestamme”, Mihail vastasi.

Kafenpoika katseli heidän ympärillään harhailevia sotilaita epäuskoisena.

”Nämä kaikki?” Nekau kysyi.

Mihail nyökkäsi, kun Kafenpoika käänsi katseensa taas häneen.

”Miten?” Nekau kysyi.

Mihail kohautti olkiaan.

”Omilla voimillani vain”, Mihail vastasi.

”Toivottavasti ette uuvuta tällä itseänne, arvon ruhtinas”, Nekau sanoi.

”Kyllä minä pärjään. Ja aion tehdä saman vielä uudestaan”, Mihail sanoi.

Kafenpoika painoi päänsä. Ennen kuin hän avasi suunsa uudestaan, hän vilkaisi ympärilleen. Hän ei halunnut kenenkään kuulevan, mitä oli sanomassa.

”Pelkään, että se on vielä tarpeen, arvon ruhtinas. Olemme niin pahasti alakynnessä”, Nekau sanoi.

”Tiedän. Tiedän sen liiankin hyvin”, Mihail sanoi.