Kesäkuun 11. päivä vuonna 1927, Englannin kuninkaallisen
laivaston Eurooppa-suurilmalaivasto liiti korkealla pilvien yläpuolella Ranskan
itäosassa. Arthur II kannella kävi kova tuuli. Kyseisen ilmalaivan kapteeni Charles
Kingsley katseli laivaston muita aluksia, joita näkyi joka suuntaan lähes
loputtomiin. Arthur II:n paikka oli miltei keskellä laivastoa.
Mahdollinen tuleva taistelu tulisi todennäköisesti olemaan
valtava. Charles oli kuullut, että Saksan keisarikunnan heitä vastaan lähettämä
laivasto olisi vielä suurempi kuin heidän omansa. Charles ei pitänyt tästä
ajatuksesta. Olihan tämä sentään englannin kuninkaallisen laivaston suurin
laivasto johon oli yhdistetty tätä taistelua varten monia pienempiä laivastoja
ja laivueita, kuten hänen oma laivueensa.
Laivastoa johti kuninkaallisen laivaston, ja samalla koko
Brittiläisen imperiumin, ylpeys Queen Victoria. Queen Victoria oli valtava ilmataistelulaiva.
Se oli lähes puolitoista kertaa Arthur II:n kokoinen. Charlesista näytti
luonnottomalta, että niin suuri kiinteä kappale pystyi olemaan niin korkealla
taivaalla. Ilmalaivassa oli valtavat vetysäiliöt, joiden avulla se pysytteli
ilmassa. Perässä olevat valtavat ilmapotkurit puskivat Queen Victoriaa
eteenpäin.
Charles tuijotti tätä valtavaa kolossia hetken aikaa ja
huokaisi, sitten hän käänsi katseensa ja ajatuksensa pois Queen Victoriasta.
Charles käänsi katseensa laivaston kulkusuuntaan, itään. Hän nosti pienet
kiikarinsa silmilleen. Edessä näkyi vain oman laivaston aluksia, hyvä niin.
Arthur II oli lähtenyt kotisatamastaan Plymouthista
laivueensa kanssa ja oli sieltä suunnannut laivaston kokoontumispaikkaan Englannin
etelärannikon liepeille kanaalin tummien vesien ylle. Kokoontumisen jälkeen
laivasto oli lähtenyt kohti etelää ja Ranskaa.
Hieman Pariisin pohjoispuolella laivasto oli tehnyt suorakulma
käännöksen ja oli siitä asti liikkunut itään. Laivasto olisi rintamalinjan
yläpuolella jossakin Verdun-sur-Mausenin liepeillä näillä minuuteilla.
Tulevasta taistelusta odotettiin ratkaisua kesällä 1914 alkaneelle sodalle, samoin
kuin lukemattomista aikaisemmastakin taistelusta. Miesten henki oli halpaa,
mutta maiden johtajat eivät voineet edes miettiä luovuttamista. Se tekisi sodan
uhrauksista turhia ja kansallinen itsetunto kärsisi kolauksen, josta ei olisi
toipumista.
Charlesin mielestä oli hämmästyttävää kuinka nopeaa aseiden
kehitys oli ollut, varsinkin ilmalaivojen. Saksalaiset zeppeliinit olivat
menestyksekkäitä sodan alusta lähtien ja sekä britit että ranskalaiset
päättivät kopioida saksalaisten idean. Lopulta ilmalaivoja alettiin tehdä saman
mallin mukaan kuin merilaivojakin. Nykyään ilmalaivat muistuttivatkin suuresti
merten laivoja ja olivat käytännössä lentäviä linnoituksia.
”Herra kommodori!” kuului huuto Charlesin selän takaa ja hän
kääntyi kohti äänen suuntaa. Apuperämies Ian McEwan juoksi Charlesin luokse
hengästyneenä.
”Herra kommodori, olemme juuri saapuneet rintamalinjan
yläpuolelle”, McEwan puuskutti.
”Kiitos Ian. Onko saksalaisesta laivastosta kuulunut
mitään?”
”Vakoojamme näkivät sen viimeksi toissapäivänä, kun laivasto
lähti Berliinistä kohti pohjoista. Päämajassa kuitenkin epäilivät, että
pohjoiseen lähteminen olisi pelkkä harhautus ja, että laivasto todennäköisesti
kääntyisi melko pian kohti länttä.”
”Eli kohti meitä. Jos se laivasto olisi puskenut täyttä
höyryä eteenpäin, niin se olisi voinut ohittaa meidät jo viime yönä ja nyt
saksalaiset voisivat olla jo pommittamassa Pariisin esikaupunkeja.”
Charles mietti, pitäisikö Queen Victorian kapteenille
ilmoittaa erikseen, että saksalaisia ei oltu havaittu vähään aikaan. Hän tuli
kuitenkin siihen tulokseen, että Queen Victorian kapteenille ilmoitettiin joka
tapauksessa asiasta. Tai mahdollisesti oli ilmoitettu jo ennen kuin hän oli
tiedon saanut. Charles oli kuitenkin sitä mieltä, että Pariisin puolustukseksi
olisi syytä lähettää pieni laivue edes hidastamaan saksalaisia ja varoittamaan
kaupunkia saapuvasta vaarasta. Charles katsoi lippulaivaa, joka oli Arthur II:n
vasemmalla puolella ja jonkun verran alempana. Matkaa laivalle oli parisensataa
metriä.
”Kommodori, onko sinulla käskyjä?”, apuperämies McEwan
kysyi.
”Ei. Jatkamme lippulaivan käskyjen mukaan laivaston mukana
kohti itää. Pystymmekö nostamaan korkeuttamme?”
”Uskoisin niin” McEwan vastasi.
”Nostetaan korkeutta muutama sata metriä.”
McEwan tekee kunniaa ja palaa komentosillalle.
Charles jää katselemaan pilvien yllä lipuvaa laivastoa. Hän
tunsi kuinka laiva alkoi pikkuhiljaa hivuttautua hieman korkeammalle. Arthur
II:n oman laivueen laivat seurasivat uskollisesti lippulaivaansa, vaikka
virallisesti kaikkien laivojen lippulaivana oli Queen Victoria. Perämies John White
käveli rauhallisesti kapteeninsa vierelle katselemaan laivastoa.
”Taidat pitää korkealla purjehtimisesta”, John sanoi.
Charles hymyili.
”Se tuntuu minusta turvallisemmalta, kuin aivan pilvien
tasolla purjehtiminen.”
”Niin minustakin, jos totta puhutaan. Sinut kuulemma
ylennettiin.”
”Niinhän he tekivät.
Olen nyt kommodori Charles Kingsley. Sain samalla pari laivaa lisää
laivueeseeni vain kuullakseni, että minut yhdistettäisiin tähän
suurlaivastoon.”
John naurahti.
”Sinä olet tämän laivaston paras kapteeni. Jos se
johtamistaidoista olisi kiinni, niin olisimme tällä hetkellä Queen Victorian
kannella.”
”Älähän nyt.”
Perämies John White oli jo hieman harmaantunut kapteeniaan
vanhempi laivastoupseeri jonka uran eteneminen oli jäänyt paikoilleen pitkäksi
aikaan. Tavattuaan Charles Kingsleyn, hän oli aina ollut Charlesin rinnalla
jokaisessa laivassa mitä Charles oli johtanut. Ja Charlesin ylennys johti
yleensä myös hänen ylennykseensä.
”Charles, tiedätkö mikä on parasta mitä sinun johtamilla
laivoilla on?”
”No, John. Olet tainnut sano tämän joskus aikaisemminkin.”
”Voi olla. Minusta sinun johtamilla laivoilla on mukavan
rauhallista, vaikka olet noinkin nuori.”
Charles hymyili. John jaksoi aina kehua hänen
johtamiskykyjä. Laiva alkoi suoristautua noususta ja jatkoi laivaston tahdissa
itään sillä korkeudella, minkä oli juuri saavuttanut.
Charles ja John ehtivät katsella laivastoa tovin ennen kuin
kuulivat juoksuaskelia selkiensä takaa. He kääntyivät katsomaan kuka juoksija
oli. Askeleet tulivat heitä kohti. Juoksija oli jälleen apuperämies McEwan.
”Kommodori!”, hän huusi juostessaan: ”Saimme juuri viestin
Queen Victorialta. Saksalaisten laivasto on havaittu suoraan edessämme!”
Charlesin ja Johnin ilmeet muuttuivat vakaviksi.
”Tuliko Queen Victorialta mitään erilliskäskyjä?” Charles
kysyi McEwanilta.
”Kaikkia laivoja käskettiin valmistautumaan taisteluun
välittömästi. Lisäksi osasto Kingsleylle tuli erilliskäsky. Meidän tehtävämme
on kiertää saksalaisten eteläpuolelle ja hyökätä heidän kimppuunsa sieltä.
Saamme tätä tehtävää varten toisen lentotukialuksen ja muutaman pienen
risteilijän.”
”Selvä, tulen kohta komentosillalle. Annan sitten käskyt.
Voitte alkaa valmistautumaan taisteluun ja ilmoittaa muulle osastolle, että
käännymme etelään”, Charles sanoi ja kääntyi takaisin nojaamaan kaiteeseen.
McEwan tuijotti hetken Charlesin selkää, teki sitten kunniaa
ja lähti reippaasti kävelemään kohti komentosiltaa. John astui Charlesin
vierelle ja nojasi hänkin puiseen kaiteeseen.
”Kaunis ilta”, Charles sanoi katsellessaan iltaruskon
punertamia pilviä.
”Hieman liiankin kaunis. Sääli, että tällaisena iltana pitää
sotia.”
”Niin on”
Charles vaikeni hetkeksi.
”John. Lähdetään komentosillalle, taistelu odottaa.”
Charlesin ja Johnin kävellessä kohti komentosiltaa muu
miehistö valmistautui kuumeisesti tulevaan taisteluun. Konekiväärien ja
konetykkien panoslaatikoita sekä tykkien kranaatteja kannettiin valmiiksi ja
asemien panostusta täydennettiin muutenkin. Laivasto alkoi muistuttaa
muurahaiskekoa, jota on sohaistu kepillä.
Laivasto hidasti vauhtiaan kokoajan. Ilmeisesti taisteluun
ei haluttu ryhtyä yöllä. Saksalaiset eivät myöskään halunneet ryhtyä taisteluun
pimeyden vallitessa, joten laivastot leijuivat paikallaan läpi yön. Pimeyden
turvin Charles sai laivastonsa hyviin asemiin ennen taistelun alkua, hieman
saksalaisten takaviistoon.
Aamun valjetessa laivasto oli pilvien suojissa, kun Charles
herätettiin lyhyiltä yöuniltaan. Pohjoisesta oli alkanut kuulua raskasta
tykkitulta ja muuta taistelun melskettä. Pääasiassa tykkitulen jyrinää, muut
äänet peittyivät.
John oli jo komentosillalla, kun Charles saapui sinne.
”Joko taistelu on alkanut?” Charles kysyi.
”Siltä kuulostaa. Ovat aloittaneet aikaisin tällä kertaa”,
John vastasi.
”Olemmeko täydessä valmiudessa?”
”Olemme. Osa miehistöstä on lepäämässä, mutta hekin ovat
asemissa nopeasti.”
”Mikä on lentotukialuksiemme tilanne?”
”Puolet koneista on valmiudessa nousemaan ilmaan heti ja
lähes koko toinen puolisko on puolivalmiudessa, eli koneet vaativat tankkauksen
ja ammustäydennyksen. Lisäksi muutama yksittäinen kone on huollossa.”
”Eli voimme ehkä saada jotakin aikaiseksikin”, Charles
totesi ja vajosi hetkeksi mietteisiinsä.
”Lähdetään eteenpäin kohti taistelua”, Charles sanoi
Johnille, joka välitti käskyn apuperämiehelle ja viestittäjille.
Hetken päästä Arthur II piipuista nousi jo musta savu ja
ilmalaiva liikkui nopeasti kohti pohjoista. Kaksi lentotukialusta, useat
taistelulaivat ja kymmenet pienemmän tykkiveneet seurasivat Arthur II:n
ympärillä. Pilvet peittivät edelleenkin näkyvyyden taistelun suuntaan, mutta
jyrinä voimistui hetki hetkeltä.
Pian alkoi tykkien jyrinän seasta kuulua konetykkien ja
konekiväärien tulitusta ja ilmassa alkoi haista voimakas palaneen käry.
Taistelun haju. Sitten pilviverho hälveni ja saksalainen laivasto näkyi hieman
Arthur II:sta alaviistoon. Saksalaisten ilmalaivojen toisella puolella näkyi
loput brittilaivastosta.
Molemmat osapuolet olivat jo kärsineet rajuja tappioita,
mutta suurimpia taistelulaivoja ja lentotukialuksia ei oltu vielä kummaltakaan
puolelta lähetetty taistelun ytimeen. Nyt näytti kuitenkin siltä, että Queen
Victoria olisi haastamassa saksalaisten lippulaivaa Bismarckia. Myös Bismarck
oli valtava taistelulaiva. Kummankin taistelulaivan ympärillä pyöri joukko
risteilijöitä ja hävittäjiä.
Valtavat taistelulaivat kääntyivät hitaasti toisiaan kohti.
Tykit alkoivat jylistä ja pienempiä aluksia alkoi putoilla taivaalta. Joidenkin
alusten vetysäilöt saivat osumia ja alukset tuhoutuivat valtavan räjähdyksen
saattelemana.
”Charles, saksalaiset taisivat vihdoin huomata meidät”, John
sanoi ja osoitti alaviistoon muutamaan risteilijää, jotka olivat kääntymässä
heitä kohden. Charles katsoi aluksia kiikareillaan.
”Täyttä höyryä eteenpäin. Käännytään hieman alaviistoon,
niin saamme lisää nopeutta. Kaikille aluksille tuli vapaa. Mennään täysillä
koko laivaston läpi ja ammutaan matkan varrella kaikki mihin on ripustettu
saksan lippu”, Charles antoi komentoja.
Brittialusten höyrykoneiden pillit vinkuivat kilpaa, kun
alukset kiihdyttivät vauhtiaan ja kääntyivät alaviistoon kohti saksalaisia.
Pian alkoi tykkituli jyristä ja ensimmäiset saksalaiset alukset saivat osumat.
Saksalaiset eivät olleet osanneet odottaa, että britit
jakaisivat voimansa kahteen osaan ja olivat näin ollen pitäneet oman
laivastonsa yhdessä kasassa. Sivustan saksalaiset laivueet menivät Kingsleyn
laivueen hyökkäyksestä niin sekasortoiseen tilaan, ettei lippulaiva
Bismarckille sivustan hyökkäyksestä saatu tietoa ennen kuin lippulaivan oma
miehistö huomasi laivaston toisella puolella loimuavat saksalaisalukset.
Samaan aikaan Queen Victoria tukialuksineen hyökkäsi suoraan
kohti Bismarckia ja sai tähän aikaan suuria vaurioita. Useita Bismarckia
tukeneista aluksista tuhoutui tai vaurioitui pahoin lähes heti hyökkäyksen
alettua. Muu brittilaivasto ryhmittäytyi rintamaksi saksalaisten eteen ja
tulitti näitä taukoamatta.
Arthur II kiisi voitokkaana ohi räjähtelevien
saksalaisalusten puskien tiensä läpi saksalaislaivaston. Charlesin laivue oli
kärsinyt vain pieniä tappioita saksalaisten sekasortoisuuden ja suuren
nopeutensa ansioista. Kovia vaurioita saanut saksalaislaivasto taas oli
jakautumassa kahtia. Arthur II oli jo miltei laivaston painopisteen kohdalla
lähes Bismarckin takana.
Saksalaislaivaston etupäätä johti koko laivaston lippulaiva
Bismarck, mutta toistaiseksi lähes kokonaan taistelun ulkopuolelle jäänyttä
laivaston peräpäätä johti lähes Bismarckin kokoinen Fredrik III. Fredrik III
näkyi parhaillaan melko kaukana Arthur II:n oikealla puolella, eikä näin
pystynyt vaikuttamaan taistelun kulkuun millään tavalla.
Kun Arthur II laivueineen liikkui Bismarckin takaa tätä
kokoajan tulittaen ja halkaisten saksalaislaivaston lopullisesti, päätti Bismarckin
komentaja, että olisi parempi vetäytyä kuin tulla kokonaan ammutuksi alas.
Niinpä Bismarck lähti kääntymään kohti etelää ja itää samalla tulittaen Queen
Victoriaa ja muuta brittilaivastoa uhmakkaasti.
Bismarckin valtavat päätykit vaurioittivatkin Queen
Victoriaan ja paria lentotukialusta sen verran pahasti, ettei näistä ollut enää
seuraamaan Bismarckin ja sen johtaman laivaston perään. Myös Fredrik III:n
kannella huomattiin Bismarckin kääntyminen etelään ja myös saksalaislaivaston
peräpää alkoi kääntyä kohti etelää ja lopulta kohti itää.
Saksalaisten etupää purjehti Bismarckin johdolla englantilaisten
laivaston päävoiman edestä ja ampui ohi kulkiessaan useita tärkeitä taistelulaivoja
ja lentotukialuksia. Muutamat risteilijät tuhoutuivat saksalaisten saatua
täysosuman niiden vetysäiliöihin.
Queen Victorialta tulleen käskyn mukaan saksalaislaivastoa
ei lähdetty seuraamaan, laivasto palaisi takaisin Pariisin ylle. Lisäksi
pienempiä laivueita komennettiin pohjoisen rintaman tueksi. Charles komensi oman
laivastonsa suojaamaan Queen Victoriaa ja muuta laivastoa, joka oli saanut
huomattavasti pahempia vaurioita kuin hänen oma laivueensa.
”Paljonko tuli tappioita?” Charles kysyi Johnilta. Charles
istui komentosillan tuolissaan hieman väsyneen näköisenä, John kiikaroi
komentosillan suuresta ikkunasta Queen Victoriaa.
”Vain joitakin satoja miehiä ja kymmenisen lentokonetta,
panssarilaiva Glasgowiin tuli suurimmat vauriot. Niitä kuitenkin korjataan
parhaillaan ja laivan kapteeni arvioi aluksen olevan täydessä käyttökunnossa
omin voimin korjattuna viikon päästä”, John vastasi.
”Tiedätkö muun laivaston tilaa?”
”Queen Victoria näyttää olevan varsin pahasti vaurioitunut,
ilmankos haluavat palata Pariisiin. Saksalaiset pommittivat kuulemma muuta
laivasto melko kovasti pois lähtiessään.”
”Niin. Osuimme sopivaan väliin, kun pääsimme juuri
saksalaisten pohjoispuolelle laivaston keskiosan läpi jyrättyämme, kun loput
saksalaiset poistuivat kaakkoon.”
”Sinun taktikointisi ansiosta tappiomme olivat vähäiset.”
”Saksalaisten sekasorrosta se johtui, eikä minun
taktiikoistamme. Satuimme vain yllättämään heidät täysin hyökkäyksellämme. Ei
tätä minun ansiokseni voi juurikaan laskea.”
”Älä ole niin vaatimaton. Päämajassa koko taistelun voitto
lasketaan varmasti sinun ansioksesi.”
”Ei tämä mikään suuri voitto ollut. Kumpikin osapuoli kärsi
lähes saman verran tappioita, saksalaiset vain sattuivat lähtemään ensin
karkuun. Tästä taistelusta ole ratkaisemaan sotaa, sota tulee jatkumaan niin
kuin tähänkin asti. Eivät ne hullut ymmärrä, ettei tässä ole ollut alusta
alkaenkaan mitään järkeä koko touhussa.”
”Kuitenkin johdat miehesi uhkarohkeasti taisteluun isänmaan
puolesta.”
”Mitä muutakaan voisin?”
John ei enää vastannut tähän retoriseen kysymykseen, vaan
keskittyi katselemaan hitaasti Pariisia kohti lipuvaa laivastoa. Charles
huokaisi.
”Olen väsynyt, lähden hyttiini lepäämään. Lähetä joku
herättämään minut heti, jos jotakin tapahtuu”, Charles sanoi, nousi ylös
tuolistaan ja käveli pois komentosillalta. John nyökkäsi hänelle ja jäi tarkkailemaan
tilannetta.
Charles käveli hitaasti hytilleen. Heti hyttiinsä päästyään
ja kaatui sängylleen ja vajosi uneen. Samaan painajaiseen, jonka hän näki aina
taisteluiden jälkeen. Itsekseen hän ajatteli painajaisten johtuvan siitä, että
kuolleet tulivat vainoamaan häntä uniin. Painajaisistaan hän ei kuitenkaan
ollut kertonut kenellekään, ei edes Johnille vaikka luotti tähän enemmän kuin
kehenkään muuhun.
