Suopursu tuoksuu hyvälle

 Rahkasammal peittää suota. Pieni mänty kasvaa puoliksi umpeen kasvaneen ojan vierellä. Tupasvillat kukkivat runsaina ja näyttävät kauempaa katsottuna lumikinoksilta. Kevyt tuuli puhaltaa ja heiluttaa suolla kasvavia heiniä. Suopursu tuoksuu.

Suopursun tuoksu on yksi suosikkituoksuistani. Siitä tulee aina mieleen perheen kesäreissut Lappiin. Se, kun lapsena päättymättömältä tuntuva ajomatka vihdoin päättyi ja astui ulos autosta. Silloin tuoksui suopursu, joka kasvoi parkkipaikan ja talon välissä.

Tuoksu tuo siis mieleen lapsuuden kesät. Samoin Lapin, vaikka suopursua kasvaa yleisesti myös kotiseudulla ja muutenkin koko Suomessa. Tuoksun rekisteröimisen seurauksena mieleeni piirtyvät tunturien ääriviivat ja harmaat kelot.

 

Suopursu ja sen tuoksu tuovat mieleen myös luonnon ja sen parissa rauhoittumisen. Tuulessa humisevat männyt ja solisevat purot. Lintujen laulun ja puskasta pakoon ryntäävän rusakon.

Joskus suopursun tuoksu unohtuu. On kiire ja stressiä. Silloin täytyy palata rauhoittumaan luonnon pariin. Muistaa, ettei luonnossa retkeilyn tarvitse olla pitkä, jotta luonnosta voi nauttia. Jo nopea käynti lähimetsään riittää.

Lähimetsää voi ehkä pitää jopa tärkeämpänä luontokohteena kuin kansallispuistojen erämaita. Ainakin siltä kannalta, miten paljon luonnosta voi arjen keskellä saada voimaa. Lähimetsässä voi poiketa iltalenkillä töiden tai opiskelujen jälkeen saamassa uutta voimaa seuraavaan päivään.

Salakäytävä yläkaupunkiin III

 Betula pubescens, osa 126

Talon kuiva ja kohtalaisen raikas ilma muuttui nopeasti kellarin kosteuteen ja tunkkauteen. Kuilu, jossa tikkaat olivat, oli kapeahko, mutta kuitenkin niin iso, että täisin varustautunut sotilas mahtui siellä helposti kiipeämään pystysuoria tikkaita. Pelkkää kuilua jatkui reilusti yli miehenmitan verran ja sitten kuilu avautui kellariksi.

Tikkaat eivät yltäneet kellarin lattiaan saakka, vaan loppuivat puusta rakennetun tason ylälaitaan. Tasolta johti portaat alas. Portaiden ja tason alimmat hirret olivat kellarin ajoittaisen tulvimisen myötä alkaneet lahota. Alas pitäisi mennä varovaisesti.

Kapteeni Kallas astui portailta varovaisesti tasolla ja kokeili sen kantavuutta. Taso kesti.

”Olen alhaalla”, Venir sanoi.

Hän näki kuinka seuraava lähti laskeutumaan portaita alas. Odottaessa hän laskeutui tasolta portaita pitkin kellarin lattialle tutkiakseen lisää ympäristöään.

Taso ja siltä alas johtavat portaat olivat ainoat puurakenteet kellarissa. Muuten kaikki oli rakennettu punertavanharmaasta kivestä. Sitä samasta, josta kaupungin yläpuolella olevat vuoret koostuivat. Kiveä olivat lattia, seinät ja katon holvaukset.

Kellari koostui kolmesta eri salista. Ylhäältä tulevat portaat tulivat niistä keskimmäiseen. Kaksi muuta salia oli hieman pienempiä ja niiden seiniä kiersivät kiviset penkit. Etunurkissa penkkien edessä oli kiviset pöydät. Kummakin sivusalin katossa oli myös kuilut, mutta niissä ei ollut portaita. Kallas oli tuntevinaan kuilujen alla ilmavirran, joten hän päätteli kuilujen toimivan kellarin ilmanvaihtona.

Kallas epäili, että kellari olisi rakennettu aiemmin ja portaat ja varsinkin niiden alla oleva taso vasta myöhemmin. Kellari oli ehkä ollut aikaisemmin jossakin muussa käytössä. Ehkä jonakin varastona. Ajan myötä se oli jäänyt vaille käyttöä ja sitten päälle oli rakennettu muuta. Salakäytävä oli sitten rakennettu myöhemmin kellarin yhteyteen. Jos sellaista oli olemassa. Kallas ei nimittäin löytänyt mitään käytävää, joka lähtisi pois kellarista. Tila oli umpinainen lukuun ottamatta kattokuiluja.

”Mitä pidät?” Martin kysyi.

Burhleo oli kiivennyt toisena alas kellariin ja jäänyt puutasolle seuraamaan, kun Kallas tutki kellaria. Seuraavan kellariin kiipesi yksi Kallaksen johtamista sotilaista.

”Tämä kellari on taitavaa rakennustyötä. Luulen sen olevan myös aika vanha”, Venir vastasi.

”Vanha tämä onkin. Ajalta, jolloin kaivosta ei vielä ollut ja kaupunki, tai silloinen kylä, eli jostakin muusta. Mitä se sitten olikin, minulla ei ole siitä tietoa”, Martin sanoi.

”En kuitenkaan löytänyt täältä mitään tunnelia pois”, Venir sanoi.

”Sen löytämiseen tarvitsee tarkat silmät. Tai tarkkaa tietoa”, Martin sanoi.

”Minulta ei ilmeisesti löydy kumpaakaan”, Venir sanoi.

”Kun lähdemme täältä, ehkä sinulla on ainakin toinen. Malttakaa. Odotamme muut ensin”, Martin sanoi.

Kallas hymähti ja päätti jättää Burhleon sanomiset omaan arvoonsa. Odotellessaan hän tutki lisää kellarin seiniä, mutta ei löytänyt niistä mitään erikoista. Jos salakäytävää käytettiin vähän tai sitä ei oltu käytetty vuosikausiin, niin jälkien etsiminen olisi muutenkin aivan turhaa. Huolellinen käyttäjä ei sellaisia jättänyt.

Lopulta kaikki olivat laskeutuneet kellariin ja Burhleo pyysi heidät luokseen keskimmäiseen saliin.

”Nyt olemme kellarissa alakaupungin alla. Seuraavaksi menemme tunneliin, joka johtaa muurin alitse. Siellä meidän tulee kulkea peräkkäin ja jättää hieman väliä edellä kulkevaan, jotta ilma ei käy liian raskaaksi. Tunnelissa ei myöskään kuljeta usein, joten sen kunto ei välttämättä ole paras mahdollinen”, Martin sanoi.

Kaikki seurasivat, kun Burhleo astui salin päätyseinän luokse. Pienen tutkimisen jälkeen hän paino yhtä kivistä. Painallus sai seinän sisällä olevan mekanismin liikkumaan ja pian osa seinästä aukesi kuin ovi.

”Kallas sanoit kellarin olevan taitavaa rakennustyötä. Siinä olet oikeassa, mutta tämä ovi on vielä taitavampaa rakennustyötä. Työtä, jollaista ei enää kukaan osaa tässä maailmassa”, Martin sanoi.

Salakäytävä yläkaupunkiin II

 Betula pubescens, osa 125

Burhleo avasi jälleen yhden salaluukun, jonka takana oli vipu. Vipua vääntämällä yksi lattialankuista irtosi paikaltaan. Toiselta seinältä Burhleo avasi toisen salaluukun, jonka sisältä löytyi toinen vipu. Vipu vapautti toisen lattialankun paikoiltaan.

”Tämän kaiken rakentamiseen on mennyt paljon aikaa ja vaivaa”, Venir sanoi.

”Kaupungin hallitsijoilla on ollut vuosien saatossa molempia käytettävissään”, Martin sanoi.

Burhleo ohjeisti miehiään nostamaan lankut pois ja sen jälkeen lankkujen väliin jäävät lattian. Lattiasta irtosi pala, joka oli kansi. Kannen alla oli tikkaat talon alle.

”Salakäytäväsi on oikeasti tunneli maan alla”, Venir sanoi.

”Niin kaikki oikeat salakäytävät ovat. Ainakin minun mielestäni”, Martin sanoi.

”Ovatko muutkin reitit siis maanalaisia tunneleita?” Venir kysyi.

Vanha mies meinasi ensin vastata heti, mutta jäikin miettimään ja lopuksi hymähti.

”Yrität saada minut paljastamaan enemmän kuin haluan. Hyvä on, minä kerron sinulle. Suurin osa reiteistä alakaupungista yläkaupunkiin kulkee maan alla, mutta eivät kaikki”, Martin vastasi.

Kallas oli hieman yllättynyt, että Burhleo halusi jakaa tietoa eikä kieltäytynyt siitä suoraan.

”Kiitän tästä tiedosta”, Venir sanoi.

”Hyvityksenä siitä, voit laskeutua ensimmäisenä tunneliin. Tai oikeammin huoneeseen, josta tunneli lähtee”, Martin sanoi.

Kallas katsoi Burhleota hetken epäuskoisena.

”Haluat minun menevän ensimmäisenä pimeään kellariin?” Venir kysyi.

”Olin ajatellut meneväni itse, mutta sinä halusit tietää enemmän käytävistä, joten pitäisi tätä ihan soveliaana vaihtokauppana”, Martin vastasi.

”En tiennyt, mistä olin tekemässä kauppaa”, Venir sanoi.

”Tiesit olevasi liian utelias”, Martin sanoi.

Tunnelma oli hetkessä muuttunut rauhallisesta kireäksi. Kallas tiesi, että ainoa tapa purkaa tunnelma, oli lähteä kiipeämään tikkaita alas.

”Hyvä on, mutta haluan soihdun tai lyhdyn”, Venir sanoi.

”Ja sellaisen sinä saat”, Martin sanoi.

Lähellä aukoa seinustalla oli kaappeja, jotka olivat täynnä lyhtyjä ja soihtuja. Burhleo osti kaapista lyhdyn ja sytytti sen.

”Lyhdyn valo on varmasti riittävä ja se nokea niin paljoa”, Martin sanoi.

Kallas nyökkäsi ja otti lyhdyn käteensä. Hän katsoi sotilaitaan, jotka olivat kaikki varuillaan. Kallas vilkaisi vielä nopeasti Burhleota ja lähti sitten kiipeämään tikkaita alas kellariin. Hän ehti vielä nähdä, kun Burhleo nosti lisää lyhtyjä kaapista sytytettäväksi.

Salakäytävä yläkaupunkiin

Betula pubescens, osa 124

Vanha mies johdatti alaisiaan, kapteeni Kallasta ja tämä sotilaita Gyllenburhin alakaupungin läpi. Ajoittain ylitetyiltä isoimmilta kaduilta Kallas näki, että he kulkivat koko ajan melko lähellä muuria ja lähemmäksi kaupungin yläpuolella häämöttäviä vuoria.

”Huomaan, että yrität paikantaa sijaintiamme ja painaa kulkemamme reitin mieleesi. Älä huolehdi siitä. Piirrän sinulle kartan, kun taistelu on ohitse”, Martin sanoi.

”Otan kartan mielelläni vastaan, mutta haluan myös luottaa omiin vaistoihini”, Venir sanoi.

”Maan alla se on vaikeaa”, Martin sanoi.

Pian he astuivat taloon, jonka sisällä he pysähtyivät. Koko joukkio seisoi pimeässä odottamassa, että Burhleo johdattaisi heidät eteenpäin. Kallaksen kärsivällisyys ei kestänyt odottelua.

”Miksi pysähdyimme?” Venir kysyi.

”Varmistamme selustan, ettei meitä seurata”, Martin vastasi.

He odottivat taas.

”Luulin, että meillä on kiire”, Venir sanoi.

”Niin, meillä on, mutta toimistamme ei saa valua tietoa ulkopuolisille. Muuten kaikki valuu hukkaan. Malttakaa, kapteeni”, Martin sanoi.

Kallas malttoi ja lopulta Burhleo lähti taas liikkeelle.

He liikkuivat varovaisesti ulos talosta ja varmistivat ensin, ettei ketään ollut näkösällä. Sen jälkeen Burhleo johdatti heidät kujan vastakkaisella puolella olevaan toiseen taloon. Tämän talon sisällä asui vanha nainen, joka tervehti Burhleoa ystävällisesti.

”Tervehdystä, pitkästä aikaa. Toit ystäviäkin”, vanha nainen sanoi.

”Tervehdys, liian pitkästä aikaa. Pahoittelen sitä, minun on täytynyt olla varovainen. Toivottavasti minä ja kumppanini emme häiritse sinua liikaa”, Martin sanoi.

”Ette ollenkaan. Toivon vain, että kävisit tapaamassa minua useammin. Niin kuin silloin ennen”, vanha nainen sanoi.

”Ehkä se pian onkin mahdollista. Mutta, jos suot, niin jatkamme matkaamme”, Martin sanoi.

”Olkaa hyvät vain”, vanha nainen sanoi.

Burhleo johdatti heidät vanhan naisen ohitse toiseen huoneeseen, joka näytti umpikujalta. Burhleo odotti, että kaikki olivat huoneessa ja sulki sitten oven. Sen jälkeen hän avasi seinässä olevan salaoven, jota pitkin he pääsivät viereiseen taloon.

Talo oli autio. Kallas huomasi nopeasti, että taloon ei myöskään päässyt mitään muuta reittiä pitkin kuin salaovea, jota he olivat juuri tulleet. Koko rakennus oli taitavasti rakennettu niin, että se näytti normaalilta talolta, mutta olikin umpinainen.

”Eikö kukaan huomaa tätä taloa, johon ei pääse?” Venir kysyi.

”Etuovi johtaa asuntoon, joka jatkuu tämän tilan ympäri. Kukaan ei tarkasta seutua niin tarkkaan, että huomaisi ympärillä olevien asuntojen keskellä tyhjän tilan”, Martin vastasi.

Kallas nyökkäili.

”Reittisi on tarkasti varjeltu”, Venir sanoi.

”Minun täytyy olla varovainen. Siten olen edelleen elossa”, Martin sanoi.

”Mihin menemme seuraavaksi?” Venir kysyi.

”Lattian läpi salakäytävään”, Martin vastasi.