Varjon aavistus

Betula nana, osa 139

Keisarikunnan maaseutu lipui ohitse lentävän maton alla. Nasha ja Sija nukkuivat Emilyn sylissä kaikessa rauhassa, vaikka molemmat olivat aluksi olleet Emilystä hyvin mustasukkaisia.

”Minne olemme menossa?” Emily kysyi Mihaililta, joka oli ollut Joelin kanssa käydyn taistelun jälkeen vaitonainen ja keskittynyt mietiskelyyn.

Mihail ei heti vastannut. Hän kuitenkin vaistosi Emilyn katseen ja avasi lopulta silmänsä.

”Minun kotiseudulleni”, Mihail vastasi.

”Miksi sinne?” Emily kysyi.

”Sain ystävältäni neuvon mennä sinne”, Mihail vastasi.

”Keneltä?” Emily kysyi.

”Et tunne häntä”, Mihail vastasi.

Emily kuitenkin näki Mihailin katseesta, että tämä valehteli.

”En pidä siitä, että valehtelet minulle, mutta kai sinulla on hyvä syy”, Emily sanoi.

Emily kääntyi poispäin Mihailista istumaan ja katselemaan maisemia. Mihail mietti hetken pitäisikö Emilylle vielä puhua, mutta palasi omiin mietintöihinsä. Sarnel pisti kaksikon keskustelun tunnelman mieleensä merkille.

Illalla seurue majoittautui pienen metsän siimekseen ja teki leirin kahden pienen kallion väliseen aukkoon. Mihail oli väsynyt ja hän meni ensimmäisenä nukkumaan ennen kuin leiri oli kunnolla valmiskaan.

”Mihail on muuttunut”, Sarnel sanoi Emilylle, kun he rakensivat nuotiopaikkaa.

Emily vilkaisi Mihailia, jonka uni jatkui sikeänä.

”Mitä hänelle on tapahtunut?” Emily kysyi.

”Hänen ystävänsä, joka antoi hänelle voimia, ei ole hyvä ystävä. Hän teki Mihailille suuren palveluksen, mutta ei varmasti pyyteettömästi. Lisäksi sinun pelastamisen helppous saattaa olla hänen tekosiaan”, Sarnel vastasi.

”Kenestä puhut?” Emily kysyi.

”Olet taistellut häntä vastaan”, Sarnel vastasi.

”Puhutko hänestä? Siitä pahasta miehestä? Mustaan kaapuun pukeutuneesta miehestä?” Emily kysyi.

”Paha hän on, mutta tuskin mies tai ihminen yleensäkään”, Sarnel vastasi.

”Mitä voimme sitten tehdä?” Emily kysyi.

”Emme oikeastaan mitään. Mihailia kannattaa kuitenkin seurata. Sinä teet sitä varmasti ilman minunkin ohjeistustani”, Sarnel vastasi.

Emily nyökkäsi.

”Mene nyt nukkumaan. Huomenna on pitkä matka edessä”, Sarnel sanoi.

Jään veljekset III

Betula nana, osa 138

Joel paiskautui tiilisen seinän läpi ja hän olisi varmasti kuollut romahtavan rakennuksen alle, jos Mihailin voimien purkaus ei olisi lennättänyt koko rakennusta hänen ylitseen. Joelin oikea käsi roikkui velttona hänen kyljellään, kun hän nousi ylös. Käsi oli täynnä haavoja ja paleltumia ja käden luut olivat murskana.

”Mihail, armoa”, Joel aneli, vaikka tiesi sen turhaksi.

”Pettureille ei armoa suoda”, Mihail sanoi.

Joel yritti kontata turvaan yhden käden varassa, mutta Mihail tarttui tähän ohjaamallaan suurella jääkouralla. Jääkoura nosti Joelin Mihailin eteen. Joel pyristely karkuun, mutta jääkouran ote oli tiukka.

”Armoa, vanha ystävä”, Joel sanoi, kun oli huomannut rimpuilun turhaksi.

Mihail löi Joelin turpaan niin, että tämän nenä murtui. Se ei kuitenkaan riittänyt Mihailille, vaan tämä jatkoi. Lyönti lyönniltä Mihailin viha vain kasvoi ja kasvoi.

Emily näki Mihailin hulluuden ja kutisti puukirouksen takaisin ympärilleen.

”Mihail, lopeta”, Emily sanoi ja tarttui Mihailin kädestä kiinni.

”Miksi?” Mihail kysyi.

Emily näki hullun raivon Mihailin silmissä.

”Koska et ole tämä hullun raivon valtaama mies, jollaisena nyt esiinnyt”, Emily sanoi.

Emilyn silmien hellä katse sai Mihailin rauhoittumaan. Mihail halasi Emilyä.

”Anteeksi”, Mihail sanoi.

”Ei se mitään. Lähdetään pois täältä ennen kuin jostakin tulee lisää sotilaita”, Emily sanoi.

”Sotilaat ovat muualla”, Sarnel, joka oli ilmestynyt Emilyn ja Mihailin taakse, sanoi.

”Mitä? Missä?” Emily ihmetteli.

”Ne ovat sodassa”, Sarnel vastasi.

”Kenen kanssa?” Emily kysyi.

”Keisarikunnan kanssa”, Mihail vastasi.

”Mistä tiedät sodasta? Sen piti olla yllätyshyökkäys”, Joel ihmetteli.

”Minulla on lähteeni”, Mihail vastasi.

Joel katsoi puoliksi veren pettämillä silmillään Mihailia, mutta Mihail ei jatkanut vastaustaan.

”Olkoon sitten niin. Vaikka emme enää ole samalla puolella, annan sinulle entisen ystävyytemme muistoksi yhden neuvon. Lähtekää nyt. Minä olen täällä vain alhainen oppipoika. Lähtekää ennen kuin mestarini saapuu”, Joel sanoi.

Mihail, Emily ja Sarnel katsoivat Joelia, joka oli menettämässä jo tajuntaansa.

”Hän taitaa olla tosissaan”, Sarnel sanoi.

”Olkoon. Meidän pitää lähteä muutekin muiden luokse. Täällä ei voi tietää, mitä tapahtuu seuraavaksi”, Mihail sanoi.

”Kenen muiden?” Emily kysyi.

”Sinun lintujesi ja Narshan luokse. Jätimme heidät suojaisaan piiloon”, Mihail sanoi.

Sarnel taikoi lentävänmattonsa esiin ja kolmikko lähti.

Joel jäi kitumaan Mihailin jäisen kouran vangiksi. Hän ei kuitenkaan ehtinyt kitua kauaa, kun hänen pettynyt mestarinsa ilmestyi hänen eteensä.

Jään veljekset II

Betula nana, osa 137

”Mihail? Mitä? Miten?” Joel sai sanottua kysymyksen järkytyksestä änkyttäen.

”Se on pitkä tarina. Valitettavasti minulla ei ole aikaa satuilla pettureille”, Mihail sanoi vastaukseksi.

Mihail painoin miekkaansa vasten Joelin kaulaa. Kaikki läsnäolijat tiesivät, mitä Mihail aikoi tehdä.

”Mihail!” Emily huusi.

Emilyn huuto sai Mihailin tarkkaavaisuuden pois Joelista, joka näki tilaisuutensa. Joel karkasi nopealla liikkeellä pois miekan ulottuvilta. Mihailin reaktioaika oli kuitenkin valioluokkaa ja Mihail ehti viiltää Joelin kaulaan haavan. Haavasta tuli niin paljon verta, että Joelin oli pideltävä sitä kädellään.

Mihail tuhahti Joelille ja hypähti puumiehen vierelle.

”Oletko kunnossa?” Mihail kysyi.

”Olen nyt, kun sinä olet siinä”, Emily vastasi puumiehen sisältä.

”Olet näköjään keksinyt uusia ässiä hihaan sitten viime näkemän”, Mihail sanoi ja tutki katseellaan puumiestä.

Emily avasi puumiehen rungon muodostavia ruskeanharmaita juuria nähdäkseen Mihailin kunnolla. Samaan aikaan hän kosketti kevyesti Mihailin poskea virkeämmällä vaaleanvihreällä versolla.

”Puunkirous jatkoi kasvamistaan ja voimistumistaan. En voinut muuta”, Emily sanoi.

Mihail näki nyt, että puunkirous oli levinnyt koko Emilyn kehoon. Kasvojen iho oli vihreää ja Emilyn poskella kasvoi samanlaista jäkälää, mitä joskus näki puiden kaarnoilla. Jopa Emilyn silmät olivat muuttuneet tummavihreiksi.

”Hyvä vain, että olet pärjännyt”, Mihail sanoi eikä voinut olla onnellisempi, että näki taas rakkaansa silmästä silmään.

Emily vastasi hymyyn.

Umpikujan päästä kuului rahinaa, kun Joel yritti kavuta rakennuksen seinää juuri taikomiaan jäisiä portaita pitkin.

”Mihin olet matkalla hyvä ystävä?” Mihail kysyi.

Joel ehti juuri vilkaista Mihailia, kun portaat hänen altaan katosivat ja hän putosi maahan.

”Mitä?” Joel ihmetteli.

”Luuletko, että pärjäät minulle?” Mihail kysyi.

”Mitä tarkoitat?” Joel kysyi.

”Sulatan jääsi, murskan suunnitelmasi ja teen sinusta selvää niin, ettei meidän tarvitse enää huolehtia sinusta koskaan”, Mihail sanoi.

Joel pelkäsi. Hän ei kuitenkaan pelännyt Mihailin sanoja. Hän ei myöskään pelännyt Emilyn puumiestä, joka pystyisi murskaamaan hänet milloin tahansa, jos hän ei kykenisi puolustautumaan jäätaioilla. Hän ei pelännyt sitäkään, että Mihail oli purkanut hänen taikansa. Hän pelkäsi Mihailin silmien katsetta.

Jään veljekset

Betula nana, osa 136

Sotilaat pysähtyivät, kun kujan alkupää sulkeutui jäämuurilla heidän takanaan. Emily näki tilaisuutensa tulleen ja hyökkäsi sotilaiden kimppuun. Yksikään viidestä jäämuurin ja puumiehen väliin jääneestä sotilaasta ei ehtinyt reagoida, kun juuret kuristivat heidän jo kuoliaaksi.

”Hyvä. Halusinkin selvittää sinut itse”, Joelin ääni kuului kujan umpipäästä.

Puumies kääntyi ympäri ja Emily näki kuinka kujan ylle rakennusten kylkiin ilmestyi vaakasuoria jääpuikkoja estämään kiipeämisen.

”Haluan vain pois ja Mihailin luokse”, Emily sanoi.

”Ja minä haluan linnan, kauniin vaimon ja paljon lapsia”, Joel sanoi.

Kaksikko tuijotti toisiaan. Emily tiesi, että Joel oli paljon voimakkaampi loitsija kuin hän. Lisäksi puumiehen ylläpito kulutti runsaasti voimia. Hänellä ei kuitenkaan ollut muita mahdollisuuksia kuin taistella. Nasha sähisi puumiehen latvustossa.

”Miksi olet pettänyt kaikki?” Emily kysyi.

Emily yritti pelata aikaa kunnes keksisi jotain.

”En minä ole ketään pettänyt”, Joel vastasi.

”Olet pettänyt ystäväsi”, Emily sanoi.

”No jos koulukaveruus lasketaan ystävyydeksi, niin sitten”, Joel sanoi.

”Mutta miksi?” Emily kysyi.

”Koska mies haluaa, mitä hän haluaa. Koulun penkillä tämä ei olisi koskaan onnistunut”, Joel vastasi.

”Mikä?” Emily kysyi.

”Tämä”, Joel vastasi ja heilautti kättään päänsä yläpuolella.

Emily käänsi katseensa ylös ja ehti juuri nähdä, kun aurinko katosi jääkannen taakse. Joel oli taikonut heidän ympärilleen paksun jääkuoren.

”Mistä olet saanut tällaisen voiman?” Emily kysyi.

”Minulla on ollut täällä hyvä opettaja”, Joel vastasi.

Emily huomasi kuinka Joel kokeili rintaansa. Samalla hän myös huomasi kuinka Joelin vihreänharmaissa silmissä kävi häivähdys purppuraa.

”Oletko sekaantunut johonkin pimeään taikuuteen?” Emily kysyi.

Joel vastasi pelkällä naurulla. Joelin nauru kuitenkin hyytyi, kun hänen kaulalleen ilmestyi tyhjästä jääkylmä miekka.

”Hän kysyi sinulta kysymyksen. On töykeää olla vastaamatta”, Mihail sanoi Joelille painaen kädessään olevaa miekkaa tämän kaulalle.

Mihailin silmissä paloivat viha, pimeys ja tumma jää.

Kobratyttö V

Betula nana, osa 135

Puumies juoksi pitkin Tiberiusin katuja. Vartijoiden ja sotilaiden huutoja kuului joka puolelta. Emily ei tiennyt mihin hänen pitäisi mennä. Jokainen suunta tuntui yhtä huonolta. Hän vain juoksi eteenpäin valtavin harppauksin. Välillä hän teki pientä siksakkia. Vasemmalle. Oikealle. Vasemmalle. Sitten mentiin taas suoraan. Vartijoita ja sotilaita tuntui kuitenkin olevan kaikkialla.

Nasha oli luikerrellut puumiehen kyytiin heti, kun Emily oli murtautunut ulos huoneensa seinän läpi. Käärme oli nyt turvallisesti latvuston keskellä sähisemässä.

”Meidän täytyy päästä pois”, Nasha ajatteli.

”Minä yritän koko ajan”, Emily sanoi.

Emily avasi puumiehen runkoa, että näkisi paremmin ympärilleen. Näkökenttä jäi siltikin hyvin kapeaksi. Emily ei myöskään uskaltanut pysähtyä pitkäksi aikaa.

Puumies rymisteli eteenpäin ja sotilaiden äänet tuntuivat lähentyvän. Edessä näkyi nelisuuntainen risteys ja Emily aavisteli pahaa. Ainoa suunta oli kuitenkin risteykseen.

Emilyn paha aavistus ei ollut turha. Risteyksen kulman takaa ryntäsi esiin joukko sotilaita. Sotilaat viskoivat keihäitä, jotka Emily onnistui torjumaan. Emily vastasi keihäisiin viskomalla takaisin tien vieressä olevan kiviaidan kiviä sotilaiden päälle. Rauta kolisi ja luu antoi periksi, kun isot kivet osuivat sotilaisiin.

Kun sotilaat oli tyrmätty, Emily lähti pakenemaan sotilaista vastakkaiseen suuntaan. Se oli huono valinta, sillä tie johti korkeiden talojen keskelle, joiden yli oli mahdoton kiivetä edes puumiehenä. Emilyn piti vain yrittää päästä tiiviin sokkelon toiselta puolelta ulos.

Kadut kääntyilivät miten sattuu. Kaava ei ollut ruutukaavaa nähnytkään, vaan osa taloista oli vinoneliöin mallisia, mikä teki kortteleista epäsäännöllisiä. Muutaman korttelin jälkeen Emily kadotti suuntavaistonsa ja ainoa pyrkimys oli vain eteenpäin.

Puumies kääntyi kapealle kujalle, mutta pysähtyi miltei heti. Emily oli umpikujassa.

Emily käänsi puumiehen ympäri. Pakotie takaisin oli kuitenkin sotilaiden ja vartijoiden täyttämä. Emily oli loukussa.

Ainoa tapa, jolla Emily osasi reagoida tilanteeseen, oli valmistautua taisteluun. Taisteluun, jonka hän häviäisi varmasti. Emily puri hampaitaan yhteen. Hänen kätensä tärisivät pelosta. Sotilaat eivät jääneet odottamaan Emily pelinavausta, vaan hyökkäsivät.

Yhtäkkiä ilma kuitenkin kävi kylmäksi ja taivas tummui.