Betula pubescens, osa 93
Kapteeni Cranfot odotti teltan ulkopuolella.
”Mitä hänelle on tapahtunut?” Tom kysyi.
”Sen minäkin haluaisin tietää. Etsitään kapteeni Suomas”, Venir sanoi.
”Miranda saattaisi myös tietää jotakin”, Tom sanoi.
”Ja hän voisi tulla tänne pitämään huolta, ettei kenraali häiritä. Jos hän nyt malttaisi nukkua”, Venir sanoi.
Kapteenit määräsivät kenraalin henkivartiokaartin pitämään huolen, ettei kukaan päässyt häiritsemään kenraalia tämän levätessä. Kapteenit jättivät myös osan omista henkivartioista vartioimaan telttaansa. Sitten he lähtivät etsimään kapteeni Suomasta ja Mirandaa. He löysivät ensin Mirandan, joka oli huolehtimassa kenraalin tavaroista sekä teltan pystytyksestä.
”Kenraali on aika väsynyt”, Venir sanoi.
”Tapahtuiko matkalla tänne jotakin”, Tom kysyi.
”Minun tietääkseni ei ole tapahtunut mitään yhtä yksittäisitä asiaa, joka olisi kenraalin väsyttänyt. Hän vain huolehtii liikaa kaikesta eikä osaa delegoida asioita alaisilleen. Ei edes kapteeni Suomasille, jonka kenraali otti sitä varten avukseen, että hänellä olisi enemmän aikaa miettiä suuria linjoja ja kapteeni voisi tehdä joukkojen päivittäisten liikkeiden suunnittelun. Kenraali ei kuitenkaan malttanut pysyä erossa joukkojen päivittäisestä käskyttämisestä”, Miranda sanoi.
”Osaatko sanoa, missä kapteeni Suomasin voisi löytää?” Tom kysyi.
”Aikaisemmin hän kulki huoltojoukon mukana. Ehkä hän on edelleen siellä”, Miranda vastasi.
”Kiitos. Etsimme häntä sieltä”, Tom sanoi.
”Yrittäisittekö keksiä jotakin, jolla kenraali saisi energiansa takaisin?” Miranda kysyi.
Kapteenit vilkaisivat toisiaan.
”Sitä taidamme tehdä”, Tom vastasi.
”Ensimmäiseksi hänen täytyy nukkua. Jätimme hänet meidän telttaamme, jos hän malttaisi siellä levätä”, Venir sanoi.
”Hyvä, kiitoksia, kapteenit”, Miranda sanoi.
”Sinäkin voisit mennä sinne pitämään kenraalista huolta ja ennen kaikkea pitämään huolta siitä, ettei häntä häiritä”, Venir sanoi.
Miranda vilkaisi ympärillään olevia kenraalin teltan pystyttäjiä.
”Minulla on täällä vielä tehtävää”, Miranda sanoi.
”Luulen, että he osaavat yhden teltan pysyttää ilman sinuakin”, Venir sanoi.
Miranda epäröi ja katsoi vuorotellen molempia kapteeneja.
”Ehkäpä olette oikeassa, kapteenit. Menen kenraalin luokse”, Miranda sanoi.
”Hyvä”, Venir sanoi.
”Me puolestamme etsimme kapteeni Suomasin”, Tom sanoi.
torstai 2. tammikuuta 2020
torstai 26. joulukuuta 2019
Gyllenlaes III
Betula pubescens, osa 92
Lopulta myös Kenraali Netronovan johtama kuolleiden armeijan pääjoukko saapui Gyllenlaesiin. Ensin saapuivat pääjoukon tiedustelijat ja kärkiosasto ja sitten suurimmat taisteluosastot. Näiden jälkeen tulivat huoltojoukot sekä Tammen seuraajat. Myös kenraali Netronovan avustaja Miranda tuli huoltojoukkojen mukana yhdessä kenraalin tavaroiden kanssa. Viimeisenä seurasivat jälkijoukko sekä itse kenraali.
Ensimmäisenä Gyllenlaesiin saavuttuaan kenraali halusi kuulla etujoukon kapteenien raportin ja saapui tätä varten kapteenien telttaan. Kenraali näytti uupuneelta. Hän vain lysähti tuoliin ja ei saanut itseään enää suoristettua.
”Kapteenit, mikä täällä on tilanne?” Edkar kysyi.
”Herra kenraali, olemme eristäneet kaupungin ja kaivosalueen ja valmistelleet puolustusasemia teiden hallussapitoa varten”, Venir vastasi.
”Herra kenraali, olemme myös tiedustelleet lähimpiä mahdollisia paikkoja, joista voisimme löytää puuta piirityslaitteita varten”, Tom vastasi.
”Hyvä, hyvä”, Edkar sanoi.
Kenraali vajosi ajatuksiinsa. Kapteenit odottivat, että kenraali jakaisi käskyt, mutta lopulta alkoi näyttää siltä, ettei kenraalilla ollut mitään käskyjä annettavana.
”Herra kenraali, miten jatkamme tästä eteenpäin?” Venir kysyi.
Edkar palasi ajatusmaailmoistaan takaisin todellisuuteen ja haiskeli vähän aikaa vastaustaan.
”Jatkakaa vain samaan malliin”, Edkar sanoi.
”Eli rakennamme suojavarustuksia ja yritämme etsiä puuta?” Tom kysyi.
”Vaikka”, Edkar sanoi.
Kapteenit vilkaisivat tosiaan. Molemmat tulivat sellaiseen loppuajatukseen, ettei kenraalista saisi enää enempää irti ennen kuin tämä olisi levännyt.
”Selvä, herra kenraali”, Tom sanoi.
Kapteeni Cranfot lähti teltasta.
”Voitte levätä täällä, kunnes oma telttanne saadaan pystytettyä, herra kenraali”, Venir sanoi.
Kenraali tuijotti kapteenia.
”Näytänkö siltä, että tarvitsen lepoa?” Edkar kysyi.
”Haluatko rehellisen vastauksen, herra kenraali?” Venir kysyi.
Kenraali mietti hetken.
”Haluan rehellisen vastauksen”, Edkar vastasi.
”Näytätte siltä, että ette olisi nukkunut viikkokausiin. Levätkää nyt. Meillä on tärkeitä päiviä tulossa ja tarvitsemme sinut täysissä voimissasi”, Venir sanoi.
Edkar käänsi katseensa pois kapteenista. Oikeasti hän ei olisi halunnut kuulla rehellistä vastausta.
”Voitte käyttää minun petiäni. Se on tuo tuossa. Järjestän niin, että saatte olla täällä rauhassa”, Venir sanoi.
Kapteeni Kallas lähti teltasta ja jätti kenraali Netronovan yksin.
Lopulta myös Kenraali Netronovan johtama kuolleiden armeijan pääjoukko saapui Gyllenlaesiin. Ensin saapuivat pääjoukon tiedustelijat ja kärkiosasto ja sitten suurimmat taisteluosastot. Näiden jälkeen tulivat huoltojoukot sekä Tammen seuraajat. Myös kenraali Netronovan avustaja Miranda tuli huoltojoukkojen mukana yhdessä kenraalin tavaroiden kanssa. Viimeisenä seurasivat jälkijoukko sekä itse kenraali.
Ensimmäisenä Gyllenlaesiin saavuttuaan kenraali halusi kuulla etujoukon kapteenien raportin ja saapui tätä varten kapteenien telttaan. Kenraali näytti uupuneelta. Hän vain lysähti tuoliin ja ei saanut itseään enää suoristettua.
”Kapteenit, mikä täällä on tilanne?” Edkar kysyi.
”Herra kenraali, olemme eristäneet kaupungin ja kaivosalueen ja valmistelleet puolustusasemia teiden hallussapitoa varten”, Venir vastasi.
”Herra kenraali, olemme myös tiedustelleet lähimpiä mahdollisia paikkoja, joista voisimme löytää puuta piirityslaitteita varten”, Tom vastasi.
”Hyvä, hyvä”, Edkar sanoi.
Kenraali vajosi ajatuksiinsa. Kapteenit odottivat, että kenraali jakaisi käskyt, mutta lopulta alkoi näyttää siltä, ettei kenraalilla ollut mitään käskyjä annettavana.
”Herra kenraali, miten jatkamme tästä eteenpäin?” Venir kysyi.
Edkar palasi ajatusmaailmoistaan takaisin todellisuuteen ja haiskeli vähän aikaa vastaustaan.
”Jatkakaa vain samaan malliin”, Edkar sanoi.
”Eli rakennamme suojavarustuksia ja yritämme etsiä puuta?” Tom kysyi.
”Vaikka”, Edkar sanoi.
Kapteenit vilkaisivat tosiaan. Molemmat tulivat sellaiseen loppuajatukseen, ettei kenraalista saisi enää enempää irti ennen kuin tämä olisi levännyt.
”Selvä, herra kenraali”, Tom sanoi.
Kapteeni Cranfot lähti teltasta.
”Voitte levätä täällä, kunnes oma telttanne saadaan pystytettyä, herra kenraali”, Venir sanoi.
Kenraali tuijotti kapteenia.
”Näytänkö siltä, että tarvitsen lepoa?” Edkar kysyi.
”Haluatko rehellisen vastauksen, herra kenraali?” Venir kysyi.
Kenraali mietti hetken.
”Haluan rehellisen vastauksen”, Edkar vastasi.
”Näytätte siltä, että ette olisi nukkunut viikkokausiin. Levätkää nyt. Meillä on tärkeitä päiviä tulossa ja tarvitsemme sinut täysissä voimissasi”, Venir sanoi.
Edkar käänsi katseensa pois kapteenista. Oikeasti hän ei olisi halunnut kuulla rehellistä vastausta.
”Voitte käyttää minun petiäni. Se on tuo tuossa. Järjestän niin, että saatte olla täällä rauhassa”, Venir sanoi.
Kapteeni Kallas lähti teltasta ja jätti kenraali Netronovan yksin.
torstai 19. joulukuuta 2019
Gyllenlaes II
Betula pubescens, osa 91
Kapteenien johdolla etujoukko katkaisi kaikki yhteyden Gyllenburhiin ja sen vierellä olevaan kaivosalueeseen. Alue oli pääasiassa tasankoa, mutta vuorten juuressa oli myös muutama sola, joihin kapteenit asettivat vartion. Netronovalaiset eivät juurikaan kohdanneet vastarintaa keisarikuntalaisten suunnalta. Keisarikuntalaiset katsoivat parhaaksi vain odottaa keisarikunnan armeijoiden saapumista ja antaa netronovalaisten väsyttää itsensä piirityksellä. Kaupunkilaisten ei kannattanutkaan yrittää taistella yksin, sillä kuolleiden armeija oli iso ja jo taisteluissa kokenut.
Toinen syy gyllenburhilaisten taktiikkaan olivat kaivoskaupungin muurit, jotka olivat korkeat ja se seikka, ettei netronovalaisilla ei juurikaan ollut piirityskalustoa. Kaivoksen ja kaupungin tarpeet olivat myös kuluttaneet lähes kaiken puun lähistöltä, joten piirityskaluston rakentamiseen tarvittavien materiaalien hankkiminen tulisi olemaan työlästä. Puun etsimiseksi kapteenit lähettivät ympäristöön tiedustelijoita, mutta lähistöltä löytyi vain yksittäisiä puita sieltä täältä sekä joitakin hedelmäpuutarhoja. Suurien piirityslaitteiden rakentaminen vaati siis puun tuomista kaukaa kaupungista. Siihen netronovalaisilla ei ollut juurikaan aikaa.
”Tulee olemaan työlästä hankkia riittävästi puuta edes soihtuja ja nuotioita varten. Puhumattakaan siitä, jos haluamme rakentaa jotakin itsemme puolustamiseksi tai hyökkäyksen tuoksi”, Tom sanoi.
”Ainoa mahdollisuus on lähettää miehiä hakemaan puuta kauempana olevista metsistä. Puolustusvarustuksia voi onneksi rakentaa myös maasta ja kivestä. Niitä molempia täällä riittää”, Venir sanoi.
”Kaivaminen ja kivien kantaminen nekin vievät aikaa. Ja eivät tuo kaupungin valloitusta yhtään lähemmäksi”, Tom sanoi.
”Meidänhän on tarkoituskin jäädä tänne, joten ajankäytössä ei kannata säästellä”, Venir sanoi.
”Kunhan vain ehtisimme valloittaa kaupungin ennen keisarikunnan armeijoiden saapumista”, Tom sanoi.
”Niin. Aika ei ole puolellamme”, Venir sanoi.
Pääjoukkoa odotellessa etujoukko ryhtyi rakentamaan pieniä puolustusvarustuksia Gyllenburhista pois johtavien teiden hallussa pitämiseksi. Teiden molemmin puolin rakennettiin pienet varustukset ja tie suljettiin raskailla puomeilla, joihin he käyttivät järeimpiä puita, joita olivat löytäneet. Paljoakaan puomit eivät estäisi hyökkäystä, mutta ainakaan kukaan ei voisi suoraan ratsastaa tietä pitkin kaupunkiin. Itse varustukset sen sijaan kohosivat jo parissa päivässä ympäröivän tasangon yläpuolelle ja antoivat heti pienen etulyöntiaseman puolustajille. Vaikutusta lisättiin kaivamalla varustusten eteen ojat. Ojista kaivettu maa käytettiin varustusten rakennusaineena.
”Ei tämä paljoa ole, mutta parempi kuin ei mitään”, Tom sanoi.
”Toivottavasti kenraali on samaa mieltä”, Venir sanoi.
”Hän päässee pian kertomaan mielipiteensä”, Tom sanoi.
”Kunhan pääjoukko nyt ehtii tänne”, Venir sanoi
Kapteenit saivat odottaa kenraalia vielä seuraavaan päivään asti.
Kapteenien johdolla etujoukko katkaisi kaikki yhteyden Gyllenburhiin ja sen vierellä olevaan kaivosalueeseen. Alue oli pääasiassa tasankoa, mutta vuorten juuressa oli myös muutama sola, joihin kapteenit asettivat vartion. Netronovalaiset eivät juurikaan kohdanneet vastarintaa keisarikuntalaisten suunnalta. Keisarikuntalaiset katsoivat parhaaksi vain odottaa keisarikunnan armeijoiden saapumista ja antaa netronovalaisten väsyttää itsensä piirityksellä. Kaupunkilaisten ei kannattanutkaan yrittää taistella yksin, sillä kuolleiden armeija oli iso ja jo taisteluissa kokenut.
Toinen syy gyllenburhilaisten taktiikkaan olivat kaivoskaupungin muurit, jotka olivat korkeat ja se seikka, ettei netronovalaisilla ei juurikaan ollut piirityskalustoa. Kaivoksen ja kaupungin tarpeet olivat myös kuluttaneet lähes kaiken puun lähistöltä, joten piirityskaluston rakentamiseen tarvittavien materiaalien hankkiminen tulisi olemaan työlästä. Puun etsimiseksi kapteenit lähettivät ympäristöön tiedustelijoita, mutta lähistöltä löytyi vain yksittäisiä puita sieltä täältä sekä joitakin hedelmäpuutarhoja. Suurien piirityslaitteiden rakentaminen vaati siis puun tuomista kaukaa kaupungista. Siihen netronovalaisilla ei ollut juurikaan aikaa.
”Tulee olemaan työlästä hankkia riittävästi puuta edes soihtuja ja nuotioita varten. Puhumattakaan siitä, jos haluamme rakentaa jotakin itsemme puolustamiseksi tai hyökkäyksen tuoksi”, Tom sanoi.
”Ainoa mahdollisuus on lähettää miehiä hakemaan puuta kauempana olevista metsistä. Puolustusvarustuksia voi onneksi rakentaa myös maasta ja kivestä. Niitä molempia täällä riittää”, Venir sanoi.
”Kaivaminen ja kivien kantaminen nekin vievät aikaa. Ja eivät tuo kaupungin valloitusta yhtään lähemmäksi”, Tom sanoi.
”Meidänhän on tarkoituskin jäädä tänne, joten ajankäytössä ei kannata säästellä”, Venir sanoi.
”Kunhan vain ehtisimme valloittaa kaupungin ennen keisarikunnan armeijoiden saapumista”, Tom sanoi.
”Niin. Aika ei ole puolellamme”, Venir sanoi.
Pääjoukkoa odotellessa etujoukko ryhtyi rakentamaan pieniä puolustusvarustuksia Gyllenburhista pois johtavien teiden hallussa pitämiseksi. Teiden molemmin puolin rakennettiin pienet varustukset ja tie suljettiin raskailla puomeilla, joihin he käyttivät järeimpiä puita, joita olivat löytäneet. Paljoakaan puomit eivät estäisi hyökkäystä, mutta ainakaan kukaan ei voisi suoraan ratsastaa tietä pitkin kaupunkiin. Itse varustukset sen sijaan kohosivat jo parissa päivässä ympäröivän tasangon yläpuolelle ja antoivat heti pienen etulyöntiaseman puolustajille. Vaikutusta lisättiin kaivamalla varustusten eteen ojat. Ojista kaivettu maa käytettiin varustusten rakennusaineena.
”Ei tämä paljoa ole, mutta parempi kuin ei mitään”, Tom sanoi.
”Toivottavasti kenraali on samaa mieltä”, Venir sanoi.
”Hän päässee pian kertomaan mielipiteensä”, Tom sanoi.
”Kunhan pääjoukko nyt ehtii tänne”, Venir sanoi
Kapteenit saivat odottaa kenraalia vielä seuraavaan päivään asti.
torstai 12. joulukuuta 2019
Gyllenlaes
Betula pubescens, osa 90
Kapteenien Kallaksen ja Cranfotin johtama etujoukko saavutti Gyllenburhin ympärillä olevan tasangon ensimmäisenä. Usein kuultiin puhuttavan Gyllenburhin tasangosta, mutta paikalliset kutsuivat aluetta Gyllenlaesiksi, koska siellä oli useita kaupunkilaisten yhteislaitumia. Tasanko oli hieman kalteva, koska se nousi kohti vuoria, joita vasten kaupunki oli rakennettu. Se kuitenkin erottui selvästi vuorten juurella olevista kukkuloista, jollaisille Gyllenburhkin oli rakennettu. Kaupungista ja vuorista kauemmaksi mentäessä tasanko tasoittui ja jatkui kunnes Trenosin jokilaakso alkoi. Jokilaakson merkkinä olivat pienet suot ja niistä lähtevät pienet purot joet, jotka kuljettivat tasangolle tulevat sadeveden Trenosiin.
Tavallisena päivänä he olisivat nähneet paljon liikettä, mutta nyt Gyllenlaes oli tyhjä. Kaupunkilaiset olivat vieneet eläimensä joko pois kauemmaksi maaseudulle tai sitten ne olivat kaupungin muurien sisäpuolella. Myöskään kauppiaat tai lähiseudun asukkaat eivät kulkeneet teillä kohti kaupunkia tai sieltä pois. Kaikki olivat joko sisällä kaupungissa, lähteneet kauemmaksi etelään tai piiloutuneet.
”Ainakaan meidän ei tarvitse varoa yllätyksen menetystä”, Tom sanoi.
”Niin, sitä etua meillä ei ole ollut enää vähään aikaan”, Venir sanoi.
Kapteenit eivät tienneet olivatko kauaksi näkyneet poltettujen maatalojen savupatsaat paljastaneet heidät vai oliko jostakin sotilaiden ryöstöretkestä jäänyt todistajia. Sen he tiesivät, että kaupunki ja koko heitä ympäröivä lähiseutu tiesi kuolleiden armeijan olevan tulossa ja kaupunki oli varustautunut piiritykseen. Suuren keisarikunnan armeija oli myös varmasti saanut jo tiedon kaivoskaupunkia uhkaavasta vaarasta ja oli vain ajan kysymys milloin keisarikunnan joukkoja alkaisi saapua paikalle.
”Kuinkahan kauan kaupunki on ehtinyt varustautua piiritykseen?” Tom kysyi.
”Jospa tiedustelijat osaavat kertoa sen. Tästä katsottuna näyttäisi kuitenkin siltä, että kaupunkilaisilla on ollut hyvin aikaa”, Venir vastasi.
”Niin, piirityksestä voi tulla vaikea”, Tom sanoi.
”Sitä minäkin pelkään. Edes pienen yllätyksen kanssa kaikki olisi ollut paljon helpompaa”, Venir sanoi.
”Mutta vaikka kuinka olisimme päässeet tänne ilman että kukaan olisi huomannut, olisi kaupungin omalla vartiojoukolla ollut hyvin aikaa polttaa lähes kaikki pellot ja teljetä kaupungin portit”, Tom sanoi.
”Niin, kaupungin valtaaminen on vaikeaa joka tapauksessa”, Venir sanoi.
Kapteenit kävelivät pitkin kapeaa tietä, joka kulki kahden laitumen välissä. Seutu oli lähes täysin tasaista lukuun ottamatta aitoja ja ojia sekä siellä täällä olevia pieniä mökkejä ja latoja.
”Tämä näyttää vähän liikaakin taistelukentältä”, Tom sanoi.
”Niin näyttää. Tasanko tuntuu vain odottavat armeijoita saapuvaksi”, Venir sanoi.
”Ja kun piiritämme kaupunkia, meillä ei ole mitään suojaa keisarikunnan hyökkäystä vastaan”, Tom sanoi.
”Toivottavasti olemme ennen sitä päässeet sisälle kaupunkiin”, Venir sanoi.
”Mutta miten pääsemme sinne?” Tom kysyi.
”Toivon, että kenraali on keksinyt siihen jonkin ratkaisun siihen mennessä, kun hän ehtii tänne”, Venir vastasi.
”Eli hänellä on pari päivää aikaa miettiä”, Tom sanoi.
Kapteenien Kallaksen ja Cranfotin johtama etujoukko saavutti Gyllenburhin ympärillä olevan tasangon ensimmäisenä. Usein kuultiin puhuttavan Gyllenburhin tasangosta, mutta paikalliset kutsuivat aluetta Gyllenlaesiksi, koska siellä oli useita kaupunkilaisten yhteislaitumia. Tasanko oli hieman kalteva, koska se nousi kohti vuoria, joita vasten kaupunki oli rakennettu. Se kuitenkin erottui selvästi vuorten juurella olevista kukkuloista, jollaisille Gyllenburhkin oli rakennettu. Kaupungista ja vuorista kauemmaksi mentäessä tasanko tasoittui ja jatkui kunnes Trenosin jokilaakso alkoi. Jokilaakson merkkinä olivat pienet suot ja niistä lähtevät pienet purot joet, jotka kuljettivat tasangolle tulevat sadeveden Trenosiin.
Tavallisena päivänä he olisivat nähneet paljon liikettä, mutta nyt Gyllenlaes oli tyhjä. Kaupunkilaiset olivat vieneet eläimensä joko pois kauemmaksi maaseudulle tai sitten ne olivat kaupungin muurien sisäpuolella. Myöskään kauppiaat tai lähiseudun asukkaat eivät kulkeneet teillä kohti kaupunkia tai sieltä pois. Kaikki olivat joko sisällä kaupungissa, lähteneet kauemmaksi etelään tai piiloutuneet.
”Ainakaan meidän ei tarvitse varoa yllätyksen menetystä”, Tom sanoi.
”Niin, sitä etua meillä ei ole ollut enää vähään aikaan”, Venir sanoi.
Kapteenit eivät tienneet olivatko kauaksi näkyneet poltettujen maatalojen savupatsaat paljastaneet heidät vai oliko jostakin sotilaiden ryöstöretkestä jäänyt todistajia. Sen he tiesivät, että kaupunki ja koko heitä ympäröivä lähiseutu tiesi kuolleiden armeijan olevan tulossa ja kaupunki oli varustautunut piiritykseen. Suuren keisarikunnan armeija oli myös varmasti saanut jo tiedon kaivoskaupunkia uhkaavasta vaarasta ja oli vain ajan kysymys milloin keisarikunnan joukkoja alkaisi saapua paikalle.
”Kuinkahan kauan kaupunki on ehtinyt varustautua piiritykseen?” Tom kysyi.
”Jospa tiedustelijat osaavat kertoa sen. Tästä katsottuna näyttäisi kuitenkin siltä, että kaupunkilaisilla on ollut hyvin aikaa”, Venir vastasi.
”Niin, piirityksestä voi tulla vaikea”, Tom sanoi.
”Sitä minäkin pelkään. Edes pienen yllätyksen kanssa kaikki olisi ollut paljon helpompaa”, Venir sanoi.
”Mutta vaikka kuinka olisimme päässeet tänne ilman että kukaan olisi huomannut, olisi kaupungin omalla vartiojoukolla ollut hyvin aikaa polttaa lähes kaikki pellot ja teljetä kaupungin portit”, Tom sanoi.
”Niin, kaupungin valtaaminen on vaikeaa joka tapauksessa”, Venir sanoi.
Kapteenit kävelivät pitkin kapeaa tietä, joka kulki kahden laitumen välissä. Seutu oli lähes täysin tasaista lukuun ottamatta aitoja ja ojia sekä siellä täällä olevia pieniä mökkejä ja latoja.
”Tämä näyttää vähän liikaakin taistelukentältä”, Tom sanoi.
”Niin näyttää. Tasanko tuntuu vain odottavat armeijoita saapuvaksi”, Venir sanoi.
”Ja kun piiritämme kaupunkia, meillä ei ole mitään suojaa keisarikunnan hyökkäystä vastaan”, Tom sanoi.
”Toivottavasti olemme ennen sitä päässeet sisälle kaupunkiin”, Venir sanoi.
”Mutta miten pääsemme sinne?” Tom kysyi.
”Toivon, että kenraali on keksinyt siihen jonkin ratkaisun siihen mennessä, kun hän ehtii tänne”, Venir vastasi.
”Eli hänellä on pari päivää aikaa miettiä”, Tom sanoi.
torstai 5. joulukuuta 2019
Tie etelään XI
Betula pubescens, osa 89
Kapteeni Kallas katseli pienen metsikön laidasta jälleen yhtä taloa, joka oli tulessa. Hän ei ollut antanut käskyä eikä niin ollut tehnyt myöskään kapteeni Cranfot. Kumpikaan ei ollut antanut sotilaille edes lupaa poistua ryhmityksestä. Nämä olivat toimineet ilman lupaa ja käyneet ryöstämässä maatalon. Paikalliset asukkaat olivat nousseet vastarintaan ja tappelun aikana joku sotilaista sytytti talon tuleen. Sotilaat olivat tappaneet kaikki todistajat, mutta sillä ei ollut paljoakaan merkitystä. Palavan talon savupatsas näkyisi kauaksi.
Kapteeni Cranfot käveli Kallaksen luokse. Hän oli koonnut kaikki maatalon ryöstöön osallistuneet sotilaat ja lähettänyt heidät pääjoukon luokse. Etujoukossa tarvittiin vain sellaisia sotilaita, jotka tottelivat käskyjä ja eivät ottaneet turhia riskejä.
”Emme voi mitään sille, jos suoria käskyjä ei totella”, Tom sanoi.
”Emmekä mitään meitä ylempien antamille käskyille”, Venir sanoi.
Cranfot hymähti. Kallas oli kertonut aikaisemmasta keskustelustaan kenraali Netronovan kanssa. Toista vastaavanlaista keskustelua Cranfot oli ollut itse todistamassa. Vaikka kapteeni Cranfot oli kenraalin kanssa samaa mieltä etenemisnopeuden tärkeydestä, niin myös hän oli sitä mieltä, ettei sotilaille kannattanut antaa täysin vapaita käsiä. Se ei koskaan johtanut hyvään lopputulokseen.
”Poltettu maa”, Venir sanoi.
”Mitä?” Tom kysyi.
”Poltettu maa. Se tästä on tulossa”, Venir vastasi.
”Ei kai nyt ihan vielä”, Tom sanoi.
”Talo kerrallaan se tapahtuu. Ensin me ja kohta täällä on jo toinen armeija paikalla”, Venir sanoi.
”Mikä armeija meidän perässämme tänne tulisi?” Tom kysyi.
”Keisarikunnan armeija ainakin”, Venir vastasi.
”He tuskin polttavat omia maitaan”, Tom sanoi.
”Sekasorto houkuttelee aina ryöstelyyn ja emme tiedä miten kauaksi tuo savupatsas näkyy”, Venir sanoi.
Kapteenit katselivat palavasta talosta nousevaa savua, joka tuntui kohoavan vain yhä korkeammalle kohti aurinkoa.
”Mitenhän kauaksi tuo savu oikein näkyy?” Tom kysyi.
”Miten kauaksi tahansa näkyykin, niin luulen sen olevan meidän kannaltamme liian kauas”, Venir vastasi.
”Niin saattaa olla”, Tom sanoi.
Kapteeni Kallas huokaisi ja pudisteli päätään.
”Ei kai yhden maalaistalon palaminen sinua näin paina?” Tom kysyi.
”Ei, ei yhden”, Venir vastasi.
”Mikä sitten?” Tom kysyi.
”Minua vain surettaa se, miten aina eniten kärsivät ne, jotka ovat tästä kaikesta sivullisia. Ne, jotka vain haluaisivat rauhassa elää omaa elämäänsä. Kasvattaa lapsiaan, karjaansa ja viljaansa. Heidän unelmansa nousevat tuhkana kohti taivasta”, Venir vastasi.
Cranfot katseli mietteliäänä palavaa maatilaa. Kallas oli sanonut ääneen ikävän totuuden, joka piti valitettavan hyvin paikkansa. Kapteeni Cranfot toivoi, että voisi tehdä asialle jotakin. Hän tiesi, ettei kaikkea voinut muuttaa kerralla. Mutta jos voisi tehdä edes jotakin pientä, joka tekisi maailmasta vähän paremman paikan. Pieni hyvä voisi itää ja saada aikaan paljon hyvää tulevaisuudessa.
Kapteeni Kallas katseli pienen metsikön laidasta jälleen yhtä taloa, joka oli tulessa. Hän ei ollut antanut käskyä eikä niin ollut tehnyt myöskään kapteeni Cranfot. Kumpikaan ei ollut antanut sotilaille edes lupaa poistua ryhmityksestä. Nämä olivat toimineet ilman lupaa ja käyneet ryöstämässä maatalon. Paikalliset asukkaat olivat nousseet vastarintaan ja tappelun aikana joku sotilaista sytytti talon tuleen. Sotilaat olivat tappaneet kaikki todistajat, mutta sillä ei ollut paljoakaan merkitystä. Palavan talon savupatsas näkyisi kauaksi.
Kapteeni Cranfot käveli Kallaksen luokse. Hän oli koonnut kaikki maatalon ryöstöön osallistuneet sotilaat ja lähettänyt heidät pääjoukon luokse. Etujoukossa tarvittiin vain sellaisia sotilaita, jotka tottelivat käskyjä ja eivät ottaneet turhia riskejä.
”Emme voi mitään sille, jos suoria käskyjä ei totella”, Tom sanoi.
”Emmekä mitään meitä ylempien antamille käskyille”, Venir sanoi.
Cranfot hymähti. Kallas oli kertonut aikaisemmasta keskustelustaan kenraali Netronovan kanssa. Toista vastaavanlaista keskustelua Cranfot oli ollut itse todistamassa. Vaikka kapteeni Cranfot oli kenraalin kanssa samaa mieltä etenemisnopeuden tärkeydestä, niin myös hän oli sitä mieltä, ettei sotilaille kannattanut antaa täysin vapaita käsiä. Se ei koskaan johtanut hyvään lopputulokseen.
”Poltettu maa”, Venir sanoi.
”Mitä?” Tom kysyi.
”Poltettu maa. Se tästä on tulossa”, Venir vastasi.
”Ei kai nyt ihan vielä”, Tom sanoi.
”Talo kerrallaan se tapahtuu. Ensin me ja kohta täällä on jo toinen armeija paikalla”, Venir sanoi.
”Mikä armeija meidän perässämme tänne tulisi?” Tom kysyi.
”Keisarikunnan armeija ainakin”, Venir vastasi.
”He tuskin polttavat omia maitaan”, Tom sanoi.
”Sekasorto houkuttelee aina ryöstelyyn ja emme tiedä miten kauaksi tuo savupatsas näkyy”, Venir sanoi.
Kapteenit katselivat palavasta talosta nousevaa savua, joka tuntui kohoavan vain yhä korkeammalle kohti aurinkoa.
”Mitenhän kauaksi tuo savu oikein näkyy?” Tom kysyi.
”Miten kauaksi tahansa näkyykin, niin luulen sen olevan meidän kannaltamme liian kauas”, Venir vastasi.
”Niin saattaa olla”, Tom sanoi.
Kapteeni Kallas huokaisi ja pudisteli päätään.
”Ei kai yhden maalaistalon palaminen sinua näin paina?” Tom kysyi.
”Ei, ei yhden”, Venir vastasi.
”Mikä sitten?” Tom kysyi.
”Minua vain surettaa se, miten aina eniten kärsivät ne, jotka ovat tästä kaikesta sivullisia. Ne, jotka vain haluaisivat rauhassa elää omaa elämäänsä. Kasvattaa lapsiaan, karjaansa ja viljaansa. Heidän unelmansa nousevat tuhkana kohti taivasta”, Venir vastasi.
Cranfot katseli mietteliäänä palavaa maatilaa. Kallas oli sanonut ääneen ikävän totuuden, joka piti valitettavan hyvin paikkansa. Kapteeni Cranfot toivoi, että voisi tehdä asialle jotakin. Hän tiesi, ettei kaikkea voinut muuttaa kerralla. Mutta jos voisi tehdä edes jotakin pientä, joka tekisi maailmasta vähän paremman paikan. Pieni hyvä voisi itää ja saada aikaan paljon hyvää tulevaisuudessa.
torstai 28. marraskuuta 2019
Tie etelään X
Betula pubescens, osa 88
Mitä etelämmäksi kuolleiden armeija eteni, sitä harvemmaksi metsät kävivät. Lopulta kävi mahdottomaksi sekä suunnata kohti Gyllenburhia että pysytellä piilossa keisarikunnan asukkailta. Niinpä kenraali Netronova päätti vaihtaa taktiikkaa täysin toiseen. Jatkossa ei yritettäisi pysyä piilossa, mutta myöskään ei pitänyt päästää ketään elossa kertomaan siitä, että Netronovalan armeija oli liikkumassa alueella.
Kaikki eivät pitäneet uutta toimitapaa hyvänä, koska se johti herkästi satunnaiseen ryöstelyyn ja sitä kautta siviilien turhaan tappamiseen. Tämä saattaisi kostautua myöhemmin. Erityisesti tätä mieltä oli kapteeni Kallas.
Kapteeni oli tullut puhumaan asiasta kenraali Netronovan kanssa, joka oli teltassaan tutkimassa tuoreimpia tiedusteluraportteja.
”Herra kenraali, toivoisin, että harkitsisit vielä uudestaan”, Venir sanoi.
”Luulin, että tämä asia oli jo loppuun käsitelty. Meillä ei ole varaa olla hellämielisiä”, Edkar sanoi.
”Herra kenraali, pelkään, ettei meillä ole myöskään varaa olla ylettömän raakoja”, Venir sanoi.
”Sota on ylettömän raakaa. On aina ollut ja tulee aina olemaan”, Edkar sanoi.
”Mutta tarvitseeko meidän muuttua sellaisiksi raakalaisiksi ja hirviöiksi, joina keisarikuntalaiset meitä pitävät?” Venir kysyi.
Kenraali nosti katseensa kapteeniin, mutta ei hetkeen sanonut mitään.
”Meistä ei koskaan tule sellaisia hirviötä, jollaisia keisarikuntalaiset ovat”, Edkar sanoi.
”Toivottavasti ei, herra kenraali”, Venir sanoi.
Kapteeni Kallas tiesi, että oli vain suututtanut kenraalin. Tämän päätä ei saanut enää käännettyä.
”Pyydän lupaa poistua”, Venir sanoi.
”Voit mennä”, Edkar sanoi.
Kapteeni Kallas teki kunniaa kenraalille ja poistui teltasta. Kapteenin sanat jäivät vaivaamaan kenraalia eikä hän kyennyt enää keskittymään tiedusteluraportteihin. Tämän huomasi myös Miranda, joka tuli vähän ajan päästä telttaan tuomaan kenraalille keittämäänsä yrttijuomaa.
”Herra kenraali, onko jokin vialla?” Miranda kysyi.
”Ei sen suuremmin. Vain jokin, mitä kapteeni Kallas sanoi, jäi kaivamaan mieltäni”, Edkar sanoi.
”Toivottavasti ette riidelleet kapteeni kanssa. Hänhän on paras alaisesi”, Miranda sanoi.
Kenraali Netronova olisi halunnut sanoa Mirandalle vastaan, mutta hän tiesi palvelijansa olevan oikeassa.
”Niin hän taitaa olla”, Edkar sanoi.
”Ette kuitenkaan halunneet häntä avustamaan itseäsi, vaan valitsitte kapteeni Suomaksen”, Miranda sanoi.
”Ajattelin, että Kallaksen kyvyt ovat paremmassa käytössä muualla”, Edkar sanoi.
”Tosin, jos olette eri mieltä jostakin asiasta, niin on ehkä hyvä, jos saatte hieman välimatkaa toisistanne”, Miranda sanoi.
”Niin, ehkäpä. Kallas pärjää varmasti hyvin kapteeni Cranfotin kanssa”, Edkar sanoi.
Mitä etelämmäksi kuolleiden armeija eteni, sitä harvemmaksi metsät kävivät. Lopulta kävi mahdottomaksi sekä suunnata kohti Gyllenburhia että pysytellä piilossa keisarikunnan asukkailta. Niinpä kenraali Netronova päätti vaihtaa taktiikkaa täysin toiseen. Jatkossa ei yritettäisi pysyä piilossa, mutta myöskään ei pitänyt päästää ketään elossa kertomaan siitä, että Netronovalan armeija oli liikkumassa alueella.
Kaikki eivät pitäneet uutta toimitapaa hyvänä, koska se johti herkästi satunnaiseen ryöstelyyn ja sitä kautta siviilien turhaan tappamiseen. Tämä saattaisi kostautua myöhemmin. Erityisesti tätä mieltä oli kapteeni Kallas.
Kapteeni oli tullut puhumaan asiasta kenraali Netronovan kanssa, joka oli teltassaan tutkimassa tuoreimpia tiedusteluraportteja.
”Herra kenraali, toivoisin, että harkitsisit vielä uudestaan”, Venir sanoi.
”Luulin, että tämä asia oli jo loppuun käsitelty. Meillä ei ole varaa olla hellämielisiä”, Edkar sanoi.
”Herra kenraali, pelkään, ettei meillä ole myöskään varaa olla ylettömän raakoja”, Venir sanoi.
”Sota on ylettömän raakaa. On aina ollut ja tulee aina olemaan”, Edkar sanoi.
”Mutta tarvitseeko meidän muuttua sellaisiksi raakalaisiksi ja hirviöiksi, joina keisarikuntalaiset meitä pitävät?” Venir kysyi.
Kenraali nosti katseensa kapteeniin, mutta ei hetkeen sanonut mitään.
”Meistä ei koskaan tule sellaisia hirviötä, jollaisia keisarikuntalaiset ovat”, Edkar sanoi.
”Toivottavasti ei, herra kenraali”, Venir sanoi.
Kapteeni Kallas tiesi, että oli vain suututtanut kenraalin. Tämän päätä ei saanut enää käännettyä.
”Pyydän lupaa poistua”, Venir sanoi.
”Voit mennä”, Edkar sanoi.
Kapteeni Kallas teki kunniaa kenraalille ja poistui teltasta. Kapteenin sanat jäivät vaivaamaan kenraalia eikä hän kyennyt enää keskittymään tiedusteluraportteihin. Tämän huomasi myös Miranda, joka tuli vähän ajan päästä telttaan tuomaan kenraalille keittämäänsä yrttijuomaa.
”Herra kenraali, onko jokin vialla?” Miranda kysyi.
”Ei sen suuremmin. Vain jokin, mitä kapteeni Kallas sanoi, jäi kaivamaan mieltäni”, Edkar sanoi.
”Toivottavasti ette riidelleet kapteeni kanssa. Hänhän on paras alaisesi”, Miranda sanoi.
Kenraali Netronova olisi halunnut sanoa Mirandalle vastaan, mutta hän tiesi palvelijansa olevan oikeassa.
”Niin hän taitaa olla”, Edkar sanoi.
”Ette kuitenkaan halunneet häntä avustamaan itseäsi, vaan valitsitte kapteeni Suomaksen”, Miranda sanoi.
”Ajattelin, että Kallaksen kyvyt ovat paremmassa käytössä muualla”, Edkar sanoi.
”Tosin, jos olette eri mieltä jostakin asiasta, niin on ehkä hyvä, jos saatte hieman välimatkaa toisistanne”, Miranda sanoi.
”Niin, ehkäpä. Kallas pärjää varmasti hyvin kapteeni Cranfotin kanssa”, Edkar sanoi.
torstai 21. marraskuuta 2019
Tie etelään IX
Betula pubescens, osa 87
Kenraalin päätöksen jälkeen kuolleiden armeijan marssitahti kohti etelää oli muuttunut ripeämmäksi. Aikaa säästettiin tiedustelussa sekä jälkien peittelyssä. Armeija myös liikkui tiiviimmässä muodostelmassa, joka jätti harvempaa muodostelmaa syvemmän jäljen maastoon.
Nopeampi eteneminen paransi miehistön mielialaa. Metsässä kyykistelyn sijaan oltiin marssimassa vihdoin kohti määränpäätä. Harva tosin odotti mahdollisia edessä olevia taisteluita.
Yöksi armeija kuitenkin edelleen pysähtyi ja pystytti leirin. Aamun askareita valmistellut Miranda huomasi, että kenraalin teltasta tuli vielä valo ja meni katsomaan oliko kenraali vielä jalkeilla. Miranda löysikin kenraali Netronovan karttapöytänsä äärestä pohtimasta armeijan mahdollisia etenemisreittejä tuleville päiville.
“Herra kenraali, alkaa olla jo myöhä. Teidänkin on syytä levätä”, Miranda sanoi.
Kenraali hieman säpsähti kuullessaan Mirandan äänen. Hän ei ollut väsymykseltään kuullut avustajansa tulevan telttaan.
“Onko se jo myöhä?” Edkar kysyi.
“On, herra kenraali. Ulkona on ollut jo kauan pimeää ja sotilaat ovat jo nukkumassa”, Miranda sanoi.
Kenraali huokaisi ja hieroi väsyneitä silmiään. Sitten hän kääntyi kohti Mirandaa. Kenraali näytti väsyneeltä. Päivä oli todellakin ollut pitkä. Eikä vain päivä. Koko vuosi oli ollut pitkä.
“Toivottavasti aivan kaikki eivät ole nukkumassa”, Edkar sanoi.
Miranda naurahti.
“Vartijat ovat varmasti hereillä”, Miranda sanoi.
“Ja hyvässä lykyssä myös tarkkaavaisia”, Edkar sanoin.
“Niin, herra kenraali”, Miranda sanoi.
Kenraali kääntyi takaisin karttojensa ääreen.
“Jonkun on kuitenkin tehtävä päätöksiä ja suunnitelmia siitä, mihin etenemme huomenna”, Edkar sanoi.
“Sinun ei kuitenkaan tarvitse tehdä aivan kaikkea yksin. Määrää joku kapteeneista avuksesi. He osallistuvat aina mielellään”, Miranda sanoi.
Kenraali Netronova ärsyyntyi hieman Mirandan huomautuksesta ja oli jo sanomassa tälle vastaan. Hän kuitenkin malttoi mielensä ja pian tajusi avustajansa olevan oikeassa.
“Taidat ehkä olla oikeassa. Määrään heti huomenna jonkun jatkuvaksi avukseni”, Edkar sanoi.
Kenraalin päätöksen jälkeen kuolleiden armeijan marssitahti kohti etelää oli muuttunut ripeämmäksi. Aikaa säästettiin tiedustelussa sekä jälkien peittelyssä. Armeija myös liikkui tiiviimmässä muodostelmassa, joka jätti harvempaa muodostelmaa syvemmän jäljen maastoon.
Nopeampi eteneminen paransi miehistön mielialaa. Metsässä kyykistelyn sijaan oltiin marssimassa vihdoin kohti määränpäätä. Harva tosin odotti mahdollisia edessä olevia taisteluita.
Yöksi armeija kuitenkin edelleen pysähtyi ja pystytti leirin. Aamun askareita valmistellut Miranda huomasi, että kenraalin teltasta tuli vielä valo ja meni katsomaan oliko kenraali vielä jalkeilla. Miranda löysikin kenraali Netronovan karttapöytänsä äärestä pohtimasta armeijan mahdollisia etenemisreittejä tuleville päiville.
“Herra kenraali, alkaa olla jo myöhä. Teidänkin on syytä levätä”, Miranda sanoi.
Kenraali hieman säpsähti kuullessaan Mirandan äänen. Hän ei ollut väsymykseltään kuullut avustajansa tulevan telttaan.
“Onko se jo myöhä?” Edkar kysyi.
“On, herra kenraali. Ulkona on ollut jo kauan pimeää ja sotilaat ovat jo nukkumassa”, Miranda sanoi.
Kenraali huokaisi ja hieroi väsyneitä silmiään. Sitten hän kääntyi kohti Mirandaa. Kenraali näytti väsyneeltä. Päivä oli todellakin ollut pitkä. Eikä vain päivä. Koko vuosi oli ollut pitkä.
“Toivottavasti aivan kaikki eivät ole nukkumassa”, Edkar sanoi.
Miranda naurahti.
“Vartijat ovat varmasti hereillä”, Miranda sanoi.
“Ja hyvässä lykyssä myös tarkkaavaisia”, Edkar sanoin.
“Niin, herra kenraali”, Miranda sanoi.
Kenraali kääntyi takaisin karttojensa ääreen.
“Jonkun on kuitenkin tehtävä päätöksiä ja suunnitelmia siitä, mihin etenemme huomenna”, Edkar sanoi.
“Sinun ei kuitenkaan tarvitse tehdä aivan kaikkea yksin. Määrää joku kapteeneista avuksesi. He osallistuvat aina mielellään”, Miranda sanoi.
Kenraali Netronova ärsyyntyi hieman Mirandan huomautuksesta ja oli jo sanomassa tälle vastaan. Hän kuitenkin malttoi mielensä ja pian tajusi avustajansa olevan oikeassa.
“Taidat ehkä olla oikeassa. Määrään heti huomenna jonkun jatkuvaksi avukseni”, Edkar sanoi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)