Betula pubescens, osa 143
Eodur olisi voinut jatkaa hyökkäystään, mutta sen sijaan tämä antoi Cranfotille tilaisuuden toipua iskusta. Samalla Cranfot sai lisäaikaa pohtia sitä, millä saisi käännettyä taistelun suuntaa.
”Haluatko kertoa minulle vielä jotakin itsestäsi?” Jannik kysyi.
”Mitä haluat tietää?” Tom kysyi.
”Tuntevatko kuolleet kipua?” Jannik kysyi.
”Miksi haluat tietää?” Tom kysyi.
Eodur kohautti olkiaan.
”Oikeastaan vain mielenkiinnosta”, Jannik vastasi.
Kipu.
Cranfot ei ollut koskaan hirveästi ajatellut asiaa. Ei ainakaan kuolemansa ja kuolleestamanauksensa jälkeen. Hän kokeili nostaa kätensä pois tuoreen haavaansa päältä. Kyllä hän tunsi kipua, mutta ei varmasti lähellekään niin paljoa, mitä elävä tunsi. Samalla hän alkoi pohtia myös muita eroja, joita elävillä ja elävilläkuolleilla oli. Sitä kautta voisi löytää avain, jolla hän voisi voittaa Eodurin.
”En ehkä voi puhua kaikkien puolesta, mutta kyllä minä tunnen kipua”, Tom sanoi.
”Tunnetko normaalisti vai vähemmän?” Jannik kysyi.
Cranfot mietti, että kannattaisiko gyllenburhilaiselle paljastaa enempää. Toisaalta tieto siitä, ettei vastustaja tuntenut kovinkaan paljoa kipua saattaisi sotkea tämän ajatuksia.
”Ehkä hieman vähemmän, luulisin”, Tom vastasi.
Cranfot nosti kättään haavan päältä.
”Tähänkään ei enää kovinkaan paljoa koske”, Tom sanoi.
Eodur näytti yllättyneeltä.
”Eikö?” Jannik kysyi.
”Ei kovin paljoa”, Tom vastasi.
”Vaikka haava näyttää noin pahalta”, Jannik sanoi.
Eodurin katseessa oli vahvaa epäilystä. Cranfot päätti, että hän voisi vielä hieman avata asiaa. Ihan siinä samassa reiluuden nimessä, missä Eodur oli kertonut kaksintaistelukokemuksestaan.
”Kipu tuli aluksi melko terävänä, mutta se alkoi nopeasti vaimentua. Ehkäpä myös muut aistimukset kuten kylmän tunteminen tai maistaminen ovat jonkin verran vaimentuneita. En ole koskaan aikaisemmin edes tullut ajatelleeksi, että eroa eläviin olisi, mutta ehkäpä sitä tosiaan on”, Tom sanoi.
Eodur näytti mietteliäältä.
”Mielenkiintoista kuulla”, Jannik sanoi.
”Ajattelin, että on reilua kertoa”, Tom sanoi.
Eodur tuhahti. Cranfot oli tyytyväinen, että oli saanut annettua Eodurille ajateltavaa.
torstai 17. joulukuuta 2020
Kaksintaistelu IV
torstai 10. joulukuuta 2020
Kaksintaistelu III
Betula pubescens, osa 142
Kaksintaistelun tunnusteluvaihe alkoi olla ohitse. Cranfot tiesi, että kohta pitäisi alkaa tapahtua. Jo heidän yleisönsä vaati sitä, mutta myös he itse valmistautuivat siihen. Ainakin Cranfot itse valmistautui siihen ja hän epäili, että Eodur kokeneempana kaksintaistelijana oli vielä häntä valmiimpi. Ensimmäinen hyökkäys tapahtuisi siis minä hetkenä hyvänsä. Nyt arvailtiin ja odotettiin vain sitä, kumpi ottaisi ensimmäisen askeleen. Sitä odottivat sekä kaksintaistelijat itse että heidän ympärillään kaksintaistelua katselevat sotilaat.
Cranfot ei halunnut olla se, joka ottaa hyökkäyksiä vastaan, joten hän otti ratkaisevan askeleen ja hyökkäsi ensimmäisenä. Hän astui kohti Eoduria, harhautti toisella askeleella ja hyökkäsi sitten.
Gyllenburhilainen torjui hyökkäyksen helpon näköisesti. Cranfot ehti vain juuri ja juuri takaisin valmiusasentoonsa, kun vastahyökkäys jo tuli häntä kohti. Onnekseen Cranfot ehti sen torjua, vaikka vastahyökkäys tulikin yllättävän nopeasti. Hän epäili, että Eodur halusi nopealla vastahyökkäyksellä sekä testata Cranfotia että näyttää kaksintaistelun todella alkaneen.
Kaksintaistelijat vuorottelivat hyökkäysvuorossa ja hyökkäykset ja torjunnat seurasivat toisiaan. Edelleenkin kaikessa oli hieman tunnustelun makua, mutta nyt virheisiin oli varaa vielä aikaisempaa vähemmän. Pienikin virhe kostautuisi nopeasti, kun vastustaja käyttäisi sen hyväkseen päästäkseen kamppailussa etulyöntiasemaan.
Cranfot tunsi kuinka Eodur pikkuhiljaa kiihdytti hyökkäystensä tahtia. Häneltä itseltään se ei onnistunut samassa tahdissa, joten aloite kaksintaistelussa oli valumassa gyllenburhilaiselle. Cranfotin täytyi keksiä jotakin, jolla muuttaa kamppailun suuntaa.
”Joko on liian nopeaa?” Jannik kysyi.
”Ei ole. Ja vaikka olisikin, en sitä myöntäisi ääneen”, Tom vastasi.
Eodur hymähti.
”Niin, et varmaankaan. Vaikka omien heikkouksien myöntäminen onkin hyvä asia, ei sitä aivan joka tilanteessa kannata tehdä”, Jannik sanoi.
Eodur hyökkäsi taas aikaisempaa nopeammin ja Cranfotilla oli vaikeuksia sekä hyökkäyksen torjunnassa, että omassa hyökkäyksessään kohti gyllenburhilaista. Cranfot tiesi olevansa rajoillaan ja Eodur varmasti huomaisi sen pian.
Cranfot vilkuili ympärilleen ja yritti etsiä jotakin, jolla muuttaa kamppailun suuntaa.
”Sinun kannattaisi keskittyä vain minuun”, Jannik sanoi.
”Niinhän minä teen, kiitos vain huomauttamisesta”, Tom sanoi.
”Selvästikään et keskity riittävästi”, Jannik sanoi.
Cranfot oli kysymässä mitä Eodur tarkoitti, kun hän tunsi miekan terän viillon. Hänen keskittymisensä oli herpaantunut ja gyllenburhilainen näki tilaisuutensa tulleen. Eodurin miekka ehti viiltää Cranfotin kylkeen pitkän viillon ennen kuin tämä ehti miekan tieltä pois.
”Pienikin herpaantuminen tuo kalliin laskun”, Jannik sanoi.
Cranfot ei vastannut, vaan pidätteli kivusta irvistämistä. Hän kokeili kylkeään. Se ei vuotanut pahasti. Ei hänellä toki ollut juuri vertakaan, mitä vuotaa. Hänen kyljestä valuva neste oli mustaa ja normaalia verta paksumpaa. Tai niin hän muisteli.
”Jatkossa sinun täytyy keskittyä paremmin. Täällä olemme vain me kaksi. Muuta apua sinulle ei ole tiedossa kuin omat voimasi ja kädessäsi oleva ase”, Jannik sanoi.
Cranfot alkoi kyllästyä Eodurin opettajamaiseen läksytykseen. Hän halusi voittaa kaksintaistelun jo vain siksi, että pääsisi näyttämään tälle, ettei tarvinnut opettajaa. Hän halusi näyttää, että pystyi siihen. Taistelun ratkaisemisella ei ollut hänelle enää niin suurta merkitystä.
torstai 3. joulukuuta 2020
Kaksintaistelu II
Betula pubescens, osa 141
Cranfot ei ollut varma kertoiko Eodur asian oikeasti vain totuuden kertomisen nimissä vai halusiko tämä vain häiritä hänen keskittymistään. Hän yritti olla ajattelematta asiaa, mutta se hiipi väkisinkin mieleen. Hänen edessään oli mies, joka oli käynyt kaksintaisteluita ja tappanut niissä vastustajiaan. Sekin tosiasia hiipi Cranfotin mieleen, ettei hän itse ollut koskaan edes ollut kaksintaistelussa tai hirveästi edes harjoitellut sellaista varten. Vain jotakin leikkimielistä miekkailua joskus upseerien välillä, jos normaalia taisteluharjoittelua ei laskettu.
Ympärillä olevien sotilaiden huutelu muuttui epämääräiseksi kohinaksi, joka täytti hänen korvansa. Pian myös Eodurin ääni yhtyi samaan kohinaan. Cranfot ei pystynyt erottamaan yhtään ääntä erillisenä. Hän kuuli vain kohinaa.
Cranfot yritti parhaansa mukaan seurata gyllenburhilaisen kaikkia liikkeitä, mutta hän huomasi, ettei pysynyt keskittymään niihin kaikkiin. Itseasiassa hän huomasi, että pystyi keskittymään vain johonkin pieneen yksityiskohtaan. Jalan liikkeeseen. Sormien asentoon miekan kahvassa. Kaikki muu sumeni.
Kohinan ja sumeuden keskellä Cranfot tunsi, että maa alkoi viettää. Ensin toiseen suuntaa ja sitten toiseen. Sitten pyöriä. Hänen oli vaikea pysyä edes pystyssä. Taistelemisesta puhumattakaan. Paniikki alkoi hiipiä Cranfotin mieleen.
Paniikki, jota kukaan ei halunnut taistelussa kokea. Cranfot yritti painaa sen pois. Hän tiesi, miten taistelussa oltiin. Hänellä oli siitä runsaasti kokemusta. Hän oli kokenut pahempaakin, paljon pahempaa. Mutta nyt mistään hänen tiedoistaan, taidoistaan tai kokemuksistaan ei kuitenkaan ollut apua. Hän oli yksin vailla tietä ulos.
Kaiken sumeuden ja kohinan keskellä Cranfot kuuli, kun joku sanoi jotakin.
”Hengitä.”
Cranfot ei heti saanut selvää sanoista tai kuka sanat oli sanonut.
”Hengitä.”
Cranfot ei voinut muuta kuin seurata ohjetta. Hän hengitti syvään. Kerran, toisen ja vielä kolmannen. Aluksi hengittäminen oli vaikeaa, miltei mahdotonta. Sisään- ja uloshengitys se kuitenkin helpottui. Sen myötä aistit aukesivat.
”Hengitä”, Jannik sanoi.
Cranfot näki ja kuuli taas normaalisti ja tasapainoaisti rauhoittui. Vatsanpohjassa tuntui hieman epävakaalta, mutta se menisi ohitse. Hengittämiseen piti vielä jonkun aikaa keskittyä, jotta se pysyisi normaalina.
”Muista hengittää”, Jannik sanoi.
”Kiitos muistutuksesta”, Tom sanoi.
”Olisi ikävää, jos hauskuus loppuisi heti alkumetreillä”, Jannik sanoi.
”Hauskanpidostahan tässä vain on kyse”, Tom sanoi.
Eodur hymyili.
”Vaikka kyse on myös elämästä ja kuolemasta, voi ennen esiripun laskeutumista nauttia parhaansa mukaan. Niin minä olen pyrkinyt elämääni elämään”, Jannik sanoi.
torstai 26. marraskuuta 2020
Kaksintaistelu
Betula pubescens, osa 140
Kaksintaistelu alkoi.
Aluksi kapteeni Cranfot ja gyllenburhilainen upseeri kiersivät toisiaan kehällä ja tutkivat toistensa liikkeitä. Tämä oli tunnustelua. Toisen vahvuudet piti selvittää ennen kuin tämä pääsi niistä hyötymään. Samalla täytyi pitää omat vahvuudet mahdollisimman hyvin salattuina.
”Mikä on nimesi, kalman tuolta puolen tullut?” Gyllenburhilainen upseeri kysyi.
”Miksi kysyt?” Tom kysyi.
”Minusta on reilua tietää sen nimi, jonka tappaa kaksintaistelussa”, gyllenburhilainen upseeri sanoi.
”Hieman ennenaikaista sanoa sitä ääneen, jos minulta kysytään”, Tom sanoi.
”En kysynytkään sitä, vaan kysyin nimeäsi”, gyllenburhilainen upseeri sanoi.
Cranfot hymähti.
”Nimeni on Tom Cranfot”, Tom sanoi.
”Kiitän nimestäsi, Tom Cranfot”, gyllenburhilainen upseeri sanoi.
”Mikä teidän nimenne sitten on?” Tom kysyi.
Gyllenburhilainen upseeri naurahti.
”Haluat tietää siltä varalta, että voitat?” Gyllenburhilainen upseeri kysyi.
”Nimi nimestä on minusta reilu vaihtokauppa”, Tom vastasi.
”Niin taitaa olla. Minun nimeni on Jannik Eodur”, gyllenburhilainen upseeri sanoi.
”Titteleillä emme teekään mitään”, Tom sanoi.
Eodur nyökkäsi.
”Niin emme teekään”, Jannik sanoi.
Cranfot ja Eodur kiersivät lisää kehää toisiaan tarkkaillen.
”Oletko käynyt kaksintaisteluja ennen?” Jannik kysyi.
”En voi myöntää käyneeni”, Tom vastasi.
”Aivan. Reilun pelin nimissä minun täytyy kertoa sinulle omasta kokemuksestani”, Jannik sanoi.
”Sinullako sellaista on?” Tom kysyi.
”Tämä ei todellakaan ole minun ensimmäinen kaksintaisteluni”, Jannik vastasi.
”Mitä tarkoitat?” Tom kysyi.
”Olen harjoitellut miekkailua jo nuoresta pojasta alkaen ja olin akatemiassa kaksintaistelukerhon parhaita oppilaita vuosikymmeniin. Olen myös tappanut kaksintaistelussa viisi vastustajaa. Kaksi heistä oli upseereja meidän tavoin”, Jannik vastasi.
Cranfot tiesi Eodurin odottavan hänen reaktiotaan.
”Pitäisikö tuon pelottaa minua?” Tom kysyi.
”Ei kai erityisemmin. Ajattelin vain, että on reilua tietää vastustajasta, että onko hän käynyt ennen kaksintaisteluita”, Jannik vastasi.
torstai 19. marraskuuta 2020
Taistelu yläkaupungin portista VII
Betula pubescens, osa 139
Cranfot hymähti gyllenburhilaiselle upseerille ja tämän kommenteille. Hän kääntyi taas kohti Suomasta, joka näytti järkyttyneeltä. Cranfot ei ollut varma johtuiko se enemmän gyllenburhilaisesta upseerista ja tämän kommenteista vai tilanteesta ylipäätään.
”Käymme kaksintaistelun”, Tom sanoi.
”Miksi?” Solkar kysyi.
”Koska hän haastoi minut. Gyllenburhilaiset eivät kai kykene voittamaan taisteluja muuten kuin koittamalla onneaan. Harmi vain, ettei onni ole tänään myötäinen”, Tom vastasi.
Cranfot osoitti vastauksensa lopun edessään seisovalle upseerille. Netronovalalaiset sotilaat hurrasivat Cranfotin lausahdukselle. Yhä useampi sotilas keskeytti taistelun ja kerääntyi ympärille katsomaan kuinka kaksintaistelussa kävisi.
Solkar meni Cranfotin luokse. Gyllenburhilainen upseeri huomasi tämän.
”Täällä meilläpäin on tapana, että kaksintaistelut käydään kahden sotilaan välillä. Ei useamman”, gyllenburhilainen upseeri sanoi.
Cranfot näki parhaaksi rauhoitella gyllenburhilaista upseeria ennen kuin tämä ehti esittää sen enempää syytöksiä.
”Sama tapa on käytössä meilläkin, älä huolehdi”, Tom sanoi.
Suomas vilkaisi gyllenburhilaista upseeria, mutta ei sanonut tälle mitään. Sen sijaan hän kääntyi Cranfotiin päin.
”Miksi teet tämän?” Solkar kysyi.
”Koska näin voitamme taistelun nopeammin”, Tom sanoi.
Suomas pudisteli päätään.
”Älä huoli. Minä kyllä voitan hänet”, Tom sanoi.
”En minä sitä epäilekään. Minä vain pelkään, että tämä käy myös sinun kohtaloksesi”, Solkar sanoi.
”Älä pelkää, mutta ole valmis. Kun hän kuolee, ovat byllenburhilaiset vailla johtajaa. Silloin heidän kimppuunsa täytyy iskeä nopeasti. Luotan, että sinä pystyt siihen”, Tom sanoi.
Suomas pudisteli vieläkin päätään. Hän halusi keksiä jotakin, jolla voisi kääntää Cranfotin pään. Samalla hän kuitenkin tiesi, ettei mitään sellaista olisi, mitä hän olisi voinut sanoa.
”Mehän sovimme, että näemme kaupungilla”, Solkar sanoi.
”Niin sovimme ja niin me teimme”, Tom sanoi.
”Sovitaan vielä, että lähdemme täältä yhdessä pois”, Solkar sanoi.
”Lähdemme täältä yhdessä pois”, Tom sanoi.
Suomas halasi ystäväänsä ja vetäytyi sitten ringin reunalle antaen Cranfotille ja gyllenburhilaiselle upseerille tilaa. Suomas ei voinut muuta kuin katsoa sivusta ja jännittää kaksintaistelun lopputulemaa.
torstai 12. marraskuuta 2020
Taistelu yläkaupungin portista VI
Betula pubescens, osa 138
Veri jatkui vuotamistaan pitkin Gyllenburhin katuja. Uusien sotilaiden myötä netronovalalaiset pääsivät niskan päälle taistelussa yläkaupungin portista. Gyllenburhilaiset kuitenkin jatkoivat sitkeästi taistelua, koska myöskään perääntyminen ei ollut hyvä vaihtoehto. Uuden netronovalalaisen osaston liittyminen taisteluun ei ollut murtanut gyllenburhilaisten tahtoa.
Kapteeni Suomas yritti löytää kapteeni Cranfotia taistelun keskeltä. Kaiken melskeen keskellä se oli vaikeaa. Taistelun keskellä ei ollut selkeää linjaa, jossa armeija vaihtui toiseksi. Osastojen muodostelmat olivat hajonneet, jättäen kunkin sotilaan taistelemaan yksin. Nämä murjoivat toisiaan niin kuin hetkessä parhaaksi näkivät ja yrittivät selvitä näkemään seuraavan päivän.
Muurin toiselta puolelta saakka osaston mukana Suomasta seurannut aliupseeri odotti kapteeninsa käskyjä.
”Yrittäkää saada taisteluun jotakin järjestystä. Etsikää muita aliupseereja ja muodostakaa muodostelmat uudelleen ja edetkää eteenpäin. Se on helpompaa, kun rivit on saatu suoriksi”, Solkar sanoi.
”Kyllä, herra kapteeni”, aliupseeri sanoi.
”Minä yritän löytää kapteeni Cranfotin, jotta voimme suunnitella seuraavan siirtomme. Ehkä voimme saada tämän taistelun vihdoin päätökseensä”, Solkar sanoi.
”Niin, herra kapteeni”, aliupseeri sanoi.
Aliupseeri jätti Suomaksen etsimään upseeritoveriaan yksin ja lähti kokoamaan joukkoja takaisin muodostelmiin. Työ oli tehtävä sotilas kerrallaan.
Suomas eteni taistelun kaaoksen keskellä välillä auttaen sotilaita vastustajiensa kanssa. Pääsääntöisesti hän kuitenkin väisti paikat, joissa tilanne oli tiukka. Sen sijaan hän kokosi sotilaita ja ohjasi heidät avuksi. Samalla hän koitti saada edes pientä järjestystä järjettömyyden keskelle ja muistutti sotilaita muodostelmien eduista.
Taistelun kaaos ei kuitenkaan hellittänyt. Ei ennen kuin sen keskellä yhtäkkiä ilmestyi selkeys. Sotilaat pysähtyivät. Äänet hiljentyivät. Taistelu lakkasi.
Suomas näki kuinka sotilaat väistivät edessään olevia ja muodostivat laajan ringin, jonka keskellä jäi tyhjä tila. Tyhjässä tilassa seisoi kaksi sotilasta toisiaan katsoen. Suomas työntyi ringin reunalle ja tunnisti toisen sotilaista. Kapteeni Cranfot. Häntä vastassa oli gyllenburhilainen upseeri.
”Kapteeni Cranfot”, Solkar sanoi.
Cranfot käänsi katseensa upseeritoveriinsa.
”Kapteeni Suomas, ehdit vihdoin tänne saakka”, Tom sanoi.
”Mitä täällä tapahtuu?” Solkar kysyi.
”Täällä tehdään teistä ja kaikista muista pettureista hakkelusta”, gyllenburhilainen upseeri vastasi.
Ringissä seisovat gyllenburhilaiset sotilaat hurrasivat upseerinsa vastaukselle. Monet sotilaista huusivat jatkoa upseerinsa sanoille. Hengen nostatusta ennen ratkaisua.
torstai 5. marraskuuta 2020
Taistelu yläkaupungin portista V
Betula pubescens, osa 137
Pitkän odotuksen jälkeen Kallas kuuli keskikaupunkiin johtavan kadun suunnalta alakaupunkilaisten huutoja. Hän käänsi katseensa huutojen osoittamaan suuntaan ja näki uuden osaston saapuvan. Kapteeni Suomas oli vihdoin ehtinyt yläkaupungin portille.
”Lisää teikäläisiä näyttäisi olevan saapumassa”, Martin sanoi.
”Vihdoinkin”, Venir sanoi.
Kallas laskeutui tornista alas ja meni Suomasta vastaan. Burhleo seurasi Kallaksen mukana.
”Vihdoin ehdit tänne saakka”, Venir sanoi.
”Tiivis kaupunki on osastolle vaikea paikka edetä nopeasti. Varsinkin, kun koko ajan täytyy olla varuillaan hyökkäysten varalta”, Solkar sanoi.
”Hyvä kuitenkin nähdä sinua”, Venir sanoi.
”Sinua myös”, Solkar sanoi.
Kapteeni Suomas vilkuili ympärilleen ja huomasi Burhleon.
”Kuka hän on?” Solkar kysyi.
”Hän on alakaupunkilainen Martin Burhleo, joka auttoi meitä saamaan portin haltuumme”, Venir vastasi.
Suomas nyökkäsi.
”Hyvä, että olet löytänyt myös ystäviä vihollisten keskeltä”, Solkar sanoi.
”Hän ehkä ennemmin löysi minut”, Venir sanoi.
Suomas ei kiinnittänyt huomiota Kallaksen sanomisiin.
”Missä kapteeni Cranfot on?” Solkar kysyi.
Kallas käänsi katseensa kohti portin ja muurin toisella puolella käytävää taistelua.
”Hän johtaa taistelua portin sisäpuolella”, Venir sanoi.
”Hän on taistelun kärjessä?” Solkar kysyi.
”Niin. Hän haluaa tehdä kaikkensa, jotta tämä taistelu voitetaan. Täällä ratkaistaan, kuinka lopputaistelu etenee”, Venir sanoi.
Suomas yritti sanoa jotakin, mutta sanaakaan ei tullut ulos hänen suustaan.
”Luulen, että hän jo kaipaisi sinun ja osastosi apua”, Venir sanoi.
”Niin, tietysti. Minä menen”, Solkar sanoi.
Suomas antoi komennot ja ryntäsi niin kovalla vauhdilla kohti taistelua, että sotilailla oli vaikeuksia pysyä hänen perässään. Kallas katseli ohitseen kiirehtiviä sotilaita ja toivoi, että taistelun ratkaisu olisi vihdoin edessä. Ja että tämä kaikki kääntyisi heidän edukseen. Verta oli vuodatettu jo yhden kaupungin edestä.