Puiset jumalat

Betula nana, osa 63

Aluksi Emily ei nähnyt tai tuntenut mitään. Oli vain pimeyttä niin kuin hän oli olettanutkin.

Sitten hän kuitenkin kuuli kuiskauksen. Kuiskaus kuulosti tuulen kahisuttamilta lehdiltä, mutta Emily tiesi ettei se ollut. Kuiskauksia kuului lisää ja ne lähestyivät.

Pian Emily alkoi saada kuiskauksista myös jotakin selvää. Kuiskaukset puhuttiin kielellä, jota Emily ei tuntenut. Kuiskaukset lähenivät ja lähenivät kunnes ne olivat muuttuneet pauhuksi, joka sai Emilyn peittämään mielessään korvansa. Todellisessa maailmassa Emily ei liikahtanutkaan, sillä puiden jumalat olivat vetäneet hänet syvälle omaan todellisuuteensa.

Sitten yhtäkkiä kuiskausten pauhu lakkasi ja tuli äärimmäisen hiljaista. Hiljaisuus oli niin painava, että se särki Emilyn korvia.

Sitten Emily näki edessään pimeydessä puun. Samassa Emily huomasi, että puun molemmin puolin oli kaksi muuta puuta niin, että puita oli yhteensä viisi. Keskimmäisen puun Emily tunnisti Ukoksi, mutta muita puita hän ei muistanut.

Ukoksi kutsutun puun kaarna oli vanhaa ja harmahtavanruskeaa. Vasemman puun kaarna oli vaaleanharmaata ja sen oksilla roikkui pitkiä naavoja. Äärivasen puu taas oli kauttaaltaan kirkkaanvihreän sammalen peitossa eikä varsinaisen kaarnan väriä erottanut sammaleen alta. Oikea puu oli tummanharmaa ja kaarnassa oli monia keltaisen jäkälän muodostamia läikkiä. Äärioikealla oleva puu sen sijaan oli terhakanruskea ja se oli ainoa puu, jonka kaarnassa ei kasvanut sammalta tai jäkälää.

Ukon kuoren alta alkoi kuulua puhetta.

”Emily Kajastus, olemme tienneet sinun saapumisestasi jo pitkään ja olemme odottaneet sinua”, Ukko sanoi.

”Mistä tiedätte nimeni?” Emily ihmetteli.

”Me olemme puisia jumalia, meidän juuremme ovat maassa. Linnut laulavat laulujaan oksillamme ja tuuli kuiskii salaisuuksia oksiemme lomitse. Maa tietää kaiken ja me tiedämme kaiken, minkä maa tietää”, vasemmanpuoleinen puu vastasi.

”Kutsuimme sinut tänne, koska meillä on sinulle ennustus”, äärioikealla oleva puu sanoi.

Emily nyökkäsi ja keskittyi kuuntelemaan ja painamaan puisten jumalten sanoja mieleensä.

”Edessäsi oleva tie tulee olemaan pitkä ja rankka, mutta sen jo varmasti tiesitkin tai vähintään arvasit”, äärivasen puu sanoi.

Emily nyökkäsi. Hän oli hyvinkin arvannut, että kohtalon suoma retki yhdessä Mihailin ja Sarnelin kanssa oli vasta alussa.

”Mihail tulee pitämään sinusta aina huolta vaikka ei aina olisikaan rinnallasi”, oikea puu sanoi.

”Se kuitenkin maksattaa sinulla suuren hinnan”, vasen puu sanoi.

”Joudut suuren valinnan eteen haluatko tehdä niin kuin sydämesi haluaa vai niin kuin tiedät oikeaksi”, keskimmäisenä oleva Ukko sanoi.

”Tämä valintasi muokkaa maailmaa ja sinua itseäsi enemmän kuin osaat itse kuvitella tai uskoa”, oikea puu sanoi.

”Olet kuitenkin yksin päätöksesi kanssa. Kukaan ei sinua voi auttaa”, vasen puu sanoi.

”Siksi haluammekin antaa sinulle lahjan”, äärioikea puu sanoi.

Ukko alkoi heiluttaa oksiaan ja muutama niistä irtosi. Oksat eivät kuitenkaan pudonneet maahan vaan jäivät leijumaan ilmaan. Irtonaiset oksat näyttivät eläviltä ja ne kertyivät ja kaartuivat toistensa suhteen. Lopulta oksista muodostui lyhyt ja harva risusylinteri.

Risusylinteri lähti leijumaan kohti Emilyä.

”Olet oikeakätinen, joten ojenna vasen kätesi”, Ukko sanoi Emilylle.

Emily ei edes kysynyt mistä puut tiesivät hänen olevan oikeakätinen ja hän ojensi vasemman kätensä.

Emily tunsi vasemmassa kädessä kutittavan tunteen ja huomasi, että hänen vasemman käden hiha kääriytyi itsestään ylöspäin. Hiha kääriytyi lähes kainaloon asti.

Risusylinteri leijui Emilyn paljaan käden ympärille ja painautui sitten vasten ihoa kuin olisi aina ollut osa sitä. Muutama oksanhaara työntyi sulavasti kääritystä hihanpäästä sisälle ja Emily tunsi kuinka yksi oksa työntyi hänen olkapäänsä yli kaulalle saakka.

”Olkoon tämä sinulle avuksi ja suojaksi. Hyvästi”, Ukko sanoi ja survaisi Emilyn takaisin oikeaan todellisuuteen.

Oikean todellisuuden puolella Emily haukkoi henkeään ja tunsi putoavansa. Emily ei kuitenkaan muistanut pudonneensa missään vaiheessa maahan asti.

Jumallehto II

Betula nana, osa 62

Emily astui Mihailin lähelle. Mihail ei katsonut Emilyyn, mutta Emily tiesi tämän tuntevan hänen läsnäolonsa.

”Uskalsit tulla näin syvälle jumallehtoon”, Mihail sanoi.

”Tulin katsomaan sinua”, Emily sanoi.

”Missä käärmelemmikkisi Nasha muuten on? En ole nähnyt sitä taistelun jälkeen”, Mihail ihmetteli.

”Lähetin hänet taistelun aikana asunnolleni. Ajattelin, että olisi parempi niin. Hän ei kuitenkaan ollut perillä vielä silloin, kun haimme tavaroita. Siksi en voinut ottaa häntä mukaan tänne. Nasha kyllä pärjää yksinäänkin”, Emily vastasi.

”Et ole aikaisemmin tullut jumallehtoon kuin hieman muurin aukon sisäpuolelle”, Mihail huomautti.

”Kävin eilen pitkällä kävelyretkellä ja ajattelin lepuuttaa kehoani tänään”, Emily sanoi.

”Sen sijaan aiot rasittaa mieltäsi?” Mihail kysyi.

Emily ei ollut varma mitä Mihail tarkoitti. Mihail tiesi, ettei Emily tiennyt mitä hän oli tarkoittanut.

”Tule tänne”, Mihail sanoi ja taputti sammaleista kiveä vierestään.

Emily istuutui Mihailin viereen kivelle hieman epäröiden.

”Sinä tulet keskisestä keisarikunnasta, mikä on aika kaukana minun kotipaikastani, joten en tiedä millaista uskonharjoittamista teillä on”, Mihail sanoi.

”Minun kotimaakunnassa rukoillaan Suuria Kolmosia”, Emily sanoi.

”Minun kotonani on kuitenkin hyvin samankaltaisia jumalia kuin nämä puut täällä. Niiden kanssa on yllättävän helppo kommunikoida, kun vain jaksaa hieman keskittyä”, Mihail jatkoi.

”Mitä minun pitää tehdä?” Emily kysyi ja yritti rentoutua.

”Sulje vain silmäsi ja tuijota puita. Jos he haluavat puhua, niin he kyllä opastavat sinut alkuun”, Mihail sanoi ja sulki omat silmänsä.

Emily tuijotti hetken Mihailia ja henkäisi syvään. Sitten hän sulki omat silmänsä.

Sanahaaste

Aikaisemmin tässä kuussa sisareni Saila (jonka blogi löytyy tästä) ehdotti blogihaastetta. Haaste olisi kirjoittaa kahdesta sanasta, joista toinen on siskoni valitsema ja toinen minun valitsema, molemmista sanoista tulee omat tekstit (tekstin tyylille ja laajuudelle emme asettaneet rajoituksia) ja molemmat tekstit julkaistaan kumpikin omassa blogissamme nyt kuun viimeisenä päivänä. Sailan kirjoitus löytyy tästä.

Tämä ensimmäinen haaste kirjoitetaan sanoista sateenkaari ja tuho. Sateenkaari on siskoni sana ja tuho minun sana.

Itsellä molemmista sanoista tuli lyhyitä novelleja. Sateenkaari on vähän pidempi ja Tuholla on mittaa vain 145 sanaa. Molemmat kuulostavat pidemmästä tekstistä poimitulta lukunäytteeltä.

Sateenkaari

”Et kai sinä oikeasti kuvittele, että sateenkaaren päästä löytää säkillisen kultaa? Se on vain loru, jolla aikuiset huijaavat lapsia”, Niina sanoi.
 ”Jos Jumalakin kerran on olemassa, niin miksei sateenkaaren päästä löytyisi myös kultaa?” Matti kysyi.
 Kaksikko kulki lehtipuiden suojissa kulkevaa polkua pitkin välillä oksia ja heiniä tieltä ohjaten. Sateenkaari kaartui puiden yläpuolella ja se laskeutui metri metriltä alemmaksi.
 ”Minun enoni sanoo, että Jumalaa ei ole olemassa”, Niina sanoi.
 ”Sinun enosi onkin sekaisin”, Matti huomautti.
 ”Eikä ole. Itse olet”, Niina sanoi
 ”Ihan miten haluat. Katso, sateenkaari loppuu”, Matti sanoi.
 Niina siirtyi Matin vierelle. Sateenkaari todellakin loppui hieman metsän reunan tuolla puolen. Sateenkaaren näkyvä osa kulki suoraan maata kohti. Aluskasvillisuus kuitenkin peitti sateenkaarenpään.
 Matti ei kuitenkaan rynnännyt suoraan aluskasvillisuuden läpi vaan jäi tuijottamaan sateenkaaren näkyvää pätkää kuin olisi nähnyt sateenkaaren ensimmäistä kertaa. Matin pysähdys oli niin äkkinäinen, että Niina törmäsi hänen selkäänsä.
 ”Jos pysähdyt, niin varoita”, Niina sanoi ja astui Matin ohi.
 Matti ei reagoinut Niinan sanomiseen mitenkään vaan jatkoi sateenkaaren tuijottamista.
 ”Siihenkö meinasit jäädä?” Niina kysyi Matilta.
 ”Entä jos aikuisten tarinat ovatkin vain lorua?” Matti kysyi siirtämättä katsetta sateenkaaresta.
 ”Mene katsomaan niin tiedät”, Niina sanoi.
 ”Entä jos en tahdo tietää?” Matti kysyi.
 ”Siksihän me olemme täällä, kun sinä haluat tietää”, Niina huomautti.
 ”Mutta…”, Matti aloitti.
 ”Ei mitään mutinoita. Nyt mennään”, Niina sanoi ja lähti rämpimään aluskasvillisuuden läpi.
 Matti seurasi hieman epäröiden, mutta seurasi kuitenkin.
 Aluskasvillisuuden takaa paljastui jyrkkärantainen lampi, jonka vastakkaisella rannalle sateenkaari päättyi. Sateenkaaren päätöspiste hohti niin kirkkaana, ettei Niina saanut selvää mitä siellä oli.
 ”Siellä on siis kultaa. Tiedämme sen nyt ja voimme kääntyä pois”, Matti sanoi kurkistaessaan Niinan selän takaa.
 ”Kyllä me nyt mennään katsomaan lähempää, kun tänne asti olemme tulleet”, Niina sanoi jämäkästi ja lähti kiertämään lampea.
 Matti ei voinut muuta kuin seurata.
 Lammen toinen laita oli Niinalle ja Matille pettymys. Toiselta puolen kirkkaasti kiiltävältä näyttänyt kohta oli vain nurmikkoa, joka kimmelsi auringossa. Kimmellyksen keskellä nurmikolla oli kuitenkin kolo, johon he molemmat sopivat menemään.
 ”Ei täällä olekkaan mitään”, Matti sanoi pettyneenä ja oli jo lähdössä pois.
 ”Täällä on tunneli. Mennään katsomaan”, Niina sanoi ja tutki kuopasta lähtevän tunnelin alkupäätä.
 ”Se voi olla vaarallista”, Matti sanoi.
 ”Eikö sinulla ole ollenkaan seikkailuhalua?” Niina kysyi.
 Matti katsoi tunnelin päätä pelokkaasti, mutta nieli lopulta pelkonsa.
 ”Hyvä on, mennään”, Matti sanoi ja kaksikko katosi tunneliin.

Tuho

Jack tuijotti suojapukunsa visiirin läpi hävitystä. Tällä paikalla oli ennen sijainnut miljoonakaupunki. Nyt sen asukasluvun pystyi laskemaan kahden käden sormin. Heidän ryhmässään oli seitsemän jäsentä. Siinä olivat kaikki seudun elävät ihmiset.
 Tietysti mukaan laskettiin vain ne, jotka vielä olivat ihmisiä. Suurin osa kaupungin asukkaista oli kuollut. Osasta kaupungin asukkaista oli kuitenkin tullut jotakin aivan muuta. Pelkkä ajatus sai korkea kirkaisun kuulumaan Jackin mielessä. Kirkaisu sai pelon leviämään Jackin mielessä, joten hän ravisteli muiston pois mielestään.
 Suojapuvun radio räsähti.
 ”Jack, meidän pitää mennä”, Linda sanoi Jackille radion välityksellä.
 Jack huomasi Lindan viittovan hänelle parinkymmen metrin päässä.
 ”Selvä”, Jack vastasi omalla kylmällä tavallaan lyhyesti.
 ”Muisteletko taas menneitä?” Linda kysyi, kun kaksikko käveli hitaasti kohti leiriä geigermittarit rätisten.
 ”Ainahan minä. Minä näin, kun tämä kaupunki tuhoutui. Minä näin sen tuhon”, Jack vastasi.
 ”Ei se ollut sinun vikasi”, Linda sanoi.
 ”Oli se. Se oli meidän kaikkien vika”, Jack sanoi.

Jumallehto

Betula nana, osa 61

Päivät, viikot ja lopulta ensimmäinen kuukausi sujuivat kylässä nopeasti ja rauhallisesti lähestyvää talvea odotellessa. Kyläläiset, majatalon isäntää lukuun ottamatta, olivat aluksi varautuvaisia ja aristelevia vieraiden suhteen. Pikkuhiljaa asukkaat kuitenkin tottuivat Emilyyn ja Mihailiin. Sarnel pysytteli kuitenkin suurimman osan ajasta piilossa. Vain majatalon isäntä Cojol Ruskeatupa tiesi kaksikon sammakkolemmikistä.

Päivien lyhetessä Mihail vietti yhä pidempiä aikoja yksinään kylän jumallehdossa ja Sarnel puolestaan uppoutui syviin mietteisiin majatalon huoneen pöydällä kynttilän vieressä. Emily sen sijaan olisi tarvinnut enemmän virikettä päivilleen. Hän ottikin tavakseen kiertää kylän lähimetsiä. Nopeasti metsäpolut kävivätkin hänelle tutuksi ja Emilyn päivittäiset kävelyretket pitenivät päivä päivältä. Lopulta hän saattoi lähteä aamun sarastaessa ja palata vasta pimeällä.

Emily oli tehnyt juuri tällaisen pidemmän retken edellisenä päivänä, joten sinä päivänä hän ajatteli levätä ja pysytellä kylässä. Hän myös halusi mennä Mihailin seuraksi jumallehtoon.

Jumallehto puistatti Emilyä. Se johtui puista. Puut olivat vanhoja ja ne olivat voimakkaita. Majatalon isäntä Ruskeatupa oli kertonut, että puut olivat olleet paikalla kauan ennen kylän perustamista. Kyläläisetkin pelkäsivät jumallehtoa ja siksi se oli ympäröity kivimuurilla. Muurissa ei kuitenkaan ollut portteja. Portit oli kuulemma rakennettu muurin rakentamisen yhteydessä, mutta ne oli murrettu heti ensimmäisenä yönä.

Seuraavana päivänä kyläläiset olivat tietenkin korjanneet portit ja asettaneet yöksi vartijat. Seuraavana yönä portit oli jälleen murrettu ja vartijat kertoivat sekavia tarinoita elävistä puista, jotka hyökkäsivät yöllä porttien kimppuun. Sen jälkeen uusia portteja ei rakennettu ja kyläläiset olivat alkaneet hoitaa jumallehtoa.

Sen jälkeen jumallehdon puut olivat olleet rauhallisia ja näyttivät suojelevan kyläläisiä kaikelta pahalta niin kauan, kun he hoitivat jumallehtoa ja antoivat puille satunnaisia uhrilahjoja. Eläinuhreista pitivät vain muutamat puut, joilta kyläläiset rukoilivat metsästysonnea. Suuri osa puista piti kasvatetuista uhreista ja muutamat puut olivat jopa persoja makealle. Etelästä harvoin saapuvien kauppiaiden tuomat hedelmät olivat myös suosittuja puiden keskuudessa.

Emily käveli syvälle jumallehtoon ennen kuin näki Mihailin istumassa sammaleisella kivellä miltei jumallehdon keskellä olevan pienen lähteen muodostaman lammen lähistöllä. Lammen vieressä seisoi jumallehdon suurin puu, jota kyläläiset kutsuivat Ukoksi.

Ukko oli suurin Emilyn koskaan näkemää puu. Siitä olisi suoraan kovertamalla voinut rakentaa talon, jossa mahtuisi kokonainen perhe asumaan.

Edellytys: Ensirivit

Tässä on Edellytyksen ensirivit, jonka eilisessä tekstissä mainitsin. Ensirivit on siis ensimmäinen kohtaus, jonka keksin kirjaan ja se alkuperäinen inspiraatio, mistä on lähdetty liikkeelle.

Juhani nojasi synkeänä baaritiskiin ja siemaisi lonkeroaan. Sitten hän loi hitaan vilkaisun Kaisaan ja tämä katsoi kysyvästi takaisin.

”Pidätkö Nylon Beatista?” Juhani kysyi Kaisalta.

”En. Kuinka niin?” Kaisa ihmetteli.

”Kunhan pohdin. Tiedät sen kappaleen Rakastuin mä luuseriin? Tässä nimittäin olisi yksi luuseri, johon voisit rakastua.”

Kaisa oli hetkenaikaa hiljaa.

”Juhani, ota silmälasisi pois päästä”, Kaisa sanoi.

”Miksi?” Juhani ihmetteli.

”Ota nyt vain”, Kaisa vastasi.

Lopulta Juhani teki työtä käskettyä ja asetti silmälasinsa tiskille. Sitten hän käänsi päänsä Kaisaan päin.

Samassa Kaisa läväytti kädellään Juhania kasvoille kaikella sillä voimalla, minkä hän vain kädestään sai aikaiseksi. Kaisan tuntien sitä voimaa oli paljon, sillä Kaisalla oli ruista ranteessa monia miehiäkin enemmän. Juhani pysyi tuolillaan vain sen takia, että hänen jalkansa sattui olemaan sopivasti tiskin alareunassa kulkevan jalkatukena toimivan metalliputken alapuolella ja hän sai otettua putkesta tukea.

Tästä pätkästä siis lähdettiin puoli vuotta sitten liikkeelle. Tänään Edellytys on odottamassa pöytälaatikossa toista kirjoituskierrosta. Toivottavasti projekti etenee myös seuraavan puolen vuoden aikana yhtä rivakalla tahdilla.

Nopeaa loppuvuotta

Ja lumista alkuvuotta.

Minulla on yllättävänkin paljon syytä toivoa, että loppuvuosi sujuisi nopeasti. Syyt tähän toiveeseen ilmenivät eilen päättyneellä viikolla.

Ensinnäkin: pääsin Jyväskylän yliopistoon opiskelemaan tietojärjestelmätiedettä (tjt). Tästä sain tietää torstaina, kun hyväksymiskirje kolahti postilaatikkoon (tai oikeammin vasta siinä vaiheessa, kun näin kirjeen). Mukava se on saada välillä tällainenkin kirje. Sisään pääsin käytännössä hyvin menneen pääsykokeen ansiosta.

Opiskelu (taas) Jyväskylässä (taas) alkaa 7.1. ja Kuopion soluhuoneen kävin irtisanomassa perjantaina. Toivottavasti seuraavassa asunnossa a) on ilmastointi ja b) ei ole muurahaisia. Seuraavaksi pitää ottaa opiskelupaikka vastaan ja hakea Jyväskylästä uutta asuntoa. Ennen kaikkea tietysti toivon, että tjt olisi lähempänä (tai hyvin lähellä) sitä, mitä haluan tehdä sitten joskus isona (jos ja kun kirjoittamisesta ei leipätyötä tule).

Toiseksi: sain työn alla olevan kirjani ensimmäisen kirjoituskerran valmiiksi. Ensimmäiseen kierrokseen kului aikaa 188 päivää, jona tekstiä syntyi 182,6 sivua. Suoranaisesti tähän ei liity toivetta ajan nopeasta kulusta, sillä kirja on kaikkea muuta kuin valmis. Nopeaa ajan kulumista toivoo siinä vaiheessa, kun kirjan lähettää kustantajille. Kuitenkin tekstin pitää antaa nyt muutaman päivän muhia omissa oloissaan. Stephen Kingin ohjeistuksen mukaan 3 viikkoa, mutta tuskin jaksan ihan niin kauaa odottaa.

Sen verran aion kuitenkin tekstiin heti palata, että editoin ensiriveiksi kutsumani tekstinpätkän ja julkaisen sen lähipäivien aikana täällä blogissa. Tämä tapahtuu mahdollisesti jo huomenna. Kyseinen tekstinpätkä on ensimmäinen kohtaus, mitä olen koskaan kirjoittanut kyseiseen kirjaan liittyen. Kun eilen illalla oli yhdellä hetkellä hieman liian tylsää, niin päätin antaa kirjalle myös koodinimen, jolla tulen kirjaan jatkossa viittaamaan (siihen asti, kunnes sen oikea nimi tulee kirjan kannessa painokoneesta ulos). Kutsun projektia tästä lähtien nimellä: Edellytys.