Betula pubescens, osa 101
Kapteeni Cranfot käveli korkeimman Netronovalan armeijan rakentaman vartiotornin luokse ja kiipesi sen huipulle. Vartiotorni ei yltänyt edes samaan korkeuteen kaupunkia ympäröivän muurin kanssa, mutta sieltä näki hyvin kaiken Gyllenlaesissa olevan ylitse. Vartiotornin jälkeen korkein asia kaupunkia ympäröivällä tasangolla oli kenraali Netronovan teltta.
Kallas ja Suomas nousivat torniin Cranfotin seuraksi. Kapteenit jatkoivat tilanteen pohtimista.
”Näkisimmepä kaupunginmuurin ylitse”, Solkar sanoi.
”Sellaisen tornin rakentamiseen tarvitsisimme enemmän puuta”, Venir sanoi.
”Paljon enemmän puuta”, Tom sanoi.
Kolmikko katseli kaupunkia ja sen muuria. Ainoastaan se, ettei kaupunkiin tai sieltä pois kulkenut mitään liikennettä, antoi viitteitä, että kaupunki oli piiritettynä. Täältä käsin kaikkia näytti muuten sujuvan kaupungissa normaalisti.
”Kaupungissa lienee varastoja kuukausien ellei jopa vuosien tarpeisiin”, Tom sanoi.
”Meillä on itsellämme vähemmän ruokaa”, Solkar sanoi.
”Ja hiekka valuu nopeammin kuin osaamme pelätä”, Venir sanoi.
Kapteenit käänsivät katseensa ylemmäksi.
”Miltä vuoret teistä näyttävät?” Venir kysyi.
”Siltä, että en itse lähtisi niille kiipeämään”, Solkar vastasi.
”Luulen, että ideasi voisi olla mahdollinen”, Tom sanoi.
”Nyt sinäkin kannatat hänen ideaansa?” Solkar kysyi.
”Onko meillä parempaa?” Tom kysyi.
”Toivoisin, että meillä olisi”, Solkar vastasi.
Jäivät vielä joksikin aikaa katselemaan allaan vilisevää leiriä.
”Ehdotammeko sitä siis kenraalille?” Venir kysyi.
”Eihän meillä ole parempaakaan ja meidän varmaankin pitäisi jo olla hänen puheillaan”, Tom vastasi.
”Lähtekäämme siis”, Venir sanoi.
Kapteenit laskeutuivat alas vartiotornista ja menivät kenraali Netronovan teltalle kertomaan ideastaan. Kenraali ei pitänyt ideaa hyvänä, mutta parhaana mitä oli tarjolla. Edkar päätti lähettää osaston kiipeämään vuorten kautta kaupunkiin ja osaston johtoon hän määräsi kapteeni Kallaksen.
Kenraali halusi myös lähettää neuvottelijan kaupunkiin sopimaan ehdoista, joilla kaupunki olisi valmis antautumaan. Samaan aikaan piirityksen valmisteluja tuli jatkaa ja puunhankintaa jatkaa. Armeijan täytyi näyttää siltä, että se oli valmistautumassa hyökkäykseen, jotta kierto vuoren kautta voisi onnistua.
”En usko, että he haluavat kovinkaan paljoa neuvotella”, Tom sanoi.
”Mutta he varmasti odottavat, että saavat vieraakseen neuvottelijan, joten lähettäkäämme heille sellainen”, Venir sanoi.
torstai 27. helmikuuta 2020
torstai 20. helmikuuta 2020
Gyllenlaes XI
Betula pubescens, osa 100
Netronovalan armeija pystyi ilman puuta odottamaan, että kaupungista loppui ruoka ja sen asukkaat antautuisivat. Tähän heillä ei kuitenkaan ollut aikaa, kun Suuren keisarikunnan armeija todennäköisesti oli jo suuntaamassa kohti kaupunkia. Hyökkäys muurien yli ei myöskään onnistunut ilman puurakenteisia koneita. Ei ainakaan ilman, että kaupunginmuurin portit saataisiin jotenkin auki sisäpuolelta.
Kapteenit pohtivat tilannetta omassa teltassaan. Kenraali oli omassa teltassaan edelleen toipumassa edellisen päivän romahduksestaan. Kapteenit aikoivat mennä iltapäivällä tapaamaan kenraalia ja kertomaan hänelle suunnitelmansa. Kunhan kapteenit ensin keksisivät sellaisen.
”Meidän täytyy siis jotenkin saada portit auki sisäpuolelta”, Tom sanoi.
”Silloin emme tarvitsisi puuta piirityskoneisiin ja puolustusrakenteet säästyisivät paljolta vahingolta. Tulemme luultavasti tarvitsemaan niitä sitten, kun Suuren keisarikunnan armeija ehtii tänne saakka”, Venir sanoi.
”Mutta miten voimme päästä kaupungin sisään avaamaan portit?” Solkar kysyi.
”Mietin, että voisiko vuorien kautta päästä kaupunkiin. Vuorten puolella ei kuitenkaan ole muuria”, Venir vastasi.
Kaksi muuta kapteenia katsoi kapteeni Kallasta ja yritti arvioida oliko tämä tosissaan. Kapteeni näytti olevan vakavissaan.
”Vuorten puolella ei ole muuria, koska vuori on pystysuora seinämä kaupungin takana”, Solkar sanoi.
”Lähes pystysuora, mutta ei aivan. Sitä kautta kaupunkiin voisi olla mahdollista kiivetä”, Venir sanoi.
”Mutta se ei riitä, että yksi tai kaksi sotilasta pääsee kiipeämään. Vaikka kaupungissa on vain pieni armeija, niin silti pienen osaston pitäisi päästä kiipeämään kaupunkiin huomaamatta, jotta se voisi avata portit”, Tom sanoi.
”Niin, se on riskialtista. En kuitenkaan ole keksinyt mitään parempaakaan”, Venir sanoi.
”Epätoivoisen riskialtista, mutta en minäkään ole keksinyt mitään parempaa”, Tom sanoi.
Kapteenit yrittivät miettiä muita vaihtoehtoja. Se ei ollut helppoa.
”Se ei kyllä vaatisi suhteettoman paljoa sotilaita tai tuhoaisi kaupungin puolustusmuuria kuten kaikkien muiden ideoiden perusteella kävisi”, Solkar sanoi.
”Sinäkin aloit kannattamaan vuorikiipeilyä?” Tom kysyi.
”Onko meillä mitään parempaakaan kannatettavana?” Solkar kysyi.
Kapteeni Cranfot huokaisi.
”Ei”, Tom vastasi.
Kapteeni Cranfot käveli rauhattomasti ympäri telttaa.
”Tarvitse ilmaa. Mennään jaloittelemaan”, Tom sanoi.
Netronovalan armeija pystyi ilman puuta odottamaan, että kaupungista loppui ruoka ja sen asukkaat antautuisivat. Tähän heillä ei kuitenkaan ollut aikaa, kun Suuren keisarikunnan armeija todennäköisesti oli jo suuntaamassa kohti kaupunkia. Hyökkäys muurien yli ei myöskään onnistunut ilman puurakenteisia koneita. Ei ainakaan ilman, että kaupunginmuurin portit saataisiin jotenkin auki sisäpuolelta.
Kapteenit pohtivat tilannetta omassa teltassaan. Kenraali oli omassa teltassaan edelleen toipumassa edellisen päivän romahduksestaan. Kapteenit aikoivat mennä iltapäivällä tapaamaan kenraalia ja kertomaan hänelle suunnitelmansa. Kunhan kapteenit ensin keksisivät sellaisen.
”Meidän täytyy siis jotenkin saada portit auki sisäpuolelta”, Tom sanoi.
”Silloin emme tarvitsisi puuta piirityskoneisiin ja puolustusrakenteet säästyisivät paljolta vahingolta. Tulemme luultavasti tarvitsemaan niitä sitten, kun Suuren keisarikunnan armeija ehtii tänne saakka”, Venir sanoi.
”Mutta miten voimme päästä kaupungin sisään avaamaan portit?” Solkar kysyi.
”Mietin, että voisiko vuorien kautta päästä kaupunkiin. Vuorten puolella ei kuitenkaan ole muuria”, Venir vastasi.
Kaksi muuta kapteenia katsoi kapteeni Kallasta ja yritti arvioida oliko tämä tosissaan. Kapteeni näytti olevan vakavissaan.
”Vuorten puolella ei ole muuria, koska vuori on pystysuora seinämä kaupungin takana”, Solkar sanoi.
”Lähes pystysuora, mutta ei aivan. Sitä kautta kaupunkiin voisi olla mahdollista kiivetä”, Venir sanoi.
”Mutta se ei riitä, että yksi tai kaksi sotilasta pääsee kiipeämään. Vaikka kaupungissa on vain pieni armeija, niin silti pienen osaston pitäisi päästä kiipeämään kaupunkiin huomaamatta, jotta se voisi avata portit”, Tom sanoi.
”Niin, se on riskialtista. En kuitenkaan ole keksinyt mitään parempaakaan”, Venir sanoi.
”Epätoivoisen riskialtista, mutta en minäkään ole keksinyt mitään parempaa”, Tom sanoi.
Kapteenit yrittivät miettiä muita vaihtoehtoja. Se ei ollut helppoa.
”Se ei kyllä vaatisi suhteettoman paljoa sotilaita tai tuhoaisi kaupungin puolustusmuuria kuten kaikkien muiden ideoiden perusteella kävisi”, Solkar sanoi.
”Sinäkin aloit kannattamaan vuorikiipeilyä?” Tom kysyi.
”Onko meillä mitään parempaakaan kannatettavana?” Solkar kysyi.
Kapteeni Cranfot huokaisi.
”Ei”, Tom vastasi.
Kapteeni Cranfot käveli rauhattomasti ympäri telttaa.
”Tarvitse ilmaa. Mennään jaloittelemaan”, Tom sanoi.
torstai 13. helmikuuta 2020
Gyllenlaes X
Betula pubescens, osa 99
Kenraali Netronova kääntyi karttapöytään päin ja otti pöydästä tukea pysyäkseen pystyssä.
”Armeija tarvitsee minua johtamaan. Emme pärjää ilman, että minä olen miesten tukena. Miehet haluavat nähdä minut taistelussa. Heidän täytyy nähdä minut, jotta jaksavat uskoa siihen, että voimme voittaa”, Edkar sanoi.
Kenraali yritti ärjyä vihaansa ulos, mutta hänen äänensä oli käheä ja väsynyt. Kenraali Netronova luhistui karttapöydän kulmalla olevalle tuolille ja Miranda meni hänen avukseen.
”Armeija pärjää ilman sinua päivittäisissä asioissa. Sotilaat tietävät itsekin mitä heidän on tehtävä. Jos eivät tiedä, niin he kysyvät aliupseereilta, jotka kysyvät meiltä. Sen sijaan armeija ei pärjää ilman kenraalia, joka tekee strategisia päätöksiä”, Venir sanoi.
”Entä jos tulee tilanne, jossa minua tarvitaan? Mitä sitten tapahtuu? Kaadummeko me siihen?” Edkar kysyi.
”Sitten me tulemme hakemaan teidät tai kysymään teiltä. Muuten saat olla rauhassa miettimässä strategiaa”, Tom sanoi.
Kenraali tuijotti eteensä karttapöydälle. Karttoja ja muistiinpanoja lojui pöydällä sekaisessa kasassa. Ensin kartat ja paperit pysyvät pöydällä, mutta sitten kenraali tunsi niiden hyökkäävän hänen kimppuunsa. Kenraali kääntyi turvaan palvelijansa syliin. Miranda sai kenraali rauhoittumaan käsiensä suojaan ja kenraali itki.
Kapteenit katselivat toisiaan tietämättä mitä heidän pitäisi tehdä. Kapteeni Cranfot otti lopulta aloitteen.
”Ehkä kenraalin on hyvä nyt levähtää ja rauhoittua hetki. Jos te menette kierrokselle eri joukkojen luokse ja minä jään tänne valmistelemaan piirityksen suunnittelua”, Tom sanoi.
Kapteenit Kallas ja Suomas nyökkäsivät.
”Pärjäätkö?” Venir kysyi.
”On minulla Miranda apuna täällä”, Tom vastasi.
Kallas ja Suomas lähtivät kierrokselle ja palasivat kenraalin telttaan vasta illalla. Puun haku kauempaa sekä suojavarustusten ja piirityskoneiden rakentaminen sujuivat pääsääntöisesti niin kuin kapteenit olivat odottaneetkin. Kaikki olisi helpompaa, jos puutavaraa olisi enemmän ja helpommin saatavilla, mutta suojavalleja saatiin tehtyä ilmankin. Piirityskoneita sen sijaan ei juuri oltu voitu rakentaa kunnollisen puun puutteen vuoksi.
”Puun saanti on edelleen ongelma. Hakupartiot eivät yksinkertaisesti saa tuotua puuta riittävän nopeasti. Lähimpiin metsiin on liian pitkä matka”, Venir sanoi.
”Niin. Puuta olisi pitänyt tajuta ottaa matkalla mukaan”, Tom sanoi.
”Se olisi hidastanut etenemistä”, Solkar sanoi.
”Jos etujoukkoa olisi vähän vahvennettu, niin pääjoukko olisi voinut kulkea paljon hitaammin”, Tom sanoi.
”Mutta se nyt on mennyttä. Nyt meidän täytyy elää sen kanssa, mitä meillä on”, Venir sanoi.
”Olet oikeassa”, Tom sanoi.
Kapteenit hiljenivät pohtimaan.
”Mitä siis voimme tehdä?” Solkar kysyi.
Kenraali Netronova kääntyi karttapöytään päin ja otti pöydästä tukea pysyäkseen pystyssä.
”Armeija tarvitsee minua johtamaan. Emme pärjää ilman, että minä olen miesten tukena. Miehet haluavat nähdä minut taistelussa. Heidän täytyy nähdä minut, jotta jaksavat uskoa siihen, että voimme voittaa”, Edkar sanoi.
Kenraali yritti ärjyä vihaansa ulos, mutta hänen äänensä oli käheä ja väsynyt. Kenraali Netronova luhistui karttapöydän kulmalla olevalle tuolille ja Miranda meni hänen avukseen.
”Armeija pärjää ilman sinua päivittäisissä asioissa. Sotilaat tietävät itsekin mitä heidän on tehtävä. Jos eivät tiedä, niin he kysyvät aliupseereilta, jotka kysyvät meiltä. Sen sijaan armeija ei pärjää ilman kenraalia, joka tekee strategisia päätöksiä”, Venir sanoi.
”Entä jos tulee tilanne, jossa minua tarvitaan? Mitä sitten tapahtuu? Kaadummeko me siihen?” Edkar kysyi.
”Sitten me tulemme hakemaan teidät tai kysymään teiltä. Muuten saat olla rauhassa miettimässä strategiaa”, Tom sanoi.
Kenraali tuijotti eteensä karttapöydälle. Karttoja ja muistiinpanoja lojui pöydällä sekaisessa kasassa. Ensin kartat ja paperit pysyvät pöydällä, mutta sitten kenraali tunsi niiden hyökkäävän hänen kimppuunsa. Kenraali kääntyi turvaan palvelijansa syliin. Miranda sai kenraali rauhoittumaan käsiensä suojaan ja kenraali itki.
Kapteenit katselivat toisiaan tietämättä mitä heidän pitäisi tehdä. Kapteeni Cranfot otti lopulta aloitteen.
”Ehkä kenraalin on hyvä nyt levähtää ja rauhoittua hetki. Jos te menette kierrokselle eri joukkojen luokse ja minä jään tänne valmistelemaan piirityksen suunnittelua”, Tom sanoi.
Kapteenit Kallas ja Suomas nyökkäsivät.
”Pärjäätkö?” Venir kysyi.
”On minulla Miranda apuna täällä”, Tom vastasi.
Kallas ja Suomas lähtivät kierrokselle ja palasivat kenraalin telttaan vasta illalla. Puun haku kauempaa sekä suojavarustusten ja piirityskoneiden rakentaminen sujuivat pääsääntöisesti niin kuin kapteenit olivat odottaneetkin. Kaikki olisi helpompaa, jos puutavaraa olisi enemmän ja helpommin saatavilla, mutta suojavalleja saatiin tehtyä ilmankin. Piirityskoneita sen sijaan ei juuri oltu voitu rakentaa kunnollisen puun puutteen vuoksi.
”Puun saanti on edelleen ongelma. Hakupartiot eivät yksinkertaisesti saa tuotua puuta riittävän nopeasti. Lähimpiin metsiin on liian pitkä matka”, Venir sanoi.
”Niin. Puuta olisi pitänyt tajuta ottaa matkalla mukaan”, Tom sanoi.
”Se olisi hidastanut etenemistä”, Solkar sanoi.
”Jos etujoukkoa olisi vähän vahvennettu, niin pääjoukko olisi voinut kulkea paljon hitaammin”, Tom sanoi.
”Mutta se nyt on mennyttä. Nyt meidän täytyy elää sen kanssa, mitä meillä on”, Venir sanoi.
”Olet oikeassa”, Tom sanoi.
Kapteenit hiljenivät pohtimaan.
”Mitä siis voimme tehdä?” Solkar kysyi.
torstai 6. helmikuuta 2020
Gyllenlaes IX
Betula pubescens, osa 98
Kapteenit saapuivat kenraalin teltalle ja vartijat päästivät heidät sisään. Kenraali seisoi karttapöytänsä äärellä ja keskusteli Mirandan kanssa.
”Vieläköhän kapteeneilla menee kauan saapua?” Edkar kysyi.
”Herra kenraali, he juuri saapuivat”, Miranda sanoi.
Miranda osoitti teltan ovelle ja kenraali kääntyi Mirandan kättä seuraten kohti kapteeneja.
”Kapteenit, tulkaa tänne”, Edkar sanoi.
Kapteenit epäröivät hetken, mutta siirtyivät sitten karttapöydän luokse. Kapteeni Suomas tosin jäi hieman taka-alalle ja kapteeni Cranfotin selän taakse piiloon.
”Tehän olette hiljaisia. Ja myöhässä”, Edkar sanoi.
”Pahoittelut, herra kenraali. Meidän täytyi ensin siistiytyä, että kehtasimme tulla. Matka tänne oli pitkä ja raskas, mutta täytyyhän upseerien silti näyttää siisteydellä esimerkkiä sotilaille”, Tom sanoi.
”Ja nyt jäimme vain odottamaan asiaanne, herra kenraali”, Venir sanoi.
Kenraali Netronova katsoi ensin kapteeni Cranfotia ja sitten kapteeni Kallasta. Lopulta kenraali kääntyi takaisin karttapöytänsä ääreen.
”Meidän täytyy suunnitella piiritystä. Niin. Se asia minulla oli”, Edkar sanoi.
Kallas ja Cranfot vilkaisivat toisiaan.
”Voisimme ensin puhua yhdestä toisesta asiasta?” Tom kysyi.
”Siinä ei mene kauaa”, Venir sanoi.
Kenraali käänsi katseensa taas kapteeneihin.
”Mistähän kapteenit haluaisivat puhua?” Edkar kysyi.
”Olemme pohtineet pitäisikö meidän upseerien työnjakoa miettiä uudelleen”, Tom vastasi.
Kenraali katseli kapteeneja epäilevästi.
”Teillä on varmaankin jonkinlainen ehdotus?” Edkar kysyi.
”Meidän mielestä teidän tärkein tehtävä olisi keskittyä strategisten kysymysten miettimiseen, kuten tämän tulevan piirityksen miettimiseen, tietysti meidän tuellamme”, Tom vastasi.
”Ja?” Edkar kysyi.
”Ja päivittäinen joukkojen johtaminen olisi vahvemmin meidän kapteenien vastuulla”, Tom vastasi.
”Vaikka oletkin meistä paras johtamaan joukkoja ja teidän puuttuminen etulinjasta voi joskus olla huonokin asia, ei sinua tarvita siellä joka hetki. Päivittäisten asioiden sijaan keskittyminen suurempiin asioihin antaisi teille aikaa löytää ne strategiset ratkaisut, joilla me voitamme yksittäisen taistelun sijaan koko sodan”, Venir sanoi.
Kenraali katsoi kapteeneja eikä tiennyt mitä sanoa.
Kapteenit saapuivat kenraalin teltalle ja vartijat päästivät heidät sisään. Kenraali seisoi karttapöytänsä äärellä ja keskusteli Mirandan kanssa.
”Vieläköhän kapteeneilla menee kauan saapua?” Edkar kysyi.
”Herra kenraali, he juuri saapuivat”, Miranda sanoi.
Miranda osoitti teltan ovelle ja kenraali kääntyi Mirandan kättä seuraten kohti kapteeneja.
”Kapteenit, tulkaa tänne”, Edkar sanoi.
Kapteenit epäröivät hetken, mutta siirtyivät sitten karttapöydän luokse. Kapteeni Suomas tosin jäi hieman taka-alalle ja kapteeni Cranfotin selän taakse piiloon.
”Tehän olette hiljaisia. Ja myöhässä”, Edkar sanoi.
”Pahoittelut, herra kenraali. Meidän täytyi ensin siistiytyä, että kehtasimme tulla. Matka tänne oli pitkä ja raskas, mutta täytyyhän upseerien silti näyttää siisteydellä esimerkkiä sotilaille”, Tom sanoi.
”Ja nyt jäimme vain odottamaan asiaanne, herra kenraali”, Venir sanoi.
Kenraali Netronova katsoi ensin kapteeni Cranfotia ja sitten kapteeni Kallasta. Lopulta kenraali kääntyi takaisin karttapöytänsä ääreen.
”Meidän täytyy suunnitella piiritystä. Niin. Se asia minulla oli”, Edkar sanoi.
Kallas ja Cranfot vilkaisivat toisiaan.
”Voisimme ensin puhua yhdestä toisesta asiasta?” Tom kysyi.
”Siinä ei mene kauaa”, Venir sanoi.
Kenraali käänsi katseensa taas kapteeneihin.
”Mistähän kapteenit haluaisivat puhua?” Edkar kysyi.
”Olemme pohtineet pitäisikö meidän upseerien työnjakoa miettiä uudelleen”, Tom vastasi.
Kenraali katseli kapteeneja epäilevästi.
”Teillä on varmaankin jonkinlainen ehdotus?” Edkar kysyi.
”Meidän mielestä teidän tärkein tehtävä olisi keskittyä strategisten kysymysten miettimiseen, kuten tämän tulevan piirityksen miettimiseen, tietysti meidän tuellamme”, Tom vastasi.
”Ja?” Edkar kysyi.
”Ja päivittäinen joukkojen johtaminen olisi vahvemmin meidän kapteenien vastuulla”, Tom vastasi.
”Vaikka oletkin meistä paras johtamaan joukkoja ja teidän puuttuminen etulinjasta voi joskus olla huonokin asia, ei sinua tarvita siellä joka hetki. Päivittäisten asioiden sijaan keskittyminen suurempiin asioihin antaisi teille aikaa löytää ne strategiset ratkaisut, joilla me voitamme yksittäisen taistelun sijaan koko sodan”, Venir sanoi.
Kenraali katsoi kapteeneja eikä tiennyt mitä sanoa.
torstai 30. tammikuuta 2020
Gyllenlaes VIII
Betula pubescens, osa 97
Kenraali Netronova piristyi jo huomattavan paljon seuraavalle päivälle, kun sai kunnolla nukuttua. Kenraali vietti koko yön kapteenien teltassa, joten kapteenit itse katsoivat parhaaksi liittyä lähistöllä majoittuvien henkivartijoiden seuraan. Sotilaat olivat yllättyneitä ja aluksi hieman kiusaantuneitakin, kun saivat seuraksi upseereita. Yhdessä vietetyn yön aikana sotilaat kuitenkin rentoutuivat ja erityisesti nämä arvostivat sitä, kun kapteenit osallistuivat yön kipinävuoroihin. Kapteenit puolestaan pääsivät kuulemaan sellaisia sotilaiden kertomia tarinoita, joita normaaleissa raporteissa ei heille asti kantautunut.
Aamulla Miranda tuli etsimään kapteeneja. Kenraali oli herättyään siirtynyt omaan telttaansa ja halusi taas nähdä kapteenit.
”Sanoiko kenraali aikaa, jolloin hän haluaa meidät nähdä?” Venir kysyi.
”Ei tarkkaa aikaa, herra kapteeni. Menisin kuitenkin mahdollisimman pian, koska kenraali ei ole tottunut odottelemaan”, Miranda vastasi.
”Kiitos, Miranda. Tulemme niin pian kuin tästä ehdimme”, Tom sanoi.
Miranda nyökkäsi ja vilkaisi sitten ympärilleen tarkastaakseen ettei sotilaita ollut kuulemassa.
”Kiitos, kun pidätte kenraalista huolta”, Miranda sanoi.
”Paremmin sinä hänestä pidät huolta kuin me kaikki kolme yhteensä”, Tom sanoi.
”Joskus hän tarvitsee apua muiltakin kuin minulta”, Miranda sanoi.
Miranda lähti ja jätti kapteenit keskenään. Nämä kokosivat tavaransa ja kantoivat ne teltalleen.
”Mitähän asiaa kenraalilla on?” Tom kysyi.
”Luultavasti hän haluaa puhua piirityksestä”, Venir vastasi.
Kapteeni Kallas vilkaisi vieressään vaitonaisena seisovaa kapteeni Suomasta.
”Ja toivottavasti hän haluaa puhua tehtävien jaosta. Niitä olisi ehkä syytä miettiä hieman uudestaan”, Venir sanoi.
”Jos kenraali ei itse ota asiaa esille, niin me voimme itse sen tehdä”, Tom sanoi.
”Se voisi olla hyvä ajatus. Sovitaan niin”, Venir sanoi.
”Sanonko minä asiasta?” Tom kysyi.
”Miten vain käy minulle”, Venir vastasi.
”Minä voin sanoa”, Tom sanoi.
Cranfot katsoi kapteeni Suomasta, joka oli nyt paremmin nukkuneena hieman pirteämpi ilmestys, mutta hän oli harharetkiensä tuloksena edelleen hieman resuisen oloinen.
”Minä ainakin voisin hieman peseytyä ja leikata partani ennen kuin menemme kenraalin puheille”, Tom sanoi.
”Minä myös. Kenraali varmasti sen aikaa jaksaa odottaa”, Venir sanoi.
Kapteeni Suomas kokeili kämmenellään leukaansa ja yllättyi partansa pituudesta.
”Minunkin ehkä täytyy hieman ajaa partaani”, Solkar sanoi.
Kolmikko hankki peseytymisvettä ja suuntasi vasta parranajojen jälkeen kohti kenraalin telttaa.
Kenraali Netronova piristyi jo huomattavan paljon seuraavalle päivälle, kun sai kunnolla nukuttua. Kenraali vietti koko yön kapteenien teltassa, joten kapteenit itse katsoivat parhaaksi liittyä lähistöllä majoittuvien henkivartijoiden seuraan. Sotilaat olivat yllättyneitä ja aluksi hieman kiusaantuneitakin, kun saivat seuraksi upseereita. Yhdessä vietetyn yön aikana sotilaat kuitenkin rentoutuivat ja erityisesti nämä arvostivat sitä, kun kapteenit osallistuivat yön kipinävuoroihin. Kapteenit puolestaan pääsivät kuulemaan sellaisia sotilaiden kertomia tarinoita, joita normaaleissa raporteissa ei heille asti kantautunut.
Aamulla Miranda tuli etsimään kapteeneja. Kenraali oli herättyään siirtynyt omaan telttaansa ja halusi taas nähdä kapteenit.
”Sanoiko kenraali aikaa, jolloin hän haluaa meidät nähdä?” Venir kysyi.
”Ei tarkkaa aikaa, herra kapteeni. Menisin kuitenkin mahdollisimman pian, koska kenraali ei ole tottunut odottelemaan”, Miranda vastasi.
”Kiitos, Miranda. Tulemme niin pian kuin tästä ehdimme”, Tom sanoi.
Miranda nyökkäsi ja vilkaisi sitten ympärilleen tarkastaakseen ettei sotilaita ollut kuulemassa.
”Kiitos, kun pidätte kenraalista huolta”, Miranda sanoi.
”Paremmin sinä hänestä pidät huolta kuin me kaikki kolme yhteensä”, Tom sanoi.
”Joskus hän tarvitsee apua muiltakin kuin minulta”, Miranda sanoi.
Miranda lähti ja jätti kapteenit keskenään. Nämä kokosivat tavaransa ja kantoivat ne teltalleen.
”Mitähän asiaa kenraalilla on?” Tom kysyi.
”Luultavasti hän haluaa puhua piirityksestä”, Venir vastasi.
Kapteeni Kallas vilkaisi vieressään vaitonaisena seisovaa kapteeni Suomasta.
”Ja toivottavasti hän haluaa puhua tehtävien jaosta. Niitä olisi ehkä syytä miettiä hieman uudestaan”, Venir sanoi.
”Jos kenraali ei itse ota asiaa esille, niin me voimme itse sen tehdä”, Tom sanoi.
”Se voisi olla hyvä ajatus. Sovitaan niin”, Venir sanoi.
”Sanonko minä asiasta?” Tom kysyi.
”Miten vain käy minulle”, Venir vastasi.
”Minä voin sanoa”, Tom sanoi.
Cranfot katsoi kapteeni Suomasta, joka oli nyt paremmin nukkuneena hieman pirteämpi ilmestys, mutta hän oli harharetkiensä tuloksena edelleen hieman resuisen oloinen.
”Minä ainakin voisin hieman peseytyä ja leikata partani ennen kuin menemme kenraalin puheille”, Tom sanoi.
”Minä myös. Kenraali varmasti sen aikaa jaksaa odottaa”, Venir sanoi.
Kapteeni Suomas kokeili kämmenellään leukaansa ja yllättyi partansa pituudesta.
”Minunkin ehkä täytyy hieman ajaa partaani”, Solkar sanoi.
Kolmikko hankki peseytymisvettä ja suuntasi vasta parranajojen jälkeen kohti kenraalin telttaa.
torstai 23. tammikuuta 2020
Gyllenlaes VII
Betula pubescens, osa 96
Kapteeni Kallas kulki edellä ja kantoi kapteeni Suomasin reppua ja osaa muista tavaroista. Kapteeni Cranfot kulki jäljempänä kapteeni Suomasin kanssa ja kantoi myös osan tavaroista. Väsynyt Suomas käveli niin hitaasti, että Kallas ehti pitkälle edelle ennen kuin huomasi kulkevansa nopeammin. Cranfot käytti tilaisuuden hyödyksi puhuakseen Suomasin kanssa kahden.
”Kuinka sinä siis oikein ajauduit tänne huoltojoukkojen luokse?” Tom kysyi.
”Ajauduin vain, kuten sanoin. Ei siinä mitään sen suurempaa suunnitelmaa tai draama ollut, jos sitä haet”, Solkar vastasi.
”Ovathan huoltojoukot myös tärkeitä, mutta se ei ole myöskään se sinun vahva alueesi”, Tom sanoi.
”Ehkä en ole vain aikaisemmin huomannut, että se voisi olla”, Solkar sanoi.
Cranfot tuhahti. Suomas katsoi vain maahan.
”Et kuulosta yhtään itseltäsi”, Tom sanoi.
Suomas ei sanonut mitään.
”Mitä siellä matkalla oikeasti tapahtui?” Tom kysyi.
Kapteeni Suomas ei vastannut, vaan jatkoi hiljaisena kävelyä eteenpäin.
”En usko, että asiat olisivat vain omalla painollaan menneet tällaisiksi”, Tom sanoi.
Suomas hymähti.
”Minä olen vain huolissani sinusta”, Tom sanoi.
Cranfot katsoi Suomasta, joka lopulta nosti katseensa.
”Ei minusta tarvitse olla huolissaan”, Solkar sanoi.
”Noin sanomalla et yhtään vähennä sinusta huolissaan olemista”, Tom sanoi.
”Niin, ehkäpä en”, Solkar sanoi.
”Etkä sinä ole yksin, vaikka ehkä luulet niin. Me autamme sinua”, Tom sanoi.
”En tarvitse apua, enkä minä ole pyytänyt apua”, Solkar sanoi.
”Me autamme sinua silti. Emme aio pyytää lupaa siihen”, Tom sanoi.
Suomas katsoi Cranfotia, joka hymyili. Hymy tarttui hieman myös Suomasin toiseen suupieleen.
”Kiitos”, Solkar sanoi.
Suomas ja Cranfot saivat odottamaan jääneen Kallaksen kiinni.
”Mitäs täällä juonitaan?” Venir kysyi.
”Yritämme keksiä sinulle jotakin jekkua”, Tom vastasi.
Kapteeni Kallas naurahti.
”Vai niin. Täytyy sitten olla varuillaan”, Venir sanoi.
Kapteeni Kallas kulki edellä ja kantoi kapteeni Suomasin reppua ja osaa muista tavaroista. Kapteeni Cranfot kulki jäljempänä kapteeni Suomasin kanssa ja kantoi myös osan tavaroista. Väsynyt Suomas käveli niin hitaasti, että Kallas ehti pitkälle edelle ennen kuin huomasi kulkevansa nopeammin. Cranfot käytti tilaisuuden hyödyksi puhuakseen Suomasin kanssa kahden.
”Kuinka sinä siis oikein ajauduit tänne huoltojoukkojen luokse?” Tom kysyi.
”Ajauduin vain, kuten sanoin. Ei siinä mitään sen suurempaa suunnitelmaa tai draama ollut, jos sitä haet”, Solkar vastasi.
”Ovathan huoltojoukot myös tärkeitä, mutta se ei ole myöskään se sinun vahva alueesi”, Tom sanoi.
”Ehkä en ole vain aikaisemmin huomannut, että se voisi olla”, Solkar sanoi.
Cranfot tuhahti. Suomas katsoi vain maahan.
”Et kuulosta yhtään itseltäsi”, Tom sanoi.
Suomas ei sanonut mitään.
”Mitä siellä matkalla oikeasti tapahtui?” Tom kysyi.
Kapteeni Suomas ei vastannut, vaan jatkoi hiljaisena kävelyä eteenpäin.
”En usko, että asiat olisivat vain omalla painollaan menneet tällaisiksi”, Tom sanoi.
Suomas hymähti.
”Minä olen vain huolissani sinusta”, Tom sanoi.
Cranfot katsoi Suomasta, joka lopulta nosti katseensa.
”Ei minusta tarvitse olla huolissaan”, Solkar sanoi.
”Noin sanomalla et yhtään vähennä sinusta huolissaan olemista”, Tom sanoi.
”Niin, ehkäpä en”, Solkar sanoi.
”Etkä sinä ole yksin, vaikka ehkä luulet niin. Me autamme sinua”, Tom sanoi.
”En tarvitse apua, enkä minä ole pyytänyt apua”, Solkar sanoi.
”Me autamme sinua silti. Emme aio pyytää lupaa siihen”, Tom sanoi.
Suomas katsoi Cranfotia, joka hymyili. Hymy tarttui hieman myös Suomasin toiseen suupieleen.
”Kiitos”, Solkar sanoi.
Suomas ja Cranfot saivat odottamaan jääneen Kallaksen kiinni.
”Mitäs täällä juonitaan?” Venir kysyi.
”Yritämme keksiä sinulle jotakin jekkua”, Tom vastasi.
Kapteeni Kallas naurahti.
”Vai niin. Täytyy sitten olla varuillaan”, Venir sanoi.
torstai 16. tammikuuta 2020
Gyllenlaes VI
Betula pubescens, osa 95
Kapteeni Suomas istui maassa ja piteli puupalaa kädessään. Maassa oli pieni kasa lastuja, jotka kapteeni oli aikaisemmin vuollut puupalasta irti.
”Missä kenraali on?” Solkar kysyi.
”Hän on meidän teltassamme lepäämässä. Ellei hän ole jo sieltä karannut jonnekin työntouhuun. Voimme vain toivoa, että Miranda saa hänet pidettyä lepäämässä”, Venir vastasi.
”Selvä, hyvä. Hän tarvitsee lepoa”, Solkar sanoi.
”Ja niin tarvitset sinäkin. Teidän molempien pitäisi vain malttaa levätä. Voit tulla meidän telttaamme, niin sinun ei tarvitse etsiä muuta paikkaa”, Tom sanoi.
Suomas epäröi.
”Jos sinne mahtuu”, Solkar sanoo.
”Emme me niin paljoa tilaa vie ja sehän on iso teltta”, Venir sanoi.
Suomas nyökkäsi.
”Hyvä on. Ehkä on kuitenkin parempi, että odotan kenraalin lähtevän ensin”, Solkar sanoi.
”Ei hän varmastikaan kauaa viivy meidän teltassamme. Hänen oma telttansa on varmasti pian pystyssä ja silloin hän vetäytynee sinne. Tullessamme etsimään sinua hänen telttansa oli jo pystytyksessä”, Tom sanoi.
”Okei. Hyvä. Ehkä voimme sitten lähteä sinne teidän telttanne suuntaan”, Solkar sanoi.
”Meneehän meillä tästä hetki sinne kävellä”, Venir sanoi.
Kallas ja Cranfot auttoivat Suomasin seisomaan ja he keräsivät yhdessä tämän tavarat, jotka lojuivat maassa kapteenin ympärillä. Lähtiessään he kävivät sanomassa yhdelle huoltojoukkojen aliupseereista, että kapteeni Suomas oli löytynyt ja lähtisi heidän mukaansa.
”Hyvä, että kapteeni löytyi, herra kapteeni”, aliupseeri sanoi.
”Kun tarpeeksi kauan kävelimme ristiin rastiin, hän lopulta löytyi”, Venir sanoi.
”Aivan. Pahoittelen, että teille tuli tästä näin paljon vaivaa, herrat kapteenit”, aliupseeri sanoi.
”Ei tästä niin paljoa vaivaa ollut”, Tom sanoi.
Kun kapteenit olivat menneet, aliupseeri meni puhumaan lähellä olleen sotilaan kanssa.
”Huomasitko tuon kolmannen miehen, joka oli noiden kapteenien mukana?” Aliupseeri kysyi.
”Huomasin, hänhän on tehnyt täällä kaikkia sekalaisia hommia nyt loppumatkan aikana”, sotilas vastasi.
”Tiesitkö, että hän on kapteeni?” Aliupseeri kysyi.
Sotilas katsoi aliupseeria hieman ihmetellen.
”En”, sotilas vastasi.
Sotilas katsoi pian telttojen sekaan häviävien kapteenien perään.
”Onko hän kapteeni?” Sotilas kysyi.
”Ilmeisesti on”, aliupseeri vastasi.
Kapteeni Suomas istui maassa ja piteli puupalaa kädessään. Maassa oli pieni kasa lastuja, jotka kapteeni oli aikaisemmin vuollut puupalasta irti.
”Missä kenraali on?” Solkar kysyi.
”Hän on meidän teltassamme lepäämässä. Ellei hän ole jo sieltä karannut jonnekin työntouhuun. Voimme vain toivoa, että Miranda saa hänet pidettyä lepäämässä”, Venir vastasi.
”Selvä, hyvä. Hän tarvitsee lepoa”, Solkar sanoi.
”Ja niin tarvitset sinäkin. Teidän molempien pitäisi vain malttaa levätä. Voit tulla meidän telttaamme, niin sinun ei tarvitse etsiä muuta paikkaa”, Tom sanoi.
Suomas epäröi.
”Jos sinne mahtuu”, Solkar sanoo.
”Emme me niin paljoa tilaa vie ja sehän on iso teltta”, Venir sanoi.
Suomas nyökkäsi.
”Hyvä on. Ehkä on kuitenkin parempi, että odotan kenraalin lähtevän ensin”, Solkar sanoi.
”Ei hän varmastikaan kauaa viivy meidän teltassamme. Hänen oma telttansa on varmasti pian pystyssä ja silloin hän vetäytynee sinne. Tullessamme etsimään sinua hänen telttansa oli jo pystytyksessä”, Tom sanoi.
”Okei. Hyvä. Ehkä voimme sitten lähteä sinne teidän telttanne suuntaan”, Solkar sanoi.
”Meneehän meillä tästä hetki sinne kävellä”, Venir sanoi.
Kallas ja Cranfot auttoivat Suomasin seisomaan ja he keräsivät yhdessä tämän tavarat, jotka lojuivat maassa kapteenin ympärillä. Lähtiessään he kävivät sanomassa yhdelle huoltojoukkojen aliupseereista, että kapteeni Suomas oli löytynyt ja lähtisi heidän mukaansa.
”Hyvä, että kapteeni löytyi, herra kapteeni”, aliupseeri sanoi.
”Kun tarpeeksi kauan kävelimme ristiin rastiin, hän lopulta löytyi”, Venir sanoi.
”Aivan. Pahoittelen, että teille tuli tästä näin paljon vaivaa, herrat kapteenit”, aliupseeri sanoi.
”Ei tästä niin paljoa vaivaa ollut”, Tom sanoi.
Kun kapteenit olivat menneet, aliupseeri meni puhumaan lähellä olleen sotilaan kanssa.
”Huomasitko tuon kolmannen miehen, joka oli noiden kapteenien mukana?” Aliupseeri kysyi.
”Huomasin, hänhän on tehnyt täällä kaikkia sekalaisia hommia nyt loppumatkan aikana”, sotilas vastasi.
”Tiesitkö, että hän on kapteeni?” Aliupseeri kysyi.
Sotilas katsoi aliupseeria hieman ihmetellen.
”En”, sotilas vastasi.
Sotilas katsoi pian telttojen sekaan häviävien kapteenien perään.
”Onko hän kapteeni?” Sotilas kysyi.
”Ilmeisesti on”, aliupseeri vastasi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)