Gyllenburh II

 Betula pubescens, osa 153

Kallas näytti kenraali Netronovalle paikan, jossa kapteeni Cranfot oli kaatunut. Kenraali pyysi Mirandan luokseen. Tällä oli mukanaan kaksi kukkaseppelettä, joista toisen kenraali laski maahan katukiveykselle. Toinen säästettiin Cranfotin ruumiille.

”Jos ehdimme, tälle paikalle voisi pystyttää jonkin muistokiven kapteeni Cranfotin muistolle”, Edkar sanoi.

”Jos sallitte, herra kenraali, pystyttäisin kiven myös kaikkien muidenkin taistelussa kaatuneiden muistolle. Kapteeni Cranfot ei valitettavasti ole ainoa menetyksemme”, Venir sanoi.

”He kaikki ansaitsisivat muistokiven. Jokainen, joka lähti tälle matkalle mukaan ja jäi jälkeen”, Edkar sanoi.

”Ehkä voimme pystyttää sellaisen muistomerkin Netronovalaan, kun pääsemme sinne takaisin”, Venir sanoi.

”Niin, sitten kun pääsemme takaisin”, Edkar sanoi.

He seisoivat hetken hiljaa miettien ja katselivat punaiseksi värjäytyneiden katukivien päällä lepäävää kukkaseppelettä.

”Miranda, kirjoita muistiin, että rakennamme Netronovalaan muistomerkin kaikille matkalle jääneiden muistoksi, johon tulee jokaiselle oma kivi”, Edkar sanoi.

”Selvä, herra kenraali”, Miranda sanoi.

Miranda otti esiin muistiinpanovälineensä ja kirjoitti asian ylös.

”Yksi hyvä syy lisää päästä takaisin Netronovalaan”, Venir sanoi.

”Voimme vain toivoa, että ruhtinas Netronova pääsee avuksemme. Jos jäämme tänne yksin, niin sitten olemme täysin Suuren keisarikunnan armeijan armoilla”, Edkar sanoi.

Kenraalin synkkyys yllätti Kallaksen. Hän vilkaisi ympärilleen nähdäkseen oliko hänen ja Mirandan lisäksi muita, jotka olivat kuulleet kenraalin sanat. Kenraalin henkivartijat näyttivät olevan niin kaukana, että he tuskin olivat kuulleet mitään.

”Ovatko Tammen seuraajat saaneet yhteyttä Netronovalaan?” Venir kysyi.

”Eivät. Jokin estää yhteyden syntymisen ja he eivät ole onnistuneet ratkaisemaan mikä on vialla. He sanoivat, että ehkä vuoret ovat yhteyden tiellä tai sitten vuoristossa itsessään vuoristossa on ehkä jotakin, joka estää yhteyden muodostamisen”, Edkar vastasi.

”Emme siis saa väliaikatietoja Netronovalasta”, Venir sanoi.

”Emme niin. Voimme vain toivoa”, Edkar sanoi.

Kenraali huokaisi syvään.

”Tammen seuraajille riittänee nyt tosin muutakin tehtävää kuin taikapeilin yhteyden selvittämistä”, Venir sanoi.

”Komensin heidät jo valmistautumaan kuolleestamanaukseen. He manaavat tulevina päivinä niin paljon kuin vain voimiltaan kykenevät”, Edkar sanoi.

Kallas nyökkäsi.

”Hyvä. Säästimme myös sen gyllenburhilaisen ruumiin, jonka kanssa Cranfot taisteli. Hänestä saamme hyvän sotilaan riveihimme”, Venir sanoi.

”Toivoa sopii, että hän palvelee meitä yhtä hyvin kuin Suurta keisarikuntaa”, Edkar sanoi.

Gyllenburh

Betula pubescens, osa 152

Kenraali Netronovan saapumista Gyllenburhin yläkaupunkiin saatiin odottaa pitkälle iltapäivää, jolloin tämä saapui suuren sotilasosaston suojaamana. Suuren osaston liikkuminen kaupungissa oli jo itsessään hidasta, mutta osaston edellä ja perässä kulki pienemmät osastot, jotka tutkivat ympäröiviä rakennuksia gyllenburhilaisten sotilaiden varalta. Tämä pakotti kenraalia suojaavan osaston välillä odottamaan.

Kapteeni Kallas oli odottamassa kenraalin saapumista yläkaupungin portilla alakaupungin puolella. Portin yläkaupungin puolelle aukiolle oli pystytetty teltta kenraalia varten. Kenraalia turvaava osasto ryhmittyisi teltan ympärille. Varotoimena mihinkään rakennukseen kenraalia ei vietäisi.

Myös Burhleo oli odottamassa kenraalin tapaamista. Tämä oli kuitenkin porttirakennuksessa. Kallas ottaisi kenraalin ensin yksin vastaan ja Burhleo pääsisi tapaamaan kenraalia myöhemmin. Kapteeni Suomas oli edelleen johtamassa taistelua Gyllenburhin päälinnan luona.

Päälinnaa lukuun ottamatta gyllenburhilaisten suurempi vastarinta oli saatu nujerrettua koko kaupungista. Yksittäisiä taistelijoita löytyi vielä eri puolilta kaupunkia, mutta hekin yleensä mieluummin antautuivat kuin kävivät yksin taisteluun. Vankeja oli heitäkin kertynyt suuri joukko ja heidän käsittely oli yksi asia, josta kenraalin oli päätettävä.

Lopulta kenraalia saattava osasto tuli näkyviin alakaupungin talojen välistä. Alakaupungin läpi tulevat kadut oli todettu parhaaksi vaihtoehdoksi kenraalin saapumiselle, koska alakaupunki oli ollut pidempään netronovalalaisten hallussa ja näin gyllenburhilaisten vastarintapesäkkeiden etsimiseen oli ollut enemmän aikaa. Kallas oli lähettänyt vastaan pari pientä osastoa, jotka tarkistivat kadun varren taloja, jotta kenraalin osasto pääsi etenemään nopeammin.

Kenraalin osasto oli kuin paraatijoukko. Sotilaat marssivat tiukoissa muodostelmissa ja hyvässä järjestyksessä. Ensin tuli useampi muodostelma jalan kulkevia sotilaita ja sitten hevosilla ratsastavia. Kenraali itsekin ratsasti hevosella ja hänen ympärillään ratsasti raskaasti varustettuja vartiokaartin ritareita. Osasto oli ylväs näky, mikä varmasti oli kenraalin tarkoituskin. Gyllenburhilaisille täytyi näyttää, ettei kaupunkia olleet valloittaneet ketkä tahansa.

Kallas polvistui, kun kenraali ratsasti hänen luokseen.

”Herra kenraali”, Venir sanoi.

Kenraali laskeutui ratsailta ja astui Kallaksen luokse.

”Nouse, kapteeni”, Edkar sanoi.

Kallas huomasi, että kenraali oli hyvällä tuulella. Tällä oli siihen syytäkin, kun kaupungin valtaus oli sujunut odotuksia helpommin. Erityisesti yläkaupungin valtaaminen. Kallas toivoi, että kenraalin hyvä tuuli kestäisi Burhleon tapaamisen.

”Tervetuloa Gyllenburhiin, herra kenraali”, Venir sanoi.

”Kiitos siitä taitaa kuulua sinulle. Oli jo aikakin päästä tänne”, Edkar sanoi.

”Toivottavasti olet odottanut myös yläkaupunkiin pääsyä. Tämän portin saamiseksi haltuun ja pitämiseksi käytiin kova taistelu. Luultavasti koko kaupungin valtaamisen kovin taistelu”, Venir sanoi.

”Niin minulle on kerrottu. Johda tietä, haluan nähdä missä kapteeni Cranfot kuoli”, Edkar sanoi.

Kallas nyökkäsi ja näytti kenraalille tien portin läpi kohti yläkaupunkia. Kenraalia ympäröineet vartiokaartin ritarit laskeutuivat ratsailta ja seurasivat heitä portin läpi. Myöhemmin portista seurasivat myös muut kenraalin osaston sotilaat.

Aamu yläkaupungissa IV

 Betula pubescens, osa 151

Kallas nojasi pöytään ja katseli sen päälle levitettyjä suunnitelmia yläkaupungin portin ympäristön linnoituksesta. Suunnitelma oli tehdä linnoitustyö vaiheittain, jotta tehdystä työstä olisi mahdollisimman pian hyötyä taistelussa. Seuraavissa vaiheissa linnoitteiden puolustuskykyä kasvatettaisiin.

”Suunnitelmat näyttävät hyviltä”, Venir sanoi.

”Kiitos, herra kapteeni. Toivottavasti pääsemme pian myös toteuttamaan niitä”, Jeanne sanoi.

”On ehkä hyvä valmistautua henkisesti siihen, ettei suunnitelmia ehditä toteuttamaan loppuun saakka. Emme ole tulleet tänne jäädäksemme, vain hankkiaksemme aikaa”, Venir sanoi.

”Tietenkin, herra kapteeni”, Jeanne sanoi.

Burhleo tuli myös katsomaan suunnitelmia. Saesteorra yritti piilottaa epämukavaa oloa vanhan miehen läsnä olosta, mutta Kallas näki, ette aliupseeri ollut tyytyväinen.

”Minä voin huolehtia siitä, että suunnitelmat tulevat toteutetuksi teidän lähdön jälkeenkin”, Martin sanoi.

”Toivottavasti tarjoat apua suunnitelmien toteuttamisesta jo ennen sitä”, Venir sanoi.

”Kyllä, tietenkin. Valmistelevia töitä tehdään jo täyttä päätä”, Martin sanoi.

Kallas tiesi, ettei Burhleota kannattaisi päästää tutkimaan suunnitelmia liian tarkkaan. Hän saattaisi ujuttaa sinne omien alaistensa kanssa salaisia käytäviä, joita käyttää siinä tilanteessa, jos taistelun tahti kääntyisikin toiseen suuntaan. Burhleota ja tämän alaisia tuli pitää tarkasti silmällä.

”Onko kenraalin tulosta jo tietoa?” Martin kysyi.

”Valmisteluja tehdään, mutta tarkkaa aikaa ei ole. Tänään hänen pitäisi tulla”, Venir vastasi.

”Hyvä. On suuri kunnia päästä vihdoin tapaamaan hänet”, Martin sanoi.

Kallas epäili Burhleon sanoja, mutta ei sanonut mitään.

”Kenraali odotellessa voisimme käydä tarkistamassa kuinka valmistelut etenevät”, Venir sanoi.

”Se voisi olla hyvä ajatus. Saan esitellä sinulle kuinka hyvin ja nopeasti alaiseni työskentelevät”, Martin sanoi.

”Tulenko mukaanne?” Jeanne kysyi.

”Onko sinulla jotakin muuta tehtävää?” Venir kysyi.

”Suunnitelmissa ja valmisteluissa on aina tehtävää. Myös kenraalin tulon organisointi on vielä kesken”, Jeanne vastasi.

”Kuulostaa siltä, että sinulla on tärkeämpää tekemistä kuin vahtia meitä. Kyllä me pärjäämme kahdestaan”, Venir sanoi.

Kallas ja Burhleo suuntasivat ulos kiertämään valmistelevia työmaita. Saesteorra huokaisi helpotuksesta, kun sai jäädä pois Burhleon seurasta.

Aamu yläkaupungissa III

 Betula pubescens, osa 150

Kallas käveli aukion poikki kohtaan, jossa muistelin kaksintaistelun olleen. Koko matkan ajan kadun kiveyksellä oli paljon verta ja erityisesti sitä oli tässä aukion keskikohdassa. Paljon muutakin verta, kuin mitä kaksintaistelussa oli vuodatettu. Kallas yritti olla miettimättä asiaa ja käänsi katseensa pois kadusta. Muuten kaikki olisi ollut aivan liian järjetöntä.

Mutta sitähän sota aina oli. Järjettömyyttä. Loputonta järjettömyyttä.

Kallas kävi mielessään läpi tapahtumia ennen kuin kaksintaistelu oli alkanut. Vain vähän aikaisemmin Cranfot oli tullut portille ja lähtenyt suoraan jatkamaan taistelua portin pitämiseksi. Sitten yhtäkkiä vastaan oli tullut kaksintaistelu. Kallas oli nähnyt, kun aukko taistelun keskelle oli muodostunut ja kaksi sotilasta olivat sen keskellä. Cranfot oli ollut toinen heistä, mutta Kallas ei silloin sitä tiennyt. Meni jonkin aikaa, että he olivat tajunneet mitä aukiolla tapahtui.

”Mitä sinä ajattelit, Cranfot. Mitä ajattelit, kun päätit suostua kaksintaisteluun”, Venir sanoi.

Kallas katsoi taivaalle, jonka poikki hitaasti raahautui ohut pilviharso. Oli tulossa poutapäivä.

”Ainakaan ei sada, vaikka tänään ehkä mieluummin näkisin sateen. Poutapäivänä on hankalaa olla surullinen. Ja tämä kakki veri kaipaisi jo pois pyyhkimistä. Sade saisi tulla puhdistamaan meidän murheemme pois”, Venir sanoi.

Hän käänsi katseensa takaisin alas, mutta huomasi matkalla oudonnäköisen mustan linnun, mikä sai hänen katseensa pysähtymään. Iso lintu lensi kaupungin ylitse. Sen lento raskaasta ja hieman nykivää, outoa. Kuin lintu olisi ollut haavoittunut tai siinä oli jotakin muuta vikaa.

”Tuo ei voi tarkoittaa mitään hyvää”, Venir sanoi.

Lintu hävisi Kallaksen katseen alta ja hän yritti etsiä lintua uudestaan, mutta se oli lentänyt pois eikä enää tullut takaisin hänen näkökenttäänsä. Kallas yritti pohtia oliko lintu ollut jokin enne. Tavalliselta korpilta se ei ollut näyttänyt. Korppeja hän tulisi kyllä varmasti näkemään päivän aikana paljonkin.

”Enne tai ei, mutta minulla on töitä”, Venir sanoi.

Hänen täytyi mennä katsomaan suunnitelmia portin linnoittamiseksi ja sitten hänen täytyi löytää miehiä varmistamaan lähialueet ja reitin ulos kaupungista, jotta kenraali Netronova voisi turvallisesta tulla kaupunkiin.

Kallas kääntyi ja otti jo pari askelta takaisin kohti porttia. Jokin sai hänet kuitenkin pysähtymään. Paha aavistus tai tunne siitä, että häntä katseltaisiin. Kallas kääntyi katsomaan lähimpiä yläkaupungin rakennuksia. Hän ei nähnyt ketään muuta kuin muutamia netronovalalaisia sotilaita sekä alakaupunkilaisia puuhissaan. Kaikkea varjoissa olevaa ei kuitenkaan erottanut kaukaan.

”Ihmeen lintu. Se sai minut kuvittelemaan omiani”, Venir sanoi.

Kallas hymähti itselleen ja linnulle ja lähti sitten kävelemään takaisin portille.

Aamu yläkaupungissa II

 Betula pubescens, osa 149

Kallas arveli tietävänsä mitä Burhleo halusi. Tämä halusi päästä vanhoilla päivillään vielä takaisin valtaan. Vanha mies oli luultavasti syrjäyttämisestään saakka punonut juonta, jolla voisi palata taas valtaan. Ja odottanut tilaisuutta. Netronovalalaiset olivat sen tälle tarjonneet ja Burhleo oli siihen tarttunut. Miten luotettavan kumppanin tämä teki Burhleosta, siihen Kallas ei osannut itselleen vastata.

Porttirakennuksen sisällä olevat kierreportaat oli muotoiltu tummanharmaasta samasta kivestä, josta kaupungin muuritkin oli rakennettu. Tumma kivi imi itseensä lähes kaiken talon ja portaat olivat pimeät. Kaivokset, joista tämä kaikki kivi tuli, olivat varmasti synkkiä paikkoja. Pitkien portaiden aikana silmät ehtivät hieman tottua pimeään ja kun Kallas astui ulos aamuaurinkoon vartiotuvasta, johon portaat johtivat, silmien oli taas totuttava valoon.

Kallaksen luokse tuli yksi aliupseereista, joka oli johtamassa portin ympäröiviä linnoitustöitä. Aliupseerin nimi oli Jeanne Saesteorra.

”Herra kapteeni, olemme saaneet valmiiksi ensimmäisen version suunnitelmista portin ympäristön linnoittamiseksi”, Jeanne sanoi.

”Hyvä, tulen katsomaan niitä kohta”, Venir sanoi.

Saesteorra katsoi Kallasta hieman kiusaantuneena.

”Mitä?” Venir kysyi.

”Jäikö hän ylös?” Jeanne kysyi.

Kallas katsoi taakseen ja ei nähnyt Burhleota ulkona eikä vartiotuvassa.

”Siltä vaikuttaa”, Venir vastasi.

Saesteorra valkaisi ympärilleen varmistaakseen, ettei ketään ollut kuuloetäisyydellä.

”Herra kapteeni, ei ole varmastikaan minun tehtäväni arvioida, mutta minusta hän vaikuttaa epäilyttävältä. Sellaiselta ihmiseltä, josta äitini sanoisi, että kannattaa pysyä kaukana hänen toimistaan”, Jeanne sanoi.

”Kiitos, että jaoit tuntemuksesi. Luulen, että äitisi olisi oikeassa. Valitettavasti taidamme tarvita vielä hänen palveluksiaan”, Venir sanoi.

”Toivottavasti emme pitkään”, Jeanne sanoi.

”Toivottavasti meidän ei tarvitse olla tässä kaupungissa pitkään”, Venir sanoi.

”Mutta kotiin on pitkä matka”, Jeanne sanoi.

Kallas nyökkäsi ja katsoi portin sisäpuolella olevan aukiota. Taistelun jälkiäkin oli vielä paljon raivaamatta.

”Jos huomaat jotakin outoa, niin älä epäröi tulla kertomaan siitä minulle. Tai vaikka et huomaisikaan mitään, mutta sinulla on jokin aavistus”, Venir sanoi.

”Kyllä, herra kapteeni”, Jeanne sanoi.

”Käyn hieman jaloittelemassa ja tulen sitten katsomaan suunnitelmaa”, Venir sanoi.

”Teidän pitäisi nukkua, herra kapteeni”, Jeanne sanoi.

”Ehkä ensi yönä”, Venir sanoi.

Aamu yläkaupungissa

 Betula pubescens, osa 148

Pisinkin yö päättyy lopulta niin päättyi tämäkin. Aamun valkeamisen matkassa taistelu yläkaupungin portista kääntyi lopulta netronovalalaisten eduksi. Vaikka gyllenburhilaiset olivat saaneet kaksintaistelun jälkeen rivinsä järjestykseen nopeammin, oli heidän taistelutahtonsa pahemmin murtunut johtajan menetyksestä. Gyllenburhilaisten taistelutahtoa ei varmasti myöskään helpottanut se, että he olivat nähneet kuinka vaarallisia vastustajia epäkuolleet olivat. Ja nyt aamun valossa he näkivät ketä vastaan he taistelivat.

Niinpä kapteeni Suomaksen johdolla gyllenburhilaiset ajettiin yläkaupungin läpi aina kaupungin päälinnan liepeille saakka. Päälinnan luona netronovalalaisten oli pakko lopettaa hyökkäyksensä, sillä päälinna oli liian vahva linnoitus hyökättäväksi ilman valmisteluja. Päälinnan luokse päässeet gyllenburhilaiset saivatkin tarvitsemansa tauon taistelusta ja hetken turvaa linnoituksen suojissa.

Samaan aikaan kapteeni Kallas johti yläkaupungin ja yläkaupungin portin ympäristön puhdistamista gyllenburhilaisista sotilaista sekä huolehti vangeista. Yhä enemmän gyllenburhilaisia sotilaita antautui, kun kaupungin puolustajien taistelutahto alkoi rakoilla. Myös yhä enemmän alakaupunkilaisia liittyi taisteluun netronovalalaisten rinnalle.

Kapteeni Kallas seisoi yläkaupungin portin yläpuolella tornissa katselemassa aamuauringon valaiseman yläkaupungin ylitse. Burhleo oli hänen kanssaan katselemassa uuden päivän alkua. Punainen aamuaurinko muistutti yön tapahtumista.

”Olemme voittaneet taistelun”, Martin sanoi.

”Ehkä, mutta millä hinnalla”, Venir sanoi.

”Sodilla on aina hintansa, joka niistä täytyy maksaa. Nyt se hinta oli minusta kohtuullinen. Se olisi voinut olla vielä paljon suurempi ja taistelu olisi voinut käydä tappioksemme”, Martin sanoi.

Kallas kuljetti katsettaan yläkaupungin kattojen yli.

”Mutta päälinna on edelleen pystyssä. Sitä me emme tänään kykene valtaamaan, jos pystymme missään vaiheessa”, Venir sanoi.

”Sinnekin saattaa olla salaisia reittejä, joita linnan puolustajat eivät tunne” Martin sanoi.

Kallas katsoi Burhleota. Vanha mies ei näyttänyt noteeraavan katsetta mitenkään erityisellä tavalla. Toisaalta Kallas oli kiitollinen tälle, että he olivat pystyneet samaan yläkaupungin haltuunsa niin helposti kuin he olivat tehneet. Toisaalta Kallas yhä edelleenkin epäili, että Burhleo salasi jotakin olennaista.

”Paljastaisitko meille lisää kaupungin salaisuuksia?” Venir kysyi.

”Se riippuu siitä, mitä tänään päivän aikana tapahtuu”, Martin vastasi.

Kallas käänsi katseensa takaisin yläkaupunkiin. Heidän alapuolellaan portin ympäristön linnoitustöiden valmistelu jatkui, vaikka taistelu kaupungista ei ollut vieläkään ohitse.

”Mitä sinä haluat?” Venir kysyi.

”Haluan, että kaupungin ylimystö saa kärsiä siitä, mitä he tekivät minulle”, Martin vastasi.

”Se tässä taitaa olla koko ajan tapahtumassa”, Venir sanoi.

”Niin toivon”, Martin sanoi.

”Mutta entä sen jälkeen? Mitä tapahtuu kaiken tämän jälkeen?” Venir kysyi.

”Haluan, että kaupunki pystyy palaamaan takaisin parempiin aikoihin”, Martin vastasi.

Kallas huokaisi ja kääntyi pois muurilta lähteäkseen tarkastamaan miten asiat sujuivat alhaalla.

”Menneet ajat eivät koskaan palaa”, Venir sanoi.

Kaksintaistelun jäljet

 Betula pubescens, osa 147

Kaksintaistelun alusta saakka kapteeni Suomas pelkäsi vain pahinta. Hän ei missään vaiheessa välittänyt siitä voittaisiko Cranfot kamppailun. Hän välitti vain siitä, että tämä selviäisi siitä hengissä. Siitä saakka, kun gyllenburhilainen oli saanut tehtyä ensimmäisen viillon Cranfotin kylkeen, Suomaksen oli ollut vaikea hengittää tai ajatella. Hetkeä myöhemmin Cranfot oli saanut kuollettavat iskut. Ja kuitenkin onnistunut voittamaan kaksintaistelun.

Suomas ei aluksi osannut tehdä mitään. Hän näki kuinka Cranfot puhui hävinneelle gyllenburhilaiselle, joka kuoli. Sitten Cranfot oli itse vajonnut maahan. Tuntui kuin ikuisuus olisi kulunut ennen kuin Suomas sai itsensä liikkeelle.

Kun Suomas ehti kapteeni Cranfotin luokse, tämä oli jo kuollut. Suomas yritti itkeä, mutta ei pystynyt. Hän vajosi polvilleen toverinsa viereen ja yrittää käsittää tapahtumia.

”Ei. Ei tämä voi olla mahdollista”, Solkar sanoi.

Cranfot ei vastannut.

Sotilaita kerääntyi kapteeni Suomaksen ympärille. Osa tuli suremaan kapteeni Cranfotia, osa odottamaan käskyjä ja osa molempia.

Yksi aliupseereista polvistui Suomaksen vierelle.

”Herra kapteeni, mitä me teemme?” Aliupseeri kysyi.

Suomas nosti katseensa ensin aliupseeriin ja sitten ympärillään oleviin sotilaisiin. Ei hän tiennyt mitä pitäisi tehdä. Cranfot olisi tiennyt heti, mitä olisi pitänyt tehdä. Hän tiesi aina, mitä piti tehdä Oli tilanne mikä tahansa. Suomas käänsi katseensa Cranfotin elottomiin kasvoihin. Enää Cranfot ei tietäisi koskaan, mitä pitäisi tehdä.

Hieman kauempaa alkoi kuulua gyllenburhilaisten sekalaisia komentoja. Tilanne oli ilmeisesti alkanut selkeytymään heidän puolellaan. Täytyisi toimia. Se vaati sen, että tiesi miten toimia. Lopulta Suomas muisti, mitä he olivat puhuneet Cranfotin kanssa juuri ennen kaksintaistelua.

”Herra kapteeni?” Aliupseeri kysyi.

Suomas nosti katseensa aliupseeriin.

”Kootkaa…” Solkar sanoi.

Suomaksella meni vielä hetki koota ajatuksiaan. Hän nousi ylös ja katsoi ympärillään olevia sotilaita.

”Kootkaa joukot. Meidän täytyy saada hyökkäys nopeasti uudelleen liikkeelle ja paine gyllenburhilaisten päälle. Kapteeni Cranfot ei kuollut turhaan”, Solkar sanoi.

”Kyllä, herra kapteeni”, aliupseeri sanoi.

Sotilaat järjestäytyivät nopeasti uudelleen ja taistelu jatkui. Suomas katsoi vielä ystäväänsä.

”Sinä lupasit, että me lähdemme yhdessä pois täältä. Minä pidän huolta, että me vielä pääsemme yhdessä takaisin Netronovalaan. Jos ei muuten, niin minä kannan sinut”, Solkar sanoi.

Suomas käski kahden sotilaan viedä Cranfotin ruumis turvaan ja sitoa hänen haavansa, jos tarpeen. Vaikka tämä oli kuollut, ei haavojen tarvinnut olla vuotavia. Sitten Suomas katsoi kaksintaistelun jättämiä jälkiä kadun kiveyksessä ja lähti johtamaan taistelua.