Kolme leiriä VI

Betula pubescens, osa 67

Edkar lähetti tiedustelijat ja lähetin pois ja jäi pohtimaan asioita yhdessä kapteeni Cranfotin kanssa.

”Mitä mieltä olet?” Edkar kysyi.

Kapteeni mietti pienen hetken ennen kuin vastasi.

”Meillä ainakin on suhteellisen turvallinen asema. Meitä ei ole vieläkään huomattu, joten voimme päästä leirien ulottumattomiin ennen kuin meidän olemassaolosta tiedetään mitään”, Tom vastasi.

”Entä toisen osaston tilanne?” Edkar kysyi.

”Luulen, että lähetti oli säikähtänyt Suuren keisarikunnan joukkojen ilmestymisestä”, Tom vastasi.

”Et usko, että toista osastoa on piiritetty?” Edkar kysyi.

”Mahdollisesti heidät on, mutta se ei välttämättä tarkoita sitä, että heidän tilanteensa olisi mitenkään katastrofaalinen”, Tom vastasi.

”Niin, ei varmastikaan. Ei ainakaan vielä”, Edkar sanoi.

”Herra kenraali, uskotko, että siellä tilanne voi muuttua pahaksi?” Tom kysyi.

”Tiedän, että saarretut joukot voivat joutua paniikkiin, vaikka siihen ei olisi mitään syytä. Olen sen itse kokenut”, Edkar vastasi.

Kylmäävä muisto kuoleman toiselta puolelta tunkeutui Edkarin mieleen. Komea näky voitokkaasta armeijasta. Yksi taistelu liian paljon. Yksi silta liian pitkälle. Yksi metsä liian kaukana. Yksi väijytys. Yksi hetki panikointia. Yksi tappio. Onneksi toiselta puolelta tulevat muistot olivat vain häilyviä palasia. Muuten tappion muisto olisi tehnyt liian kipeää.

Kapteeni Cranfot ei näyttänyt huomaavan kenraalin muistoihin valunutta hetkeä.

”Mitä meidän sitten pitäisi tehdä, herra kenraali?” Tom kysyi.

”Sitä meidän täytyy miettiä”, Edkar vastasi.

Kapteeni Cranfot katsoi kenraali hieman kummeksuvasti. Tavallisesti kenraali Netronovalla kun oli aina vastaus valmiina odottamassa.

”Herra kenraali, pelkään, että meillä ei ole kovinkaan paljoa aikaa odottaa”, Tom sanoi.

”Niin, voit olla oikeassa”, Edkar sanoi.

Edkar jäi pohtimaan.

”Mitä sinä tekisit seuraavaksi?” Edkar kysyi.

Tätä kysymystä kapteeni Cranfot ei osannut odottaa. Hän sanoi ensimmäisen asia, mikä hänen mieleensä juolahti.

”Hankkisin lisää tietoa. Lähettäisin lisää tiedustelijoita”, Tom vastasi.

”Se meidän täytyy varmasti tehdä”, Edkar sanoi.

Edkar punnitsi vaihtoehtoja. Varminta olisi lähteä oman osaston kanssa kohti etelää ja toivoa, että toinen osasto selviäsi taistelusta edes jotenkin. Toinen vaihtoehto oli rynnätä kohti taistelua.

”Meidän täytyy myös olla valmiita lähtemään toisen osaston avuksi heti, kun viesti avun tarpeesta tulee. Meidän täytyy jakaa osasto kahteen vielä pienempään osastoon”, Edkar sanoi.

Kolme leiriä V

Betula pubescens, osa 66

Edkar ja hänen seurueensa odottivat hiljaa paikoillaan. Koko osasto oli pysähtynyt hälytystorven ääneen ilman erillistä käskyä. Näin oli aikaisemmin ohjeistettukin, mutta se oli myös luontainen reaktio. Kaikki kuuntelivat ympäristöään ja yrittivät poimia luonnon äänistä poikkeavia ääniä. Kuuluiko jostakin Suuren keisarikunnan armeijan liikkumisen tai taistelun ääniä? Metsä oli kuitenkin yhtä hiljainen kuin siihenkin saakka.

Lopulta kapteeni Cranfot palasi vastausten kanssa.

”Herra kenraali, näyttää siltä, ettei meitä ole huomattu. Sen sijaan uskon, että toinen osasto on huomattu”, Tom sanoi.

”Joko lähetit tiedustelijoita tarkkailemaan leirien liikkeitä ja mahdollista taistelua?” Edkar kysyi.

”En vielä, herra kenraali, mutta aioin tehdä sen seuraavaksi”, Tom vastasi.

”Hyvä, lähetä tiedustelijat. Luulen, että voimme myös taas liikkeelle, kun tiedämme, että meitä ei ole huomattu. Toki aikaisempaa varovaisemmin, jos leirit päättävät varmuuden vuoksi tiedustella välissään olevaa metsää. Käyntimme viestiasemalla myös paljastunee varsin pian”, Edkar sanoi.

”Kyllä, herra kenraali”, Tom sanoi.

Kapteeni Cranfot lähti viemään käskyjä tiedustelijoille ja osasto lähti jälleen liikkeelle. Eteneminen oli nyt hieman aikaisempaa hitaammin, kun ympäristöä tiedusteltiin aktiivisemmin ja yritettiin saada selvää Suuren keisarikunnan armeijan leirien liikkeistä. Kaikki kuitenkin halusivat mahdollisimman nopeasti pois leirejä yhdistävän polun läheisyydestä, joten sotilaita täytyi välillä muistutella varovaisuudesta.

Kapein kohta kahden leirin välissä alkoi jäädä taakse ja Edkarin johtama osasto oli pääsemässä väljemmälle alueelle Suuren keisarikunnan armeijan leirien eteläpuolelle. Osaston kulkiessa kohti etelää olivat tiedustelijat käyneet tarkkailemassa leirien liikkeitä ja yksi lähetti toisesta osastosta oli myös löytänyt tiensä keskimmäisen leirin ympäri.

Edkar oli kutsunut myös kapteeni Cranfotin kuulemaan tiedustelijoiden raportteja ja lähetin tuomaa viestiä toiselta osastosta. Kapteeni kuunteli tarkkaan, koska oletti kenraalin vaativan aluksi häneltä toimintaehdotuksia. Tiedustelijat aloittivat raportin toteamalla, että Edkarin osastosta itään oleva leiri ei ollut vielä tehnyt mitään liikkeitä, mutta toiminta leirin sisällä oli vilkastunut. Todennäköisesti siellä valmistuttiin lähettämään joukkoja. Keskimmäinen leiri sen sijaan oli jo lähettänyt joukkoja kohti toista osastoa. Samoin oli tehnyt läntisin leiri, joka ilmeisesti oli huomannut ohittavan osaston ensimmäisenä. Taistelu alkaisi pian, jos ei ollut jo alkanut.

”Siksi minut lähetettiin tänne tuomaan viestiä, että osastomme saattaa tarvita apua taistelussa”, lähetti sanoi.

”Mikä siellä oli tilanne, kun lähdit?” Edkar kysyi.

”Herra kenraali, osasto oli jäämässä piiritetyksi, kun kummallakin puolella vihollisen leiristä virtasi joukkoja sekä eteemme että taaksemme. Ainakin minä pääsin livahtamaan renkaan läpi huomaamattomasti, en osaa sanoa mitä minun jälkeen lähetetyille läheteille on tapahtunut. Ovatko he jääneet kiinni vai kääntyneet takaisin”, lähetti vastasi.

”Toinen osasto on siis saarroksissa?” Tom kysyi.

”Niin, herra kapteeni. Siltä tilanne ainakin näytti silloin, kun lähdin. Leirien toiminnan nopeus yllätti meidät täysin”, lähetti vastasi.

Kolme leiriä IV

Betula pubescens, osa 65

Kun viestiaseman ympäristö oli varmistettu, alkoi osaston siirtymä polun eteläpuolelle. Siirtymä tapahtui ilman suurempia yllätyksiä ja jäkkijoukko sai oman raporttinsa mukaan jäljet peitettyä hyvin. Suuren keisarikunnan leirejä ja viestiasemaa yhdistävä polku näytti sen verran hyvin käytetyltä, että Edkar oli melko varma sillä kulkevan liikenteen olevan päivittäistä. Siksi hän ihmettelikin sitä, etteivät leirit olleet vieläkään huomanneet yhteyden olevan poikki.

Lopulta, kun koko Edkarin johtama osasto oli ylittänyt polun ja ohittanut viestiaseman, polku ja viestiasema ympäristöineen ansoitettiin. Suuren keisarikunnan armeijan kuolleet sotilaat käytiin piilottamassa vähän matkan päähän viestiasemasta, jotta heitä ei aivan heti löydettäisi.

Myöhemmin, heidän jatkaessaan matkaansa polun eteläpuolella, kapteeni Cranfot tuli raportoimaan Edkarille siitä, miten kaikki oli toistaiseksi sujunut.

”Eli kaikki on sujui hyvin?” Edkar kysyi.

”Kyllä, herra kenraali. Ainakin kaiken minun saaman tiedon mukaan”, Tom vastasi.

”Hyvä. Sitten odotamme, milloin leireistä huomataan, että viestiasema on miehittämätön”, Edkar sanoi.

”Toivottavasti ei aivan heti, herra kenraali”, Tom sanoi.

”Niin. Mitä pidemmälle ehdimme ennen sitä, sen parempi”, Edkar sanoi.

”Herra kenraali, jatkamme siis suunnitelman mukaan kohti etelää?” Tom kysyi.

”Niin. En näe mitään syytä muuttaa suunnitelmaa. Toistakaan osastoa ei ole taidettu vielä huomata, joten sekään ei meitä vielä pakota mihinkään manöövereihin”, Edkar vastasi.

Kapteeni Cranfot nyökkäsi. Hän ei aivan ehtinyt aloittaa lausetta seuraavasta asiasta, kun keskimmäisestä Suuren keisarikunnan leiristä kuului hälytystorven ääni.

”Onko meidät huomattu?” Edkar kysyi.

”En tiedä, herra kenraali. Selvitän asian välittömästi”, Tom vastasi.

Kapteeni Cranfot lähti juosten pois keskimmäisen leirin suuntaan. Edkar aisti jännityksen tiivistyvän häntä ympäröivien sotilaiden joukossa.

”Odotetaan rauhassa. Saattaa olla, että hälytys koskee toista osastoa”, Edkar sanoi.

Myös heidän toisella puolella olevasta leiristä kuului torven ääni. Se oli kuitenkin vain vastausääni hälytystorvelle, ei toinen hälytystorven ääni. Pahimmasta säikähdyksestä päästiin hetkellisesti huokaisemaan. Ainakaan molemmat vihollisen leirit eivät olleet huomanneet heitä, vaikka toinen olisikin.

Kadotettu sukupolvi

Kirja, jota tällä hetkellä luen, on Ville-Juhani Sutisen kirjoittama Kadotettu sukupolvi. Nimensä mukaisesti kirja kertoo kadotetusta sukupolvesta, jolla viitataan erityisesti 1920-luvulla Ranskan Pariisissa vaikuttaneisiin yhdysvaltalaisiin kirjailijoihin, mutta myös hieman laajemmin ajan tiettyihin kirjailija- ja taideryhmiin, joita yhdisti enemmän elämäntyyli kuin varsinaisesti taidetyyli. Tyypillisimpänä kadotetun sukupolven edustajana on monesti pidetty Ernest Hemingwayta.

En nyt tässä varsinaisesti halua kirjoittaa itse kirjasta. Siihen tutustumista voin kyllä suositella, jos kadotettu sukupolvi ja sen tarina kiinnostaa. Kadotettu sukupolvi -kirja käy kattavasti läpi kadotetun sukupolven vaiheet sekä ryhmään vaikuttaneet asiat. Samalla se antaa kadotetusta sukupolvesta ehkä hieman realistisemman kuvan kuin mitä sukupolven omat teokset usein tekevät. Hyvänä esimerkkinä tästä on Hemingwayn Nuoruuteni Pariisi, joka on osittain nuoruuden nostalgisointia sekä Hemingwayn ja kadotetun sukupolven legendan pönkittämistä. Mutta niin. Erityisesti haluan nyt kirjoittaa omista ajatuksistani, joita Kadotettu sukupolvi -kirja on nostanut esiin. Osittain nämä ajatukset liittyvät omiin kirjailija- ja taiteilijahaaveisiini, joihin kadotettu sukupolvi ja siihen kuuluvat taiteilijat ovat vaikuttaneet.

Kadonnut sukupolvi on ollut itselleni tietynlainen kultakausi, jonne olen aina halunnut päästä vierailemaan ja josta olen saanut innoitusta. Olisi monella tapaa perusteltua pitää Suomen taiteen kultakautta 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alkuvuosina tai belle époquen ajan Pariisia samoina vuosina ehdottomana vierailukohtana taiteen historiassa. Eivätkä nuo ole lähellekään ainoita ajankohtia tai sijainteja, jotka olisivat näkemisen ja kokemisen arvoisia. Kuitenkaan mikään niistä ei silti nouse samalle tasolle maailmansotien välisen ajan, erityisesti 1920-luvun, Pariisin kanssa. Ei ainakaan omissa ajatuksissani.

Tämän vuoksi jo mainitsemani Hemingwayn Nuoruuteni Pariisi on ollut itselleni syvästi vaikuttava kirja. Sama kirja on myös varmasti ollut merkittävässä asemassa kadoneen sukupolven ja tuon aikakauden merkityksen luomisessa itselleni. Samasta syystä pidän todella paljon Woody Allenin elokuvasta Midnight in Paris ja pystyn samaistumaan elokuvan päähenkilöön. Hän pohtii elokuvassa hieman samankaltaisia asioita, joita nyt itse tässä tekstissä ruodin.

Kadotettu sukupolvi -kirja.

Kadotettua sukupolven ja sen ajan Pariisin ihailu on vaikuttanut siihen, miten olen ajatellut kirjoittamisesta ja taiteen tekemisestä yleisemminkin. Aikaisemmin ajattelin, että sitten voisin kirjoittaa hyvin, kun pääsisin Pariisiin. Tai en välttämättä edes Pariisiin, mutta johonkin sellaiseen paikkaan, joka tarjoaisi innoitusta, jonka voisi kanavoida tekstiksi. Nyttemmin olen tullut hieman toisenlaisiin ajatuksiin.

Ensinnäkin, jotta voisi kanavoida inspiroivan ympäristön hyväksi tekstiksi, pitää osata kirjoittaa hyvää tekstiä. Sama koskee tietysti kaikkia muitakin taidemuotoja, ei vain kirjoittamista. Taito kasvaa vain taitoa kehittämällä. Eli tekemällä. Paikalla, jossa asiaa tekee, ei ole niinkään suurta merkitystä. Toki se helpottaa, jos paikka mahdollistaa keskittymisen. Keskittymiseen sopivat paikat ovat erilaisilla ihmisillä erilaisia. Monestikaan se ei kuitenkaan ole suurkaupungin katukahvila, vaan pohjoisen pikkukaupungin opiskelija-asunto. Ainakin itselläni.

Toisekseen olen alkanut kyseenalaistamaan Pariisin kaltaisten myyttisten paikkojen merkitystä. Varmasti Pariisi 1920-luvulla ja muulloinkin on ollut, ja varmasti tänäkin päivänä on, inspiroiva ympäristö. Joillekin ihmisille. Pariisikaan ei kuitenkaan enää ole se paikka, mitä se on kadonneen sukupolven siellä ollessa ollut. Samoin kuin Helsinkikään ei ole sama paikka kuin mitä se oli Suomen taiteen kultakaudella. Eikä niiden pidäkään tai tarvitsekaan olla.

Sen sijaan, että menisin jonnekin hienoon paikkaan ja kirjoittaisin siellä jotakin hienoa tekstiä, voin kirjoittaa mitä haluan siellä missä jo olen. Minun ei tarvitse päästä 1920-luvun Pariisiin, vaan voin luoda itse omasta ympäristöstäni sen myyttisen inspiraatiolähteen, joka pulppuaa vielä pitkään minun jälkeenikin. Vaikka oikeastihan inspiraatio on vain kovaa työtä ja hyviä istumalihaksia. Tätäkään tekstiä en ole kirjoittanut Ranskan Pariisissa. Olen kirjoittanut sen Suomen Rautalammilla vanhempieni talossa entisessä makuuhuoneessani.

Tärkeintä ei siis ole saavuttaa täydellisiä olosuhteita, täydellistä paikkaa tai täydellistä hetkeä. Mikään näistä ei ole millään tavalla olennaista. Tämä jo siitä yksinkertaisesta syystä, että täydellisyyttä ei ole olemassa. Sen tavoittelu on vain itse keksitty tekosyy, jolla estän itseäni ryhtymästä toimeen ja tekemään asioita. Tärkeintä on kirjoittaa. Tai piirtää. Tai mitä ikinä se on, mitä haluat tehdä.

Kolme leiriä III

Betula pubescens, osa 64

Metsä heidän ympärillään oli hiljainen. Satunnaisesti kuului linnun laulua, mutta muuten pääasiallisena äänimaailmana oli tuulen rauhallinen havina lehdistössä. Netronovalaiset kulkivat metsän läpi vaitonaisina ja mahdollisimman vähän sen normaalia elämää häiritsevästi. Heistä jäi kuitenkin metsään niin syvä polku, että se olisi varmasti näkyvissä vielä vuosien päästä. Satunnainen ohikulkija, oli se sitten Suuren keisarikunnan armeijan sotilas tai yksi harvoista lähiseudun asukkaista, ei voisi olla huomaamatta jälkeä, jonka he metsään jättivät. Onneksi he kuitenkin etenivät suhteellisen nopeasti, joten ainakin suuremman osaston oli vaikea saada heitä kiinni.

”Pitää toivoa, ettei täällä metsässä kulje ketään lähipäivinä”, Edkar sanoi.

”Niin, arvon kenraali”, Miranda sanoi.

”Luulen kyllä, että sen jälkeen, kun leireissä ovat hälytykset soineet, tänne tuskin lähiaikoina kukaan uskaltautuu tulemaan. Ainakaan, jos ei ole aivan pakko. Toki jossain vaiheessa leireistä lähetetään joukkoja haravoimaan leirien lähialueet, mutta silloin me olemme toivottavasti jo kaukana”, Edkar sanoi.

”Toivon mukaan, arvon kenraali”, Miranda sanoi.

Vaikka Edkar pelkäsi, että heidät huomattaisiin, hän ei osannut enää pelätä sitä, että heitä seurattaisiin. Ainakaan suuremmalla osastolla, joka olisi heille uhka. Kaikki tähänastiset merkit viittasivat niin vahvasti siihen, ettei heidän olemassaolostaan juuri välitetty Suuren keisarikunnan armeijassa. Olisikin outoa, jos tämä kaikki olisi ollut vain näytöstä ja yhtäkkiä heidän perässään olisikin joukko, joka heitä jahtaisi. Varomattomaksi Edkar ei siltikään ryhtynyt. Heitä seuraavia tiedustelijoita varten metsään viritettiin ansoja.

Kahden Suuren keisarikunnan armeijan leirin välissä oleva viestiasema oli pian tulossa vastaan. Edkar oli saanut viestin, että tuhoaminen oli onnistunut suunnitelmien mukaan hiljaisesti ja ilman hälytystä. Netronovalaisilla ei ollut ollut aikaa selvittää kulkiko leirien ja viestiaseman välillä säännöllisesti tarkistusviestinvaihtoa, joten heidän oli ohitettava asema nopeasti ja varovaisesti. kahta leiriä ja viestiasemaa yhdistävän polun ylittäminen oli se kohta, jossa Edkarin osaston olemassa olo ja sijainti paljastui helpoiten Suuren keisarikunnan armeijalle. Siksi Edkar oli määrännyt osastossa viimeisenä kulkevat peittelemään heidän jälkiään polun läheisyydessä.

Edkar saapui aivan polun ja viestiaseman tuntumaan oman osastonsa kanssa. Kapteeni Cranfot oli siellä etujoukon kanssa odottamassa kenraalia. Edkarin oma osastonsa koostui pääosin hänen henkivartiokaartistaan, Mirandasta ja muista avustajista sekä joukosta lähettejä, jotka veivät viestejä muille osastoille.

”Miltä täällä näyttää?” Edkar kysyi.

”Hyvältä, herra kenraali. Ainakaan vielä emme ole nähneet yhtään tiedustelijaa tai viestinviejää”, Tom vastasi.

”Hyvä. Toivottavasti onnemme jatkuu”, Edkar sanoi.

Kapteeni Cranfot antoi sotilailleen käskyjä polun ja viestiaseman ympäristön varmistamisesta.

”Olisi varmasti hyvä lähettää pienet osastot hieman kauemmaksi varmistamaan, ettei meitä lähestytä”, Edkar sanoi.

”Herra kenraali, olen pienet partiot jo lähettänyt kummallekin puolelle, mutta voin vahvistaa niitä”, Tom sanoi.

”Tee niin. En halua ikäviä yllätyksiä”, Edkar sanoi.

”Selvä, herra kenraali”, Tom sanoi.

Kolme leiriä II

Betula pubescens, osa 63

Edkarin johtama osasto lähti liikkeelle. Edkar toivoi, että heidän päivänsä sujuisi hyvin. Hengähtää saattoi vasta parin päivänpäästä, kun nähtäisiin oliko heidän peräänsä lähdetty. Edkar toivoi myös, että sekä heidän edessään olevan viestiaseman tuhoaminen että toisen osaston toiminta sujuisivat hyvin. Onneksi hän tiesi molempien osastojen johtajat hyviksi sotilaiksi.

Osasto liikkui hitaasti. Edkar pohti oliko heillä kuitenkin liian paljon tavaraa mukanaan. Erityisesti Tammen seuraajien tarvikkeet hidastivat heidän matkaansa. Nämä eivät olleet halunneet jättää mitään taakseen pohjoiseen. Se saattoi olla myös hyvä asia, sillä se olisi tarjonnut Suuren keisarikunnan armeijalle lisää tietoa. Edkar ei halunnut Suuren keisarikunnan tietävän heistä ja heidän eliksiiristään yhtään enempää. Siltikin tavaramäärä oli työläs kuljettaa, kun tarkoitus oli pysyä piilossa vihollisarmeijalta.

Edkarin osastolla oli kuitenkin varmasti helpompi matka edessään. Heille piilossa pysymiseen riitti kevyt varovaisuus erityisesti metsäsaarekkeiden välillä liikkuessa. Toinen osasto sen sijaan tarvitsi matkaansa runsaasti onnea. Tämän vuoksi suurin osa mukana olevista tavaroista ja tukijoukoista kulki Edkarin osaston mukana ja toinen osasto koostui pääosin taistelujoukoista. Edkarin johtama osasto oli myös suurempi. Tämäkin jako oli tehty helpottamaan toisen osaston liikkumista.

Kenraali oli edelleenkin kahden vaiheilla oliko armeijan jako kahteen osastoon hyvä vai huono idea. Nyt sitä ei kuitenkaan auttanut enää murehtia, kun osastot liikkuivat jo omia teitään. Päätös oli jo tehty ja nyt piti keskittyä toimimaan sen tiedon varassa, jota oli tarjolla.

Edkar katsoi vierellään hevostaan taluttavaa apulaistaan. Hevoset oli kuormattu täyteen, joten heidän itse täytyi kävellä. Näin oli myös helpompi pysyä piilossa.

”Pelottaako sinua?” Edkar kysyi.

”Pelottaa minua, arvon kenraali”, Miranda vastasi.

”Minuakin pelottaa, mutta luulen sen olevan tässä tilanteessa ihan tervettä”, Edkar sanoi.

”Niin se varmasti on, arvon kenraali”, Miranda sanoi.

”Mutta varmasti me pääsemme leirien ohitse huomaamatta”, Edkar sanoi.

”Minäkin uskon, arvon kenraali, että me pääsemme leirien ohitse. Enemmän minä pelkään toisen osaston puolesta”, Miranda sanoi.

Edkar ei sanonut apulaiselleen mitään omista peloistaan. He jatkoivat kävelyä hiljaisina, kun eivät hetkeen keksineet mitään sanottavaa.

”Arvon kenraali, mitähän kaikkea Netronovalassa on tapahtunut sen jälkeen, kun lähdimme sieltä?” Miranda kysyi.

”Varmasti paljon kaikenlaista, mutta tuskin mitään mullistavaa. Ainakaan mistään sellaisesta kuningas Netronova ei sanonut. Normaali elämä vain on kulkenut eteenpäin. Kaupungin rakennustyöt ovat varmasti myös edenneet, joten paikat voivat meidän palatessa näyttää erilaisilta kuin lähtiessä” Edkar vastasi.

”Toivon, että voisin ostaa itselleni kauniin kodin, kun pääsemme takaisin”, Miranda sanoi.

Edkar hymyili. Hän toivoi, että joskus löytäisi Netronovalasta sellaisen paikan, jota voisi kutsua kodikseen.

”Luulen, että sinulla on siihen mahdollisuus sitten, kun pääsemme takaisin”, Edkar sanoi.

Kolme leiriä

Betula pubescens, osa 62

Netronovalan armeijan yö oli kulunut hätäisesti levätessä ja Suuren keisarikunnan armeijan leirejä tarkkaillessa. Edelleenkään mitään merkkejä siitä, että heitä odotettaisiin, ei näkynyt. Ympäristöä olisi voinut tiedustella enemmänkin, mutta Edkar ei uskaltanut odottaa enää pidempään. Niinpä hän määräsi armeijan etenemään.

Edkar jakoi armeijan kahteen osastoon, jotka kiertäisivät keskimmäisen leirin eri puolilta. Kahdesta välistä läntinen oli kapeampi, kun leirit oli sijoitettu lähemmäksi toisiaan. Edkar oletti, että lähempänä keisarikunnan ulkorajaa olevat leirit oli sijoitettu näin lähelle toisiaan siksi, että ne voisivat tukea toisiaan mahdollista hyökkäystä torjuessaan. Itäinen väli sen sijaan oli niin leveä, että leireillä ei ollut näköyhteyttä toisiinsa. Tässä välissä leirien väliin olikin rakennettu erillinen viestiasema, jota tuhoamaan Edkar oli lähettänyt pienen osaston. Tarkoitus oli estää hälytysten ja viestien välittäminen kahden itäisen leirin välillä.

Läntisen osaston johtoon Edkar oli määrännyt kapteeni Kallaksen ja kapteeni Suomaksen. Edkar itse johtaisi itäistä osastoa kapteeni Cranfotin tuella.

”Onko kaikki valmista?” Edkar kysyi.

”Kaiken pitäisi olla valmista, herra kenraali”, Venir vastasi.

Edkar nyökkäsi.

”Hyvä. Muistakaa, että tarkoitus on pysyä mahdollisimman pitkään piilossa ja, jos mahdollista, päästä huomaamattomasti leirien ohitse. Taisteluun täytyy ryhtyä vasta siinä tilanteessa, jos kimppuumme hyökätään. Jos meidät päästetään leirien ohitse ilman taistelua, niin teemme niin”, Edkar sanoi.

Kapteenit nyökkäilivät. Edkar toivoi, että kapteenit muistaisivat asian vielä siinä vaiheessa, kun leirien hälytystorvien ääni kuuluisi.

”Onko vielä jotakin, joka mietityttäisi teitä?” Edkar kysyi.

Kapteenit vilkuilivat toisiaan, mutta kukaan ei sanonut mitään.

”Selvä. Lähdetään sitten. Muistakaa, että ensisijaisesti emme hae taistelua”, Edkar sanoi.

Kapteenit nyökkäsivät ja poistuivat Edkarin teltasta. Edkarkin kasasi tavaransa yhdessä Mirandan kanssa ja poistui sitten teltasta, joka laitettiin pian kasaan ja otettiin mukaan. Ennen lähtöään kohti osastonsa lähtöpaikkaa Edkar jäi hetkeksi kuuntelemaan lintujen laulua.

”Eikö kuulostakin kauniilta?” Edkar kysyi.

”Kuulostaa, arvon kenraali”, Miranda sanoi.

Miranda yritti katseellaan etsiä lintua puiden lehvästöistä.

”Tiedätkö mikä lintu se on, arvon kenraali?” Miranda kysyi.

”En tunne lintuja kovinkaan hyvin”, Edkar vastasi.

”Ai, olisi ollut kiva tietää linnun nimi”, Miranda sanoi.

”Niin, mutta kauniisti se laulaa”, Edkar sanoi.

”Niin tekee, arvon kenraali”, Miranda sanoi.