Valloitettu kaupunki III

 Betula pubescens, osa 181

Keskikaupungista muodostui suurin ongelma Gyllenburhin eri alueista. Koska alue oli sekä netronovalalaisten että Burhleon joukkojen valvonnassa, ei se ollut kunnolla kenenkään valvonnassa. Keskikaupunkilaisilla oli myös eniten syytä ja uskallusta kapinoida. Niinpä siitä tuli kaupungin rauhattomin alue, jossa varsinkin netronovalalaisten oli kuljettava isompana joukkona.

Suomas käveli porttirakennuksen katon poikki sen toisella puolella olevalle muurille. Hetken ajan katseltuaan keskikaupunkiin päin hän kääntyi kohti Kallasta.

”Entä keskikaupunki?” Solkar kysyi.

Kallas huokaisi ja painoi päänsä. Hän toivoi, ettei Gyllenburhissa olisi mitään keskikaupunkia, josta puhua. Sellainen kuitenkin oli ja heidän oli tehtävä asialle jotakin. Kallas jäi hetkeksi pohtimaan pää painuksissa. Lopulta hän käveli katon poikki Suomaksen viereen katselemaan keskikaupunkia.

”Se varmaan on meidän murheemme. Tai ainakin jommankumman”, Venir vastasi.

”Toinen koordinoi kokonaisuutta ja toinen yrittää saada keskikaupungin rauhoitettua, vai mitä ajattelit?” Solkar kysyi.

”Jotakin sellaista”, Venir vastasi.

Kapteenit hiljentyivät. Tuuli vihelsi vasten muuria.

”Meissäkään ei taida olla vapaaehtoisia lähtemään sinne. Ei sinne kukaan halua. Kaikkialle muualle löytää helposti vapaaehtoisia, mutta keskikaupunkiin ei. Alueessa on jotakin, joka henkii sitä, että vielä käy huonosti”, Venir sanoi.

Suomas ei sanonut mitään. Katseli vain kaupunkia.

”Minä menen keskikaupunkiin”, Venir sanoi.

Suomas äännähti yllättyneenä ja pudisti päätään.

”Etkö sinä olisi parempi täällä koordinoimassa kokonaisuutta?” Solkar kysyi.

”Olemme molemmat yhtä hyviä kummassakin paikassa”, Venir vastasi.

”Mutta…”, Solkar sanoi.

Kallas keskeytti Suomaksen vastustelun heti alkuun.

”Haluan mennä sinne. Ole sinä täällä ja johda aliupseereja eri puolilla kaupunkia. Myös tässä portin ympäristön työmaassa on paljon tehtävää, vaikka aliupseeri olisi päävastuussa”, Venir sanoi.

Suomas painoi päänsä ja hyväksyi Kallaksen päätöksen.

”Tehtävää on enemmän kuin kaksi ehtii tehdä”, Solkar sanoi.

”Enemmän kuin kolme ehtii tehdä. Mutta meidän on käytettävä niitä asioita, joita meillä on olemassa tässä ja nyt”, Venir sanoi.

Suomas huokaisi ja nojautui muuriin. Vastuu painoi häntä ja Kallasta molempia niin, että tuntui pahalta. Hiljaisuus heidän ympärillään puhui heidän yksinäisyyttään.

Valloitettu kaupunki II

 Betula pubescens, osa 180

Pääosa yläkaupungin asukkaista suhtautui netronovalalaisiin kylmästi ja ajoittain jopa vihamielisesti. Heillä olikin eniten menetettävää, kun suuria muutoksia tapahtui. Jotkut ottivat netronovalalaiset kuitenkin lämpimästi vastaan.

Mutta koska yläkaupungin asukkailla oli paljon menetettävää, he eivät ryhtyneet avoimeen kapinaan valloittajia vastaan. He kätkivät kapinan sisäänsä ja juonivat keskenään. Vastarintaa he eivät tehneet.

Kallas ja Suomas katselivat yläkaupungin kivettyjä katuja. Ero alakaupunkiin oli räikeän suuri. Toisella puolella muuria oli pieniä puisia hökkeleitä ja toisella puolella suuria kivisiä palatsimaisia rakennuksia.

”Yläkaupungin vartiointi voisi olla sopiva tehtävä aliupseerien hoidettavaksi”, Solkar sanoi.

”Toisaalta yläkaupunkilaiset haluavat, että he pääsevät tapaamaan korkea-arvoisia henkilöitä”, Venir sanoi.

”Mutta onko meillä kahdella sellaiseen aikaa?” Solkar kysyi.

”Ei ole”, Venir vastasi.

Kallas piti lyhyen miettimistauon.

”Enkä kyllä sellaista tekisi, vaikka olisi aikaa. Tärkeämpää olisi käyttää se aika omien sotilaiden tapaamiseen”, Venir sanoi.

Suomas nyökkäsi.

”Yläkaupunkilaiset saavat siis tyytyä aliupseereihin”, Solkar sanoi.

”Ja rivisotilaisiin. Ei aliupseerienkaan aika riitä joka paikkaan”, Venir sanoi.

Yläkaupungin keskellä kohosi muita suurempi rakennus, joka olisi monessa muussa paikkaa käynyt linnasta. Se oli kaupungin hallitsijan rakennus, jota Martin Burhleo oli myös asuttanut aikanaan. Nyt rakennus oli tyhjä ja sen saloissa ei ollut mitään lippuja.

”Olisiko meidän pitänyt viedä liput tuonne?” Solkar kysyi.

Kallas nosti katseensa palatsiin ja pudisti päätään hetken päästä.

”En usko, että siitä on mitään hyötyä. Olemme täällä vain hetken ja kenraali ei halua majoittua palatsiin”, Venir sanoi.

”Mutta sen haltuunotto voisi viestiä yläkaupunkilaisille paremmin, että me todella olemme täällä vallassa. Olen ymmärtänyt, että palatsilla on suuri symbolinen merkitys. Nyt me vain olemme tällä ja kaupunki on vailla johtajaa”, Solkar sanoi.

”Ehkä niinkin, mutta lippumme liehuvat silti kaikkialla muualla”, Venir sanoi.

Suomas käänsi katseensa lippuun, joka liehui heidän vieressään.

”Ehkäpä se riittää”, Solkar sanoi.

Valloitettu kaupunki

 Betula pubescens, osa 179

Kapteenit Kallas ja Suomas pyrkivät toimimaan niin, että gyllenburhilaisilla olisi mahdollisimman normaalit olot elää. He tiesivät, että se teki miehityksen helpommaksi ja samoin tulevan taistelun. Kenraali Netronova ei ollut samaa mieltä, mutta jätti kaupungin miehittämisen kapteenien tehtäväksi. Hän itse keskittyi kasvattamaan armeijaa Tammen seuraajien kanssa.

Gyllenburh jaettiin kolmeen sektoriin. Alakaupunki oli suoraan Martin Burhleon hallinnassa. Keskikaupunki oli yhteisvalvonnassa. Yläkaupunki, päälinna ja muurit puolestaan olivat netronovalalaisten suorassa valvonnassa.

Varsinkaan alakaupungin rauhoittamisesta heidän ei tarvinnut huolehtia. Burhleo sai alueen hallintaansa hyvin nopeasti ja kapteenit huomasivat, että tällä oli laaja joukko omia sotilaita, jotka ilmestyivät kuin tyhjästä. Aseistus oli sekavaa ja koostui kotitarpeista ja gyllenburhilaisilta joukoilta saaduilta aseilta, mutta määrällisesti joukko oli vahva.

Kallas ja Suomas katselivat yläkaupungin portin vartiotornista alakaupunkiin päin.

”En tiedä olisiko enemmän tyytyväinen vai huolissani”, Venir sanoi.

”Mistä?” Solkar kysyi.

”Siitä, miten vahva joukko hänellä on”, Venir vastasi.

”Varmaankin voit olla molempia”, Solkar sanoi.

Kallas nyökkäsi.

Savu nousi lukuisista alakaupungin taloista ja pihoista. Asukkaat tekivät ruokaa ja lämmittivät asuntojaan.

”Jeannella on vaikea tehtävä”, Venir sanoi.

”Hän kyllä pärjää”, Solkar sanoi.

”Toivottavasti. Meillä ei ole montaa yhtä hyvää johtajaa. Hänestä voisi tulla kapteeni, jos hän vain haluaa”, Venir sanoi.

”Vielä hän ei ole valmis”, Solkar sanoi.

”En usko, ettei meistä kukaan on ollut valmis tällaiseen”, Venir sanoi.

”Ei varmastikaan”, Solkar sanoi.

Suomas vilkaisi heidän takanaan olevalle aukiolle ja painoi sitten päänsä. Heitä oli vain kaksi.

Tuuli sai tornin huipulla ja muurin päällä olevat viirit ja liput liehumaan. Näky oli komea, mutta se sai Kallaksen myös haikailemaan vastaavan näyn perään Netronovalaan.

”Meidän täytyy jakaa enemmän vastuuta aliupseereille. Emme ehdi tehdä kaikkea itse”, Venir sanoi.

”Olemmehan me niin jo tehneetkin”, Solkar sanoi.

”Mutta vielä enemmän. Isommatkin kokonaisuudet voisivat olla aliupseerien vastuulla ja johdossa”, Venir sanoi.

”Luulen, että meidän täytyy varmistaa asia kenraalilta”, Solkar sanoi.

”Jos sanomme, että asioita joko delegoidaan tai ne jäävät tekemättä, niin hän varmasti on samaa mieltä kanssamme”, Venir sanoi.

Suomas nyökkäsi hyväksyvästi.

Kaupungin kohtalo ratkeaa

 Betula pubescens, osa 178

Päälinnan puolustus romahti nopeasti sen jälkeen, kun netronovalalaiset saivat portin auki. Linnan pihalla puolustajien taistelutahto vielä kesti, mutta kun sana myös linnan sisäosissa liikkuvista vihollisista alkoi kiertää, puolustuksen tahto romahti nopeasti.

Alkuun netronovalalaiset eivät ymmärtäneet, tai tahtoneet ymmärtää, että osa gyllenburhilaisista sotilaista halusi antautua. Pian aseensa jonnekin jättäneitä ja armoa anelevia sotilaita oli niin paljon, ettei asiasta voinut enää erehtyä. Taistelu Gyllenburhin päälinnasta oli ratkennut.

Kaikki eivät kuitenkaan luovuttaneet, vaikka taistelu oli ratkennut. Pieniä ja toisistaan irtonaisia vastarintapesäkkeitä löytyi vielä päivien päästä. Myös päälinnasta löytyi huoneita, jonne jotkut puolustajat linnoittautuivat viimeisenä yrityksenään. Moneen tällaiseen huoneeseen pääsi vain siitä ovesta, jonka puolustajat olivat teljenneet sisältäpäin.

Netronovalalaisten johtajat olivat kenraali Netronovan johdolla kokoontuneet yläkaupungin portin sisäpuolella olevan aukion keskelle pystytettyyn telttaan. Ympärillä linnoitustyöt kävivät jo kiivaana. Ympäriltä purettiin rakennuksia ja lisää rakennuskiveä haettiin myös kaivoksilta.

”Mitä teemme näille vastarintapesäkkeille?” Venir kysyi.

”Jos he kerta ovat itsensä lukinneet vapaaehtoisesti sisään, eikä meille ole mitään erityistä syytä saada heitä pois, annetaan heidän pysyä siellä. Teljetkää huoneet myös ulkopuolelta ja järjestäkää tarvittava vartiointi”, Edkar vastasi.

”Eikö se oli hieman julmaa?” Solkar kysyi.

”He ovat itse tehneet valintansa. Antaa ajan hoitaa tehtävänsä”, Edkar vastasi.

”Entä jos jotkut haluavat tulla ulos ja antautua vaikka viikon päästä?” Solkar kysyi.

”He ovat itse tehneet valintansa”, Edkar vastasi.

Telttaan vajosi kylmäävä hiljaisuus. Kapteenit eivät jakaneet kenraalin yhä syvenevää katkeroitumista Suurta keisarikuntaa kohtaan.

Lopulta kenraalin itsensä oli rikottava hiljaisuus. Tämä kääntyi kohti Mirandaa, joka istui kenraalin vieressä pienen pöydän ääressä kirjoittamassa muistiinpanoja.

”Oliko meillä muuta käsiteltävää?” Edkar kysyi.

”Vankikysymys on vielä ratkaisematta”, Miranda vastasi

Kenraali Netronova huokaisi ja näytti tyytymättömältä. Kapteenit arvasivat mitä tämä oikeasti olisi halunnut tehdä vangeille. Sitä kenraali ei kuitenkaan ehdottanut.

”Lähettäkää heidät kaivoksille”, Edkar sanoi.

”Siellä ei välttämättä ole kovin hyvät olot vangeille”, Solkar sanoi.

”Sitä parempi, jos sitten saamme vahvistettua omia joukkojamme. Niitä vahvistuksia tullaan tarvitsemaan”, Edkar sanoi.

Kenraali nousi ylös ja kapteenit tekivät tälle kunniaa. Kokous oli päättynyt ja kenraali tehnyt päätöksensä.

Päälinnan portti IV

 Betula pubescens, osa 177

Käytävä oli hiljainen. Vain soihtujen lepatus säesti kauempaa kuuluvia taistelun ääniä. Saesteorra seurasi Karrin perässä ja hänen perässään seurasi muu osasto. He olivat onnekkaasti sattuneet käytäville, jotka olivat melko hiljaisia puolustavista sotilaista. He olivat kohdanneet vain satunnaisia vartijoita.

Karr pysähtyi seuraavaan kulmaan lyhyeksi hetkeksi pohtimaan.

”Tähän suuntaan”, Karr sanoi.

”Oletko varma?” Jeanne kysyi.

”En, mutta tämä on paras arvaukseni”, Karr vastasi.

Saesteorra nyökkäsi ja he jatkoivat Karrin osoittamaan suuntaa.

Muutaman käännöksen jälkeen he nousivat portaat ylös huoneeseen, josta portin toisen puolen mekanismia käytettiin. Huoneessa olleet gyllenburhilaiset olivat täysin yllätettyjä ja myös netronovalalaiset ja Burhleon alaiset olivat yllättyneitä, että olivat yhtäkkiä päätyneet oikeaan paikkaan.

Nopeimmin ajatuksensa sai juoksemaan Saesteorra, jonka johdolla netronovalalaiset ottivat huoneen haltuunsa.

Sen jälkeen he tarkastivat, että portin avaa mekanismi oli kunnossa. Kun kaikki oli valmista, he aukaisivat portin toisen puolikkaan.

”Me teimme sen, mitä tulimme tänne tekemään. Nyt meidän pitää vielä varmistaa, että portti pysyy auki ja muut voivat tehdä oman osansa”, Jeanne sanoi.

Sotilaat hurrasivat. Pienen juhlintahetken jälkeen he palasivat jatkamaan tehtävää. He telkesivät huoneen niin, ettei sinne päässyt sisään ja asettuivat sen sisään puolustusasemiin.

”Mitä teemme nyt?” Yksi sotilaista kysyi.

”Odotamme”, Jeanne vastasi.

”Mitä?” Sotilas kysyi.

”Että joko ulkopuolelta hyökkäävä armeija tai kapteeni Kallaksen johtama osasto pääsee luoksemme tai sitten gyllenburhilaiset hyökkäävät tänne saadakseen portin takaisin kiinni”, Jeanne vastasi.

Taistelu keskuslinnasta eteni huoneen ulkopuolella nopeasti, kun puolustus petti portin aukeamisen jälkeen. Saestaerro oli yllättynyt, kuinka nopeasti kapteeni Kallas saapui osastoineen huoneen oven toiselle puolelle.

”Olemme tässä ulkona varmistamassa, että pysytte turvassa. Voitte jo levähtää” Venir sanoi.

”Kiitos, herra kapteeni”, Jeanne sanoi.

”Kiitos teille, kun onnistuitte siinä, missä me epäonnistuimme”, Venir sanoi.

Päälinnan portti III

 Betula pubescens, osa 176

Karr oli miettinyt pitkään. Saesteorra alkoi pikkuhiljaa huolestua. Enemmän siitä, miten kauan sotilaat malttaisivat olla paikoillaan käytävän hämärässä nurkassa, kuin siitä, että pääsisivätkö he vielä oikeaan suuntaan. Sotilaat kävivät hetki hetkeltä rauhattomammiksi. Lopulta Karr näytti siltä, että oli valmis kertomaan pohdintojensa tuloksen.

”Luulen, että käännyimme yhdestä kohtaa väärään suuntaan”, Karr sanoi.

Asian myöntäminen näytti olevan miehelle kova pala.

”Onko se kohta pitkällä takanamme?” Jeanne kysyi.

”Se kohta, mistä luulen meidän kääntyneen väärään suuntaan, oli aika alkuvaiheessa tornilta lähtömme jälkeen”, Karr vastasi.

Saesteorra nyökkäsi. Hän oli pettynyt, mutta pyrki piilottamaan tunteensa parhaansa mukaan. Siihen ei ollut aikaa jäädä vellomaan. Nyt oli mietittävä seuraava askel olemassa olevan tilanteen perusteella.

”Osaatko sanoa olemmeko nyt aivan väärässä suunnassa?” Jeanne kysyi.

”En osaa sanoa aivan varmaksi. Luulen, että olemme edelleen porttirakennuksen lähellä, mutta hieman eri kohdassa kuin meidän pitäisi olla”, Karr vastasi.

Saesteorra mietti.

”Osaatko sanoa, että pystyisimmekö me oikaisemaan jotakin toista kautta sinne, minne haluamme päästä?” Jeanne kysyi.

”En osaa sanoa varmaksi. En ole kulkenut täällä niin paljoa”, Karr vastasi.

Tarkoitat, että et ole kulkenut ollenkaan ja et voi vain tietää, Saesteorra ajatteli mielessään. Hän päätti ottaa riskin.

”Kokeillaan oikaisua”, Jeanne sanoi.

”Entä jos joudumme vielä pahemmin harhaan?” Karr kysyi.

”Sitten joudumme ja keksimme jotakin muuta”, Jeanne vastasi.

Karr nyökkäsi.

”Uskallatko lähteä johtamaan meitä suuntaan, jonka arvioit olevan oikea?” Jeanne kysyi.

”Yritän parhaani”, Karr vastasi.

He lähtivät jälleen liikkeelle ja Saesteorra saattoi tuntea sotilaiden olon helpottavan heti, kun nämä pääsivät taas etenemään. Suunnitelman muuttuminen ei heitä haitannut, mutta paikoillaan oleminen tuskastutti. Oli parempi suunnata kohti taistelua kuin odottaa sen yllätävän.

Päälinnan portti II

 Betula pubescens, osa 175

Saesteorra johti toista osastoa kohti kauempaa ketjua. Onnekseen hän ei tiennyt portin aukaisemisen olevan pian hänen oman osastonsa onnistumisen varassa. Hän saattoi rauhassa tuudittautua toivoon siitä, että heidän epäonnistuessaan toinen osasto pystyisi pelastamaan tilanteen.

”Tännekö?” Jeanne kysyi.

Burhleon alainen vilkaisi aliupseeriin päin. Tämän ilmeestä Saesteorra tiesi, ettei mies oikeasti tiennyt minne oli heitä opastamassa. Saesteorra oli kysynyt tämän nimeä, kun he olivat lähteneet ja mies oli vastannut vain ”Karr”.

Karr oli käynyt linnassa muutaman kerran lapsena ja satunnaisesti toimittamassa jotakin tavaraa myöhemmin linnanpihalle. Koskaan hän ei ollut käynyt muurilla, torneissa tai porttirakennuksessa, jossa hänen piti nyt osastoa opastaa. Burhleo oli kuitenkin käynyt hänen kanssaan reitin läpi varsin yksityiskohtaisesti, joten opastuksen pitäisi onnistua. Ilme kuitenkin kertoi epävarmuudesta.

”Luulen, ööh… Luulen niin”, Karr vastasi.

Saesteorra nyökkäsi ja lähti suuntaan, jota oli kysynyt. Hän saattoi vain toivoa parasta, jotta he pääsisivät oikeaan paikkaan.

Jostain kauempaa kuului taistelun ääniä. Saesteorra arveli toisen osaston käyvän taistelua muualla porttirakennuksessa. Taistelu veti puoleensa gyllenburhilaisia sotilaita, joten hänen osastonsa taistelutaakka oli pienempi.

He kääntyivät seuraavan kulman taakse lyhyeen käytävään. Käytävän perälle päästyään he huomasivat sen olevan umpikuja.

”Öh…”, Karr sanoi.

Karr jäi tuijottamaan umpinaista seinää ihmeissään ja osasta kerääntyi hänen taakseen. Saesteorra oli jo ehtinyt varautua henkisesti tilanteen varalta ja hän pysyi rauhallisena.

”Olemme saattaneet kääntyi jossakin kohdin väärään suuntaan”, Jeanne sanoi.

”En tiedä, ehkä”, Karr sanoi.

Karrin äänessä paistoi hätääntyneisyys. Saesteorra katsoi tätä rauhoittavasti.

”Haluaisitko käydä mielessäsi läpi reitin, jota tulemme ja samalla miettiä miten Burhleo sinua ohjeisti?” Jeanne kysyi.

Karr nyökkäsi ja Saesteorra jätti hänet miettimään. Saesteorra veti osastonsa käytävän päähän varjoihin ja sammutti käytävässä olevat soihdut, jotta mahdolliset käytävän pään ohitse kulkevat gyllenburhilaiset eivät huomaisi heitä.

Sotilaat vilkuilivat Saesteorraan päin rauhattomina. Odotus oli piinallista.

”Odotetaan hetki, jotta hän ehtii miettiä reittiä”, Jeanne sanoi.