Kaksi vuotta blogia

Tänään tulee kaksi vuotta siitä, kun perustin tämän blogin. Kahteen vuoteen on mahtunut hieman reilu 200 tekstiä. 200. julkaisin noin kuukausi sitten. Nämä kaksi vuotta ovat kuluneet yllättävän nopeasti, mikä saattaa johtua siitä, että en ole pysynyt paikoillani.

Kun aloitin blogin kirjoittamisen, olin armeijan palveluksessa Helsingin Santahaminassa. Sieltä kotiuduin tammikuussa, jolloin suuntasin talviseen Kuopioon, missä opiskelin viime vuoden. Tämän vuoden alusta olen asunut ja opiskellut sitten Jyväskylässä ja tällä hetkellä ainakin tuntuu siltä, että tuo paikka pysyy myös jatkossa.

Seuraava vuosi tai kaksi voi siis olla seesteisempää aikaa kuin kaksi edellistä vuotta. Toivon mukaan ei ainakaan yhtä montaa muuttua osu kahden vuoden ajanjaksolle. Olen nimittäin muuttanut tavarani blogin olemassaolon aikana seitsemän kertaa. Tämän muuttotiheyden olen kokenut liian suureksi.

Historia on kuitenkin takana ja edessä odottaa tulevaisuus. Ajattelenkin, että tämä blogin kaksivuotinen taival on vain alkusoittoa sille, mitä on tulossa. Ensinnäkin minulla on paljon hyviä tarinoita, jotka haluan kirjoittaa (muutaman olen osittain kirjoittanut) ja toiseksi en katso, että minulla olisi mitään syytä luopua blogista. En alun perinkään ole asettanut tälle blogilleni sen suurempaa tehtävää kuin toimia koekenttänä kirjoittamiselleni. Tuo tehtävä ei ole blogilta minnekään kadonnut.

Blogin historiasta vielä sen verran, että selatessani julkaistuja tekstejä huomasin, että olen viimeksi julkaissut novellin marraskuussa 2012. Tuo novelli on Sara, joka on yksi niistä novelleista, mistä itse pidän eniten. Se putosi vain juuri ja juuri viiden itselleni mieluisimman tekstin joukosta. Aika tuon novellin julkaisusta lienee kuitenkin pisin koskaan, joten ajattelin, että kirjoitan ja julkaisen kahden vuoden taipaleen kunniaksi uuden novellin. Tuo novelli on luvassa huomenna.

Näillä ajatuksilla kohti tulevaisuutta ja katsomaan, miltä seuraavat kaksi vuotta näyttävät.

Karshaanien maa

Betula nana, osa 94

Karshaanien viimeinen asuinsija ja nykyinen valtakunta oli heidän edessään. Koko pitkän penkereen päässä olevaa saareketta kiersi valtava linnoitus, jonka sisäpuolella oli suuri kaupunki, jonka ytimessä oli laaja alue metsää jonka keskellä oli kirkasvetinen järvi.

Saareke oli kuitenkin suuri eivätkä he portin kaaren alta nähneet paljoa muuta kuin itse portin valtavuuden ja muutamat ensimmäiset rakennukset. Kaemon halusi kuitenkin heidän näkevän Karshaanien koko valtakunnan koko loistavuudessaan, joten he menivät portin päällä olevalle tasanteelle. Tasanteelle he nousivat hissillä, joka oli kaiverrettu samasta valkoisesta kivestä kuin itse portti ja linnoitus.

Portti oli niin korkea, että sen huipulla kävi kova tuulenvire, vaikka ilma oli kohtuullisen tyyni. Portin päällä olevalla tasanteella seisoivat parhaassa kunnossa ja tarkimmat silmät omaavat karshaanisoturit. Näillä sotureilla oli puhtaanvalkoinen haarniska, joka sulautui hyvin linnoituksen väriin.

”En ole nähnyt koskaan mitään näin kaunista”, Emily sanoi katsellessaan karshaanien maata.

”Ja tuskin tulet näkemään”, Kaemon sanoi.

”Mitä tarkoitat?” Emily ihmetteli.

”Tätä paikkaa kauniimpia paikkoja ei juuri ole olemassa. Ei ainakaan tässä maailmassa”, Kaemon sanoi.

”Mikä paikka sitten voisi olla kauniimpi kuin tämä?” Emily kysyi.

”Joskus sitä kuulee matkalaisten typeriä juttuja enkelten kaupungista, mutta en usko sen oikeasti olevan meidän valtakuntaamme kauniimpi”, Kaemon sanoi.

Emily ei kommentoinut väitettä muuten kuin vain nyökkäämällä kiinnostuneesti.

”Mitä seuraavaksi?” Mihail kysyi.

”Hyvä kysymys ja aiheellisesti esitetty. Vien teidät ensin majoittumaan ja sitten minä vien Narshan vanhimpien neuvoston eteen. Hän saa itse esitellä asiansa ja neuvosto päättää mitä teidän kanssa tulee tehdä”, Kaemon sanoi.

Mihail ja muut eivät olleet tyytyväisiä Kaemonin päättämään asioiden kulkuun, mutta he olettivat, etteivät pysyisi tekemään muuta kuin tottelemaan. Niinpä he laskeutuivat portin päältä takaisin alas. Hissimatka oli painostavan hiljaisuuden täyttämä.

”Käykö täällä kuinka usein muuten ihmisiä?” Mihail kysyi keventääkseen hiljaisuutta.

”Normaaleja vai teidänlaisianne?” Kaemon kysyi.

”Kumpia vain”, Mihail vastasi.

”Teidänlaisianne tuskin on koskaan käynyt ja normaalejakaan ei varmasti vuosiin. Harva tietää meistä ja vielä harvempi tänne matkustaa ja heistä vain hyvin harva on riittävän arvokas päästäkseen sisälle valtakuntaamme”, Kaemon sanoi.

Mihail nyökkäsi kunnioittavasti Kaemonille, mutta tämä vain tuhahti Mihailille.

Samalla, kun Mihail kiipesi takaisin vaunuun, joka oli itsestään avannut ovensa ja laskenut portaansa heidän lähestyessään, Mihail oli huomaavinaan varjoissa ihmishahmon. Kun Mihail pääsi vaunun sisälle, hän yritti etsiä tuota hahmoa, mutta ei löytänyt katseellaan muita kuin karshaaneja.

Matkalaiset lähtivät kohti paikkaa, jonne Kaemon aikoi heidät majoittaa. Samalla juuri ajoissa kulman taakse Mihailin katsetta pakoon ehtinyt mies kirosi uskaliaisuuttaan. Kukaan ei saisi huomata häntä. Ei ainakaan Mihail. Ei ennen, kuin oli aika.

Sanahaaste IX

Tähän asti sanahaasteessa on ollut ideana, että molemmat haasteen osalliset sanovat kuukauden ensimmäisenä päivänä yhden sanan ja molemmat kirjoittavat näistä molemmista sanoista. Tällä konseptilla teimme seitsemän haastetta ja viimeksikin käytimme samaa ideaa, mutta yksittäisten sanojen sijasta sanapareja.

Tuo alkoi kuitenkin hieman tuntua jo itsensä toistolta, joten olemme vieneet juttua hieman uuteen suuntaan. Tämän kuun aiheen onkin antanut vieraileva tähti Timo, Sailan puoliso, jonka tuoretta blogia Oman elämänsä alastonkokki kannattaa myös käydä vilkaisemassa. Aiheeksi Timo antoi Asterixin ja Obelixin villisikajuhlat.

Sailan kirjoitus löytyy tästä: [linkki].

Lue myös Sanahaaste I, Sanahaaste II, Sanahaaste III, Sanahaaste IV, Sanahaaste V, Sanahaaste VI, Sanahaaste VII ja Sanahaaste VIII.

Asterixin ja Obelixin villisikajuhlat

Nuotion puut rätisivät, kun kuuma tuli nuoli niitä lämpimässä syleilyssään. Puiden alla tulikuumat hiilet hehkuivat kirkkaanpunaisina. Illan pimeys oli kietoutunut metsästä kylän ja nuotion ympärille. Suuri nuotio paloi kuitenkin kirkkaana ja valaisi laajan alueen.

Nuotion ympärillä oli suuri ja leveä pöytä, joka kiersi koko nuotion ympäri. Pöytä oli rakennettu lyhyemmistä osista ja sen muodostamassa ympyrässä oli yksi aukko kylän keskuksen suunnalla. Tästä aukosta pöytään tuotiin lisää ruokaa ja nuotioon lisää puuta.

Pöydän jokainen kolkka oli tarkkaan täytetty ruoka-astioilla, joiden sisällöt odottivat syöjiään. Erityisen monta oli suuria vateja, joissa oli kokonainen nuotiolla paistettu villisika. Villisiat olivat samana päivänä kylää ympäröivästä metsästä pyydystettyjä pääosin Asterixin ja Obelixin toimesta. Obelix oli koko päivän odottanut sitä hetkeä, kun pyydystettyjä villisikoja pääsi syömään ja nyt sen aika oli käsillä.

”Joko me päästään syömään villisikaa, Asterix?” Obelix kysyi.

”Maltahan vielä hetki, Obelix”, Asterix vastasi.

”Olet sanonut noin koko päivän. En jaksa enää odottaa”, Obelix sanoi.

”Sinun on kuitenkin odotettava”, Asterix sanoi.

Obelix nurisi Asterixille, mutta tämä vain hymyili ystävälleen.

”Idefixikin sai jo kasan luita”, Obelix sanoi ja osoitti maassa tyytyväisenä luita pureskelevaa koiraa.

”Idefix onkin koira”, Asterix sanoi.

”Tarkoittaako se sitten sitä, että Idefix voi etuilla?” Obelix kysyi.

”Ei Idefix etuile, luut ovat eilisestä villisiasta”, Asterix vastasi.

”Kummasta?” Obelix kysyi.

”Molemmista”, Asterix vastasi.

”Ne olivat kyllä hyviä villisikoja”, Obelix sanoi ja muisteli eilen syömiään villisikoja.

Muistelu toi veden Obelixin kielelle ja se sai hänen nälkänsä vain pahentumaan.

”Eikö me kuitenkin voitaisi jo aloittaa? Tekisi niin mieli villisikaa”, Obelix sanoi.

”Sanoin jo, että pitää vielä odottaa”, Asterix sanoi.

”Enää ei tarvitse odottaa. Ala mennä syömään, Obelix”, kylän päällikkö Aladobix sanoi seisten kilpensä päällä.

Kilvenkantajat olivat kantaneet Aladobixin Asterixin ja Obelixin luokse näiden huomaamatta.

”Nytkö on illallisaika?” Obelix kysyi.

”Kyllä, kyllä. Ruoka pitää syödä pois ennen kuin se jäähtyy”, Aladobix sanoi.

”Vihdoinkin. Tule Asterix, nyt mennään syömään”, Obelix sanoi ja ryntäsi pöydän ääreen.

Ei mennyt kauaakaan, kun ensimmäinen villisika oli kadonnut Obelixin edestä.

”Hänellä on kyllä ihailtava ruokahalu”, Aladobix sanoi.

”Onneksi meillä kaikilla ei ole yhtä hyvää ruokahalua. Muuten Villisiat loppuisivat pian koko Galliasta”, Asterix sanoi.

”Taidat olla oikeassa. Mennään mekin syömään. Oman ruokahalumme mukaan tietenkin”, Aladobix sanoi ja kilvenkantajat kantoivat hänet pöydän luokse.

Asterix hymähti huvittuneena ja meni Obelixin viereen nauttimaan runsasta illallista.

Eteenpäin

Sanoi lietesammioon pudonnut mies.

Viikko sitten kirjoitin siitä, että en ole kirjoittanut. Se ei ollut ensimmäinen kerta kun tänä kesänä kirjoitin siitä, että kirjoittamisen kanssa on ollut hiljaista. Nyt voin kuitenkin ilokseni todeta, että sain kirjoittamisen rytmistä kiinni pitkästä aikaa. Viikon aikana ei ole ollut yhtään päivää, jolloin en olisi kirjoittanut. Erityisesti Edelläkävijäksi kutsumani projekti on edennyt kohtuullisen mukavasti (eli se pienempi projekti, jonka viikko sitten mainitsin) ja hyvinkin suoraviivaisesti eteenpäin.

Kuusi kuukautta sitten kirjoitin siitä, että lähetin 13:sta kustantajalle Edellytys-käsikirjoituksen. Näistä 13:sta vain viisi on vastannut (kaikki sanoneet kiitos, mutta ei kiitos) eli kahdeksan kustantamoa ei ole vieläkään vastannut mitään. Tämä on sikäli pienoinen pettymys, että edellisen käsikirjoituksen lähettämiseen jokainen kustantamo vastasi. Olenkin ajatellut, että lähetän sähköpostia käsikirjoitukseni perään, mistä kustantamot eivät tietääkseni tykkää, mutta itsepähän sitä kerjäsivät.

Viime viikolla mainitsin myös, että eräs suurempi projekti on ollut pitkään seisakkeella. No, se on siellä kyllä edelleen ja nyt olen myös päättänyt, että se sinne tulee vielä joksikin aikaa jäämään. Syitä tähän on muutamia. Ensinnäkin minun on kerrottava, että tuon seisakkeella olevan projektin nimi on Ehto. Ehto on Edellytyksen jatko-osa, jota olen siis kirjoittanut siitä saakka, kun Edellytys lähti matkaamaan kustantajien luokse. Myöhemmin keväällä aloin kuitenkin kirjoittamaan Edelläkävijää, joka on Edellytyksen lyhyempi esiosa. Nyt kun kustantajien suunnalla on ollut niin hiljaista, olen ajatellut alkaa työstämään myös Edellytystä uudestaan, jo jatko-osan kirjoittamisen vuoksi.

En ole puoleen vuoteen koskenutkaan Edellytyksen käsikirjoitukseen ja sen sisältö on yllättävän nopeasti unohtunut. Tarkoitukseni on siis lukea käsikirjoitus läpi ja samalla korjata huomaaviani heikkoja kohtia.  Tuleva työjärjestykseni tulee siis olemaan seuraavanlainen: Edelläkävijän kirjoittaminen loppuun ja sen työstäminen johonkin asuun, seuraavaksi siirryn Edellytyksen kimppuun ja vasta tämän jälkeen jatkan jatko-osa Ehdon kirjoittamista. Tämä suunnitelma on tietenkin vain suuntaviiva sille, mitä tulen (ja missä järjestyksessä) kyseisten tekstien parissa tekemään. Nykytiedon valossa tämä suuntaviiva tuntuu kuitenkin siltä parhaalta.

Näillä eväillä eteenpäin kohti syksyä, mitä se sitten tuokin mukanaan.

Portti valkoisesta kivestä

Betula nana, osa 93

Hieman ennen penkereen päässä olevaa saareketta penkereessä oli valkoisesta kivestä rakennettu koroke, jota Kaemon kutsui aukoiksi. Valkoinen kivi läpäisi muuten pääasiassa sorasta koostuvan penkereen koko leveydeltään ja jatkuikin hieman yli sen molemmin puolin. Valkoinen kivi nosti tietä myös hieman muuta pengertä korkeammalle ensin loivasti nousten, sitten tasaisena ja sitten loivasti laskien. Vaunut nousivat ja laskivat tien tason mukaan aivan kuin tie olisi ollut koko ajan tasainen kuin peilityyni järvi.

Korokkeelle oli myös rakennettu valkoisesta neliskulmainen portti, jonka läpi tie kulki. Portti koostui vain kahdesta pystykivestä ja niiden päällä lepäsi yksi vaakakivi. Kivi oli kuitenkin niin taitavasti veistetty, että näytti kuin koko koroke portteineen olisi veistetty yhdestä kivestä. Portti oli myös suuri, sillä vaunut, jotka itsessään olivat jo hyvin suuria, olisivat mahtuneet kulkemaan portista samaan aikaan ja silti portti olisi ollut väljä.

Valkoinen kivi hohkasi taikuutta, erityisesti portin ulkopuolella. Portin sisäpuolella kiven taikavoima oli kevyempi. Tämä oli syy, miksi Kaemon kutsui koroketta aukoksi. Tämä valkoisesta kivestä rakennettu portti oli ainoa kulkuaukko koko saareketta ympäröivän valtavassa voimakentässä.

”Valtava voimakenttä. Kuinka pidätte sitä yllä?” Mihail ihmetteli, kun he olivat tulleet portin läpi.

”Tuo oli voimakentistä ensimmäinen ja ohuempi. Toinen, joka on aivan maidemme ympärillä, on vasta edessäpäin. Voimakentän ylläpito on sellainen salaisuus, että sitä en voi teille kertoa”, Kaemon sanoi.

”Tietenkin, anteeksi”, Mihail sanoi nopeasti, kun huomasi Kaemonin tarkkailevan katseen.

Mihail katsoi taivaalle ja huomasi sen olevan voimakentän takia sinisempi kuin hetkeä aikaisemmin. Sitten Mihail katsoi eteenpäin ja näki toisen suojakentän ja toisen portin.

Toinen portti oli valtaisa. Jo itse portti oli linnoitus, jonka valloittamiseen ei kykenisi mikään olemassa oleva armeija. Portti oli kuitenkin vain portti. Linnoitus jatkui portin kummallakin puolella lähtien kiertämään karshaanien asuttamaa saareketta ympäri. Portti ja linnoitus oli tehty samaisesta valkoisesta kivestä, mutta portin ovet oli valettu syntyteräksestä. Linnoituksen ylälaidasta lähti aikaisempaa voimakenttää paljon voimakkaan voimakenttä, joka oli niin paksu ja vahva, että sen pinnassa kimpoili välissä sinisiä salamoita.

”Tuo ei ole mahdollista”, Mihail sanoi katsellessaan voimakenttää.

Kenttä sumensi hänen kykynsä seurata ja tunnistaa taikuutta.

”Se on mahdollista ja se on olemassa”, Kaemon sanoi.

”Olette todella suuri kansa”, Mihail sanoi Kaemonille syvästi kunnioittavalla äänellä.

Kaemon nauroi Mihailin kunnioitukselle.

”Olemme enää vain rippeitä siitä, mitä joskus olimme”, Kaemon sanoi.

Vaunujen lähestyessä toinen valtavista syntyteräksisistä ovista aukesi päästääkseen vaunut portista sisälle. Kun vaunut olivat portin sisäpuolella, ovi kolahti kiinni.